Teoblogi

Kun Pilatus näki, ettei mitään ollut tehtävissä, ja kun meteli yhä paheni, hän otti vettä, pesi kätensä väkijoukon nähden ja sanoi: ’Minä olen syytön tämän miehen vereen. Tämä on teidän asianne.’[1]

Pilatus ei yrittänyt pelastaa Jeesusta siksi että olisi pitänyt häntä hyvänä ihmisenä tai Jumalan miehenä. Ei hänellä ollut mitään yleviä tai jaloja syitä vastustaa suuren neuvoston tuomiota. Pilatus vastusti papiston tuomiota, koska halusi vastustaa papistoa. Se oli hänen tapansa toimia pahimpien kilpailijoidensa kanssa. Nyt hän kuitenkin joutui antamaan periksi. Se ei ollut hänelle tyypillistä, eikä mieluista. Pilatuksen ylpeyttä oli loukattu. Jollakin lailla hänen täytyisi vielä ilmaista olevansa aivan erilainen kuin papisto ja heidän kiihottamansa kansanjoukko. Miten hän sen tekisi?

Pilatus olisi helposti voinut pestä kätensä spontaanisti tehdystä Jeesuksen kivittämisestä tai yöllä tehdystä salamurhasta. Mutta tämä prosessi oli tullut koko ajan vain julkisemmaksi. Pian koko kaupunki tietäisi mitä oli tapahtumassa. Näin julkisen oikeudenkäynnin jälkeen Pilatuksella ei ollut enää mitään uskottavaa oikeutta julistaa itsensä vapaaksi vastuusta.

Ehkä tämä maailmanhistorian kuuluisin käsien pesu olikin vain kyynistä vallan symbolien käyttöä.

Fyysisesti Pilatuksen kädet olivat puhtaat aamupesun jäljiltä. Niissä ei ollut verta eikä likaa, muuten kuin kuvitellussa ja symbolisessa mielessä. Silti hän käski palvelijansa hakemaan vettä toimittaakseen rituaalisen puhdistautumisen juuri langettamastaan tuomiosta. Se oli ennen kuulumaton ele tuomioistuimessa. Kellään tuomarilla ei ollut todellista tai rituaalista oikeutta pestä käsiään julistamastaan tuomiosta. Historioitsijat eivät tunne mitään roomalaista vastinetta tälle eleelle.

Juutalaisilla sen sijaan oli laissa määrätty käsienpesurituaali. Jos kaupungin ulkopuolelta löytyisi murhatun ruumis, sen kaupungin vanhempien oli uhrattava hieho ja kuolleen hiehon yllä pestävä kätensä sanoen:

Meidän kätemme eivät ole vuodattaneet tuon ihmisen verta eivätkä silmämme ole nähneet sitä tekoa.[2]

Pilatus tuskin tunsi tuota rituaalia, vaikka oli hyvinkin tietoinen siitä kuinka tärkeää käsien rituaalinen pesu oli juutalaisille. Juutalaisilla ei ollut mitään vaikeuksia ymmärtää hänen eleensä symbolista merkitystä; Jeesuskin tulisi kuolemaan kaupungin ulkopuolella, eikä Pilatus olisi sitä henkilökohtaisesti näkemässä. Niinpä hän olisi vastuusta vapaa. Näin hän ainakin kuvitteli.

Pilatus ei ainoastaan sanoutunut irti omasta vastuustaan. Hän vyörytti sen juutalaisten päälle sanomalla: ’Tämä on teidän asianne’. Sehän ei ollut enää totta. Jeesuksesta oli tullut myös Pilatuksen henkilökohtainen ongelma.

Paikalla olleen kansan reaktio Pilatuksen eleeseen oli paradoksaalisesti päinvastainen:

Kaikki huusivat yhteen ääneen: ’Hänen verensä saa tulla meidän ja meidän lastemme päälle!’[3]

Se oli Pilatuksen eleen avointa ja ironista pilkkaamista. Käsien pesu oli aivan liian läpinäkyvää. Se vain syvensi kansan tuntemaa halveksuntaa Pilatusta kohtaan. He halusivat osoittaa olevansa täysin erilaisia kuin hän. Juuri sen kautta heistä tuli vihollisensa kaltaisia.

Tulkoot hänen verensä meidän ja meidän lastemme päälle on käänteinen tapa sanoutua irti yksilöllisestä vastuusta. Meidän ja lastemme vastuu ei loppujen lopuksi enää ole kenenkään vastuulla.[4] Kansa pesi kätensä yhtä ylimielisesti kuin Pilatus. Kaikki yrittivät kilpaa sysätä vastuun toisilleen ja tulivat koko ajan enemmän toistensa kaltaisiksi. Moraalinen taju ja vastuu taantuvat suuressa joukossa miinuksen puolelle. Tässä sankareista tyhjässä tragediassa oli vain yksi osapuoli, joka otti vastuun valinnoistaan. Hän oli hiljaa.

Silloin Pilatus antoi heille myöten ja vapautti Barabbaksen, mutta Jeesuksen hän ruoskitti ja luovutti ristiinnaulittavaksi.[5]

Pilatus ei saanut käsiään puhtaiksi. Hän oli papiston kaltainen, vaikka ei pystynyt manipuloimaan kansaa yhtä tehokkaasti kuin papisto. Kummatkin valtiaat olivat pohjimmiltaan kansanjoukon vallassa, niin kuin jokainen poliittinen ja uskonnollinen johtaja ennen ja jälkeen Kristuksen. [6] Hänet voidaan nähdä poliittisesti laskelmoivana. Mutta miksi sellainen taktikointi melkein aina merkitsee kansan väkivaltaisten intohimojen mukaan imeytymistä? Yhteiskuntarauhan nimissä Pilatuksen oli pakko osallistua sijaiskärsijän uhraamiseen. Muuten hän olisi itse voinut joutua poliittisen pelin uhriksi. Uhratessaan Jeesuksen Pilatus osoittautui aivan tavalliseksi poliittiseksi opportunistiksi.

Pilatuksen poikkeuksellisen hankala aamupäivä oli vihdoin ohi. Lounas ja siesta ehkä auttaisivat unohtamaan surkeasti alkaneen päivän. Leipää ja sardiineja, pehmeää juustoa, kalakastikkeella höystettyä kylmää lihaa. Se olisi tyypillinen ateria. Vedellä laimennettua viiniä ei saanut juoda liikaa. Työpäivä saattaisi vielä jatkua päiväunien jälkeen.

Ennen sitä oli kuitenkin vastattava vaimon kysymyksiin. Claudia halusi tietää oliko hänen viestinsä tullut perille ja oliko sillä ollut mitään merkitystä. Pilatuksen oli myönnettävä, ettei ollut antanut vaimonsa unelle sille kuuluvaa painoarvoa.

”Sinä siis kuitenkin tapatit hänet.”

”En oikeastaan. Yritin loppuun asti vastustaa papiston ja heidän lietsomansa kansan painostusta, mutta lopulta minun oli annettava periksi. Muuten lian moni olisi kuollut ja me olisimme saaneet Tiberiuksen vihat niskoillemme. Parempi näin. Yksi kuoli, jotta moni pelastuisi.”

Kuusi rankaa tuntia siihen kului. Lopputulos oli helpottava. Pahin kriisi oli vältetty. Jerusalemin kaduilla vallitsi rauha. Pilatuksen oli siestansa ansainnut. Claudian oli jäätävä luottamaan miehensä poliittiseen tilannetajuun.

Evankelistojen kertomus Barabbaan vapauttamisesta ja Jeesuksen tuomitsemisesta ei ole niin juutalaisvastainen kuin miltä se näyttää. Tekstit eivät paljasta mitään olennaista eroa Pilatuksen ja juutalaisten johtajien välillä. Molemmat turvautuivat samaan uhriutta vaativaan väkivaltaan, vaikka pyhittivät valintansa muodollisesti eri tavoin.

Kaikki yritykset eritellä kenelle kuuluu päävastuu Jeesuksen kuolemasta, ovat väkinäisiä yrityksiä olla katsomatta tekstiä lukijan peilinä. Teksti tulkitsee ja lukee meitä.

Tässä kriisissä hierarkkiset ja etniset erot mitätöityivät. Kaikki osapuolet alkoivat muistuttaa toisiaan kun he yhdistyivät uhrin ympärille. Rutto tai tulva ei erota herraa narrista. Joukkopsykoosiksi villiintynyt väkivalta tasapäistää kaikki. Juutalaiset ja pakanat, Pilatus, papit, kirjanoppineet, lainopettajat, fariseukset, saddukeukset, Herodeksen kannattajat ja aina taustalla oleva kansanjoukko sulautuivat samankaltaisten kollektiiviseen lynkkausjoukkoon. Kellään ei ollut immuniteettiä ruttoa vastaan. Kaikki jäivät tulvan alle. Tämän kriisin loppuhuipennuksessa ainoa tapa erottautua joukosta olisi ollut uhrin puolustaminen, uhriksi joutumisen hinnalla. Siihen ei edes Jeesuksen lähimmillä opetuslapsillaan ollut rohkeutta.

Juutalaiset tai roomalaiset johtajat eivät edustaneet mitään sellaisia ominaisuuksia, jotka eivät vaikuttaisi missä tahansa tämän päivän valtakeskuksissa. Pääasiassa juutalaisista koostuva kansanjoukko ei olemukseltaan poikennut missä tahansa kriisipesäkkeessä toimivasta kansanjoukosta. Siitä saamme uutisten kautta todisteita päivittäin. Hallitsijat ja rahvas olivat syyllisiä aivan samoista syistä kuin tänäänkin. Me olemme edelleen samojen valtojen ja voimien vaikutuksen alla. Muodot ja rituaalit ovat muuttuneet. Lynkkaustavat ja mestausmenetelmät eivät enää ole samoja. Sivistyneessä maailmassa mestaamme sanoin ja lynkkaamme lehtien lööpeillä. Syntipukkeja lähetetään edelleen kaupungin ulkopuolelle median teuraaksi, tai kollektiivisen unohduksen erämaahan kuolemaan.

Moderni yritys lukea evankeliumeja tarkoituksella löytää yksilö tai kansanryhmä, joka olisi kaikkein vastuullisin Jeesuksen kuolemaan, on vain ironinen todiste siitä, kuinka vajaasti olemme ottaneet vastaan kertomuksen antropologisesti paljastavan ilmoituksen.[7] Jos vielä kaksituhatta vuotta myöhemmin etsimme syntipukkia tälle tapahtumalle, emme vieläkään katso pääsiäiskertomusta itsemme ja yhteisömme peilinä. Emme vieläkään näe mitä kertomus kertoo meistä. Olemme valmiit puolustamaan uhria, mutta sokeita sille kuinka innokkaita olemme lynkkaamaan uhrin tekijöitä.

Kristikunta ei ole historiansa aikana ollut halukas näkemään juutalaisen kansanjoukon käytöksessä mitään tuttua.[8] Siksi olemme seuranneet saman väkijoukon esimerkkiä kerta toisensa jälkeen.

[2] 5Moos 21:1-9

[3] Matt 27:25.

[4] Kellään ei ole henkilökohtaista vastuuta siitä, mitä joukkona yksimielisesti tehdään. Jälkeenpäin tunnustettu kollektiivinen vastuu lähtee aina siitä, että joku yhteisöstä näkee yksilöllisen vastuunsa osallisuudestaan kollektiiviseen väkivaltaan. Vasta kun tällaisen vastuun tiedostaminen leviää tarpeeksi kattavaksi, voidaan puhua todellisesta kollektiivisesta vastuunotosta.

[5] Matt 27:26.

[6] Hamerton-Kelly. The Gospel & Sacred. s. 55.

[7] Fundamentalistien yritys lukea pääsisäistapahtumat kokonaan Jumalan tahtomina, ennustamina ja määrääminä, siirtää koko vastuun Jumalalle. Siinä missä modernistit yrittävät siirtää vastuun kaikilta muutamille, fundamentalistit siirtävät vastuun kaikilta yhdelle, nimittäin Jumalalle itselleen. Hänhän tämän uhrin vaati, voidakseen antaa ihmiskunnalle anteeksi. Vai?

[8] Kaikista evankelistoista Johannes käyttää eniten yleisnimitystä “juutalaiset” vaikka hän sillä kuvaa lähinnä heidän uskonnollisia auktoriteettejaan. Me oppisimme paljon enemmän hänen tekstiensä yleispätevyydestä, jos korvaisimme jokaisen “juutalaiset” -sanan sanalla “uskonnolliset.” Kaikki, mitä juutalaiset tekivät suhteessa Jeesukseen, toistuu kaikessa uskonnollisuudessa – myös täysin maallistuneessa uskonnollisuudessa, kuten mammonan palvonnassa. Jokainen joka riisuu ja paljastaa uskonnollisen, taloudellisen tai poliittisen systeemin mytologisesti salatun väkivaltaisuuden joutuu lopulta sen uhriksi. Siinä on Jeesuksen elämän ja kuoleman keskeinen antropologinen ilmoitus.

Kaikki evankelistat alleviivasivat lukijoilleen, että kansanjoukko valitsi kapinallisen terroristin sankarikseen ja kaikkea uhriutta vastustavan kummajaisen uhrikseen. Sankariroolista johdonmukaisesti kieltäytyneellä Jeesuksella ei ollut mitään annettavaa väkijoukolle. Hänellä oli asiaa vain niille yksilöille, jotka uskalsivat astua ulos kansanjoukon väkivaltaisista intohimoista. Sellaisia ei tästä porukasta löytynyt.

Vielä Pilatus kysyi kansalta: ’Mitä minä sitten teen tälle, jota te sanotte juutalaisten kuninkaaksi?’

He huusivat: ’Ristiinnaulitse!’[1]

Lynkkaushuudot olivat ehkä alkaneet vain muutamista kansan johtohahmoista, papiston palkkaamista kansankiihottajista. Aina tarvitaan se, joka uskaltaa heittää ensimmäisen kiven, ennen kuin muut seuraavat esimerkkiä ja yhtyvät kuoroon. Mimeettinen hysteria imi nopeasti koko joukon mukaansa. Epäilykset katosivat ja empimiset haihtuivat. Yksimielinen uhraamisen halu valloitti koko joukon.

Kansanjoukko tuskin oli sama, joka oli yrittänyt huudattaa häntä messiaaksi viisi päivää aiemmin. Tänne oli todennäköisesti valikoitunut paljon enemmän papistolle läheistä eliitin aktivisteja ja rikkaampaa kaupunkilaisväestöä, jolla muutenkin oli pääsy palatsiin tai ainakin sen pihalle.[2] Näiden muurien sisällä ei yleensä piitattu maattomien ja työttömien äänistä. Nyt paikalle oli kuitenkin saapunut joukko ihmisiä, joiden salaiset sympatiat olivat kapinallisten puolella.

Ehkä Pilatus tajusi, että Jeesus oli viaton. Mikään Pilatuksen historiassa ei kuitenkaan anna aihetta pitää häntä viattoman uhrin puolustajana. Paljon todennäköisempää on, että Pilatus tarjosi Jeesusta vapautettavaksi, koska piti tätä Rooman vallan kannalta vaarattomampana kuin Barabbasta.

’Mitä pahaa hän on tehnyt?’ kysyi Pilatus. Mutta he huusivat entistä kovemmin: ’Ristiinnaulitse se mies!’[3]

Pilatuksen viimeinen kysymys paljasti hänen huolensa asemastaan lain edustajana. Rooman valtakunta oli ylpeä laistaan, eikä sen edustajan sopinut millään ilmeisellä tavalla uhrata viattomia. Siitä hän voisi joutua itse syytteeseen.

Kansa ei edes yrittänyt vastata Pilatuksen kysymykseen. Se yltyi kuoroksi, joka ei enää välittänyt lain vaatimista muodollisuuksista. Niin kuin lukemattomissa lynkkausporukoissa tätä ennen ja tämän jälkeen, kansa oli imeytynyt sokeaan yksimielisyyteen siitä kuka oli heidän keskinäisten ristiriitojensa aiheuttaja. Hänestä oli nyt päästävä eroon. Sen jälkeen normaalielämä voisi taas jatkua.

Pilatus ei kuitenkaan löytänyt mitään juridista syytä tuomita Jeesusta. Siksikin hän yritti vastustaa kansanjoukon paineita. Siihen hänen rahkeensa eivät kuitenkaan riittäneet. Papiston lailla hän tiesi todellisen valtansa tulevan alhaalta päin. Hänen oli alistuttava niille, jotka olivat antaneet hänelle vallan.

Pilatus alkoi tajuta, että kansan intohimo ei ollutkaan valjastettu Barabbaan vapauttamiseksi. Huutoäänestyksen alussa hän tosin oli ajatellut juuri niin. Nyt alkoi kuulostaa siltä, että Barabbaan kohtalo oli papiston kiihottamalle kansalle toissijainen asia. Tärkeintä oli saada Jeesus pois päiviltä. Jos Jeesus nostatti juutalaisten joukossa näin vahvoja intohimoja, hänen täytyi olla Barabbasta uhkaavampi tekijä myös Roomalle. Jeesus taisi sittenkin olla Rooman vallan kannalta paljon vaarallisempi kuin Barabbas.

Huutoäänestys alkoi olla aika selvä, mutta Johanneksen mukaan viimeinen niitti tuli seuraavasta argumentista:

Jos päästät hänet vapaaksi, et ole keisarin ystävä! Joka korottaa itsensä kuninkaaksi, nousee keisaria vastaan.[4]

Tämä oli Pilatuksen kannalta todella pelottava argumentti. Samalla se kuulosti epäsuoralta uhkaukselta.

Tiberiuksen kanssa piti olla jatkuvasti varpaillaan. Hän oli muuttunut viime vuosina muuttunut vaarallisen vainoharhaiseksi ja mielivaltaiseksi. Siitä lähtien kun hänen poikansa oli kuollut myrkytykseen, Tiberius oli sumeilematta tapattanut kenet tahansa pienimmänkin epäilyksen pohjalta. Hän oli mestauttanut jo suurimman osan läheisimmistä neuvonantajistaan. Kuka tahansa saattoi päästä hengestään pienenkin ilmiannon pohjalta. Ilmiantajia oli joka puolella. Keisari piti ylenpalttista ymmärtämistä ja mieliksi olemistakin epäilyttävänä, ja tapatti siksi myös lähimpiä tukijoitaan. Kukaan ei voinut luottaa hänen suosioonsa.[5]

Kaikki tähän asti esitetyt syytteet Jeesusta vastaan olivat vain provosoineet Pilatusta kilpailemaan vaikutusvallastaan papiston kanssa. Tämä vihjaus sattui erityisen arkaan hermoon. Papisto oli säästänyt raskaimman panoksensa viimeiseksi. Ajatus keisarin ystävyydestä räjähti Pilatuksen tietoisuuteen pelottavalla voimalla.

Jerusalemin kaduilla juokseva huutosakki, joka syyttäisi maaherraa petoksesta keisaria vastaan, oli viimeinen asia mitä Pilatus tältä pääsiäiseltä toivoi. Tämän kansanjoukon kanssa ei enää voisi neuvotella.[6] Kansalla näytti olevan kaikki valtit käsissään. Maalla asuessaan heillä ei ollut mitään poliittista valtaa. Tänne kokoontuessaan heillä oli ehkä tietämättäänkin mahdollisuus syöstä Pilatus viralta.

Prokuristilla ei ollut mitään juridisia ongelmia Barabbaan tuomitsemisessa. Olihan tämä todistettavasti murhannut jonkun. Pilatuksella oli kaikki syy pelätä joutuvansa keisarin kanssa ongelmiin, jos hän vapauttaisi näin vakavasta rikoksesta tuomitun. Kapinallinen murhaajakin alkoi vähitellen vaikuttaa vähemmän vaaralliselta kuin Jeesus.

Kansa alkoi käyttäytyä tosi vaarallisesti. Pilatuksen täytyisi inhottavan nopeasti tehdä päätöksensä. Hän alkoi lähestyä samaa johtopäätöstä, jonka Kaifas oli jo aiemmin esittänyt pappien neuvostossa: Oli parempi että yksi kuolee kuin että tästä nousee kapina, jonka hän joutuu tukahduttamaan sotilaillaan. Sellainen verenvuodatus vaarantaisi hänen asemaansa Rooman valtakunnan edustajana.

Huutonsa voimalla he saivat tahtonsa läpi. Pilatus päätti lopulta suostua heidän vaatimukseensa. Hän vapautti sen miehen, jonka he halusivat – miehen, joka oli vangittu mellakan ja murhan tähden – mutta Jeesuksen hän luovutti heidän valtaansa.[7]

Pilatus uhrasi Jeesuksen kansanjoukolle:[8] Taktinen veto, jolla hän jätti todellisen rikollisen rankaisematta. Hänen tehtävänsä ei ollut varjella yksilön oikeuksia, vaan omaa asemaansa ja sen kautta tietenkin valtakunnan sisäistä vakautta.

Tehdäkseen kansalle mieliksi Pilatus päästi Barabbaksen vapaaksi, mutta Jeesuksen hän ruoskitti ja luovutti ristiinnaulittavaksi.[9]

Pilatus oli hallinta-alueellaan yksinvaltias tyranni. Olosuhteiden pakosta hän oli myös tasapainotteleva poliitikko, joka yritti tarkkaan lukea mielipidemittauksia. Nytkin hän yritti löytää päätöstä, joka miellyttäisi mahdollisimman monia tai ainakin suututtaisi mahdollisimman harvoja. Siksi hän päätyi Jeesukseen. Hänen kauttaan kansanjoukon, papiston ja Pilatuksen välinen ristiriita tulisi laukeamaan – ainakin hetkeksi.

Sotilaat pääsivät jatkamaan pahoinpitelyä, johon Herodes oli heitä jo rohkaissut. Kuoleman tuottaminen alkoi ruoskinnalla. Lyijykynsillä varustettujen ruoskien jättämä jälki tuotti niin paljon verenhukkaa, että tuomittu saattoi menehtyä jo ennen ristille naulitsemista.[10] Niin ei tietenkään saisi käydä. Kuoleman piti olla mahdollisimman näyttävä, hidas ja pelottava.

Markus käytti Jeesuksen ristiinnaulitsemista vaativasta kansanjoukosta samaa sanaa, jolla hän oli kuvannut Jeesusta seuraavaa joukkoa. Opetuslasten toiveista huolimatta Jeesus ei koskaan yrittänyt rakentaa mitään joukkoliikettä. Hänellä on täytynyt olla siihen hyvät syyt. Kun hän nyt seisoi joukkovoiman valittuna uhrina, näemme miksi hän ei koskaan ollut luottanut siihen.

Joukkovoiman peruskirous toteutui Jeesuksen edessä. Joukko oli aina pelastanut itsensä keskinäiseltä kaaokselta uhraamalla yhden omistaan tai löytämällä ulkopuolisen vihollisen. Tälle dynamiikalle kulttuuri oli rakentunut, eikä Jeesus halunnut jatkaa sellaisten voimien käyttöä. Hän oli tullut pelastamaan ihmiskunnan tästä ”ontologisesta taudista”, yhteisöllisyytemme perusolemusta riivaavasta väkivallasta, kutsumalla meidät yksi kerrallaan ulos joukosta, valikoimattoman rakkauden valtakuntaan.

Pääsiäiskertomuksessa kansanjoukon tärkeys ei korostu koska se on juutalainen, vaan koska se on kansanjoukko – mikä tahansa joukko kansaa, mistä historian ajankohdasta hyvänsä. Tämä kansanjoukko ei ollut vain tyhmää rahvasta. Siihen kuuluivat lopulta kaikki – ylintä poliittista ja sotilaallista johtoa myöten. Melkein kaikki imeytyivät vähitellen osaksi samaa joukkoa, osa täysin hillittömästi ja toiset sivistyneen varauksellisesti. Myös sovinnolla syrjään vetäytyneet antautuivat vaikenemisellaan ylivoimaiseksi kasvaneen kansan halun edessä.[11]

Psykologiset analyysit Pilatuksen, Herodeksen tai papiston yksilöllisistä heikkouksista eivät anna mitään avainymmärrystä tapahtumien kulusta. Ei kellään heistä yksinään ollut ratkaisevaa merkitystä tämän tapahtumaketjun etenemiseen. He olivat omista syistään mukana kansanjoukon halussa ratkaista kriisi uhraamalla, eikä siinäkään ollut mitään poikkeuksellista.[12]

Kaikki olivat imeytyneet keskinäiseen kilpailuun ja alkaneet vastavuoroisesti jäljentää toistensa väkivaltaisia haluja. Jokainen oli saanut mimeettisen tartunnan ja tulleet vastustajansa kaltaisiksi. Evankeliumien kertojat eivät jakaneet moraalisia plussa- tai miinuspisteitä eri osapuolien osallistumisen asteesta. He kuvasivat kaikkia osapuolia yhtä kyvyttöminä vastustamaan joukkovoimaksi yltynyttä halua ratkaista kriisi uhraamalla yksi. Pilatus oli alusta lähtien samassa vastavuoroisuuden kierteessä mukana. Jos peli olisi edennyt toisella tavalla, hän olisi voinut olla valmis uhraamaan Kaifaan tai Herodeksen. Entä jos kansa olisi vaatinut Pilatukselta Barabbasta uhriksi? Olisiko hän siihen suostuessaan ollut vähemmän syyllinen uhraaja kun nyt?

Muutama vuosi aiemmin Herodes oli teloituttanut Johannes Kastajan. Siinäkin oli monen osapuolen keskinäinen kilpailu lopulta purkautunut kaikkia hetken aikaa rauhoittavaksi murhaksi.[13] Sekä Herodeksen että Pilatuksen henkilökohtaiset epäröinnit taipuivat lopulta seuraamaan alaistensa verta vaativaa kiihkoa. Kummatkin olivat alusta lähtien itse osallistuneet siihen keskinäiseen kilpailuun, joka lopulta johti tähän uhria vaativaan kriisiin.[14] Eikä siinäkään ollut mitään erikoista.

Juuri siksi tämä kertomus on niin tärkeä. Se kertoo siitä mikä on tavallista, mutta tekee sen näkökulmasta, joka on historiallisesti tavaton. Jeesuksen hiljaisuus ja vähäsanaisuus kuulustelijoidensa edessä houkuttelee rohkean lukijan katsomaan ja ymmärtämään pääsiäisen tapahtumia uhrin näkökulmasta.

Muutenkin vaitelias Jeesus oli täysin sanaton seisoessaan kansanjoukon edessä. Kuulustelijoilleen hän oli vastannut muutaman kerran, mutta kansanjoukon edessä hän ei puhunut mitään. Miksi?

Koska joukko ei enää ole ketään, eikä sen keskellä ole enää kukaan. Kansanjoukko on täydellinen piilopaikka henkilökohtaisesta vastuusta. Kenenkään henkilökohtainen pelkuruus ei koskaan voi ylittää joukkoon tiivistyvää rakkamaisuutta. Joukossa viimeinenkin tietoisuus henkilökohtaisesta pelkuruudesta sammuu. Väkivallan innoittamana se kääntyy voiman ja rohkeuden tunnoksi. Jeesusta lukuun ottamatta melkein kaikki tämän kertomuksen päähenkilöt hukuttavat itsensä tähän mitään ja ketään pelkäämättömään väkijoukkoon.

Suomen kieleen on sisäänrakennettu vanha intuitio siitä, että väkijoukko ja väkivalta ovat olennaisessa ja erottamattomassa sukulaisuussuhteessa toisiinsa. Väkijoukon itseltään salaama kammo on joutua yksilönä itsensä uhriksi.

[2] Borg Marcus & Crossan John Dominic. The Last Week. Harper. San Francisco. 2006. s. 144.

[3] Mark 15:14.

[4] Joh 19:12.

[5] Wroe Ann. Pontius Pilate. Random House. New York. 1999. s. 97, 98, 272, 273.

[6] Orchard Helen C. Courting Betrayal. Jesus as Victim in the Gospel of John. Sheffield Academic Press. 1998. s 210

[7] Luuk 23:23-25.

[8] Hamerton-Kelly Robert G The Gospel & the Sacred. Fortress Press. Minneapolis. 1991. s. 55.

[9] Mark 15:15.

[10] Holmen Tom ja Kankaanniemi Matti. A.D. 30. Art House. Helsinki 2009. s. 115.

[11] Jopa johtotasolla jotkut olivat ilmaisseet ainakin vaimean protestinsa Jeesuksen tuomitsemista vastaan. Luukas mainitsee esimerkiksi Joosef Aritmealaisen: Luuk 23:51. ”Muuan neuvoston jäsen, Joosef, joka oli kotoisin juutalaisesta Arimatian kaupungista, ei ollut yhtynyt neuvoston päätökseen eikä osallistunut sen toimiin. Hän oli hyvä ja hurskas mies ja odotti Jumalan valtakuntaa.” Niin kuin yleensä käy, kun uhria vastaan noussut kiihko on korkeimmillaan, hänen mahdollinen protestinsa hukkui väkivaltaisten intohimojen aaltoihin. Johannes kuvaa samaa miestä jopa Jeesuksen opetuslapseksi, joka piti antaumuksensa salassa kollegojensa pelossa. (Joh 19:38)

[12] Olen kyllästymiseen asti lukenut kirjoja ja artikkeleita, joissa syyllisyyskysymystä pohditaan lähinnä Pilatuksen ja papiston välillä. Suureksi kasvaneen kansanjoukon merkitys vuoden merkittävimmän juhlan aikana on tutkimuksessa aliarvioitu. Monet poliittisen johtajat Pilatuksen jälkeen tuntevat historiaa paljon paremmin. Ne, jotka ovat aliarvioineet kiihkeän kansanjoukon merkityksen, ovat usein itse joutuneet sen uhriksi. Poliittisesti täysin voimaton joukko voi hetkessä tulla mahtavintakin keisaria väkevämmäksi.

[13] Tulen ennen Juhannusta käsittelemään kertomusta Johannes Kastajasta ja osoittamaan, ettei Herodes suinkaan taipunut vain yhden katalan naisen ja tämän tyttären haluihin.

[14] Girard René. I See Satan Fall Like Lightning. Orbis Books. Maryknoll, New York. 2001. s. 27

Pilatus kysyi: ’Tahdotteko, että vapautan teille juutalaisten kuninkaan?’ Hän näet ymmärsi, että ylipapit olivat pelkästä kateudesta jättäneet Jeesuksen hänen käsiinsä.[1]

Tämän tragedian eri toimijoiden motiiveista puhutaan evankeliumeissa aika vähän. Sellaiset jäävät enimmäkseen lukijoiden tulkittaviksi. Siksi on aika hätkähdyttävää, että Markus ja Matteus uskoivat Pilatuksen tuntevan juutalaisen papiston motiivit niin hyvin.

Mitä kateutta Pilatus heissä näki? Oliko se pappien keskinäistä kateutta, vai heidän kateuttaan Jeesusta kohtaan, vai ehkä molempia yhteensä? Mikä merkitys oli pappien kateus Pilatusta kohtaan? Entä oliko Pilatus itse kateellinen pappiseliitille?

Kysymys kunniasta ja häpeästä olivat Jeesuksen kulttuurissa keskeisiä tekijöitä. Yhden kunnia oli potentiaalisesti toisen häpeä. Koska kaikki imitoivat toistensa kunnianhimoa, kunniasta tuli yleisesti haluttu kadehdittava pääoma.

Jeesus oli opetuksensa ja tekemiensä ihmeiden kautta saanut osakseen paljon kunnioitusta ja ihailua. Kansa oli ilmaissut sitä varauksettomasti ja julkisesti kun Jeesus tuli Jerusalemiin. Hän oli saanut suorastaan kuninkaallisen vastaanoton, vaikka hän itse ironisoi sitä ratsastamalla aasilla ja vastaanottamalla saamansa ylistys täydellisellä hiljaisuudella.

Jeesus oli kolmivuotisen toimintansa varrella saanut paljon kunnioitusta kansalta. Aivan oikeutetusti papisto pelkäsi, että kaikki minkä Jeesus sai, olisi heiltä pois. Heillä oli ainakin näennäisen hyvät syyt olla kateellisia Jeesukselle. Kaikki se arvostus ja kunnioitus, minkä kansa antoi Jeesukselle, oli heiltä pois. He eivät nähneet, eivätkä ymmärtäneet Jeesuksen erilaisia vallasta kieltäytymisen eleitä. Siksi he olivat vakuuttuneita siitä, että hän kilpaili samasta arvostuksesta ja kunnioituksesta, josta hekin keskenään kilpailivat. Jeesuksesta oli tullut kadehdittu kilpailija, joka oli pakko raivata pois tieltä.

Markus mainitsi kateuden ensimmäistä kertaa vasta tässä. Silti hän on kuvannut papiston kateellista kilpailua Jeesuksen kanssa paljon aikaisemmin.[2] Tämä peli oli alkanut jo pari kolme vuotta aiemmin, kun Jerusalemiin saapuivat ensimmäiset huhut miehestä, jota suuret kansanjoukot olivat alkaneet kuunnella. Siitä asti he olivat tehneet kaikkensa kyseenalaistaakseen Jeesuksen auktoriteettia, uskottavuutta ja kunniaa. Kun juorut ja parjaukset eivät tepsineet, he olivat muutaman kerran haastaneet häntä kasvotusten ja julkisesti. Se oli kunniakkain ja vaarallisin tapa haastaa kadehdittu ihminen.

Näin tehdessään papisto oli ottanut kaksi suurta riskiä: Ensinnäkin Jeesus voisi nolata heidät kaiken kansan nähden ja kuullen. Toiseksi, papiston kateellinen kilpailu Jeesuksen kanssa voisi muuttua liian läpinäkyväksi. Kummatkin riskit olivat toteutuneet.

Jeesus oli useasti johdattanut keskusteluja pisteeseen, josta papisto oli joutunut perääntymään sanattomana. Niissä tilanteissa heidän kateutensa Jeesusta kohtaan oli ollut ilmeinen. Jeesus oli niittänyt kunniaa heidän kustannuksellaan. Kansa tiesi, että viimeisen sanan hallitsija sai kerätä pisteet kotiin. Rahvaskin oli ymmärtänyt, että kateelliseen kilpailuun lähdetään vain vertaisten kanssa. Siksi Jeesus oli alkanut monen silmissä näyttää vähintäänkin ylipappien vertaisena. Heidän kannaltaan oli aika noloa, että muodollista koulutusta vailla oleva galilealainen maalaismoukka oli niin monesti pystynyt vaientamaan oppineet vastustajat.

Sen jälkeen kun Jeesus oli temppelissä kyseenalaistanut koko papillisen eliitin arvovallan, heidän kateellinen raivonsa oli saavuttanut kaiken kateuden mustan ytimen: ”Kunpa häntä ei olisi olemassakaan”. Heille ei enää riittänyt, että Jeesus onnistuttaisiin pudottamaan kansan arvoasteikossa pari pykälää alaspäin. He olivat jo jonkin aikaa sitten päättäneet surmata Jeesuksen. Siihen ei kuitenkaan riittäisi pelkkä salamurha. Jeesukselta pitäisi tapettaessa riisua kaikki se kunnia, jonka hän oli kansalta hankkinut. Hänen pitäisi kuolla täysin kunniattomasti. Kaiken kansan pitäisi saada nähdä, että Jeesus kuolisi omasta syystään. Hänen pitäisi itse olla syypää häpeälliseen kuolemaansa. Jeesukselle ei saisi kuolemansa jälkeenkään jäädä mitään siitä kunniapääomasta, jota hän oli elämänsä aikana heiltä varastanut.

Kunnia pitäisi palauttaa oikeille omistajille. Nyt papistolla olisi mahdollisuus käyttää kansan omaa ääntä tämän tavoitteen saavuttamiseksi.

Papisto ei ollut ainut kateudesta sairas osapuoli. Vaikka Markus ja Matteus kertoivatkin Pilatuksen tiedostaneen papiston kateuden Jeesusta kohtaan, hän ei näyttänyt lainkaan tiedostaneen omaa kateuttaan papistoa kohtaan. Kansa oli jatkuvasti antanut papeille sellaista vaikutusvaltaa, joka Pilatuksen mielestä kuuluisi hänelle. Sitä hän nyt halusi mittauttaa, sijoittamalla panoksensa mieheen, jonka piilevään kansansuosioon uskoi. Barabbaan vapauttaminen oli Pilatuksen kannalta liian vaarallista. Ei hän sellaiseen mahdollisuuteen uskonutkaan. Pilatus uskoi Jeesuksen kansansuosioon. Siksi hän asetti rohkeasti viimeiset korttinsa pöytään:

Kumman haluatte? Vapautanko Barabbaksen vai Jeesuksen, jota sanotaan Kristukseksi?[3]

Pilatuksen ote vastuusta on tässä hetkessä aika heikko. Rooman tuomareita oli ankarasti varoitettu kuuntelemasta kansan huutoäänestystä tuomioita ratkaistessaan.[4] Täytäntöönpanovallalla ei ollut oikeutta siirtää henkilökohtaista vastuutaan kansanjoukolle. Tämä oli Pilatuksellekin poikkeuksellista käytöstä. Hänet tunnettiin itsevaltaisena miehenä, joka ei missään tapauksessa halunnut olla kansan pompoteltavana.[5] Ei hän nytkään uskonut niin käyvän. Hänhän tässä oli kansaa pompottelemassa, eikä päinvastoin.

Pilatukselle selvisi hyvin nopeasti, että hän oli taas kerran pelannut korttinsa väärin. Yritys nöyrryttää papistoa kääntyi häntä itseään vastaan.

Ylipapit kuitenkin kiihottivat väkijoukkoa pyytämään, että hän pikemminkin vapauttaisi Barabbaksen.[6]

[2] Markus kuvasi monenlaisia kateellisia pelejä: Jeesuksen perheen ja kotikylän kateudesta Jeesusta kohtaan, kilpailevien parantajien kateutta, opetuslasten keskinäistä kateutta jne.

[3] Matt 27:17.

[4] Wroe Ann. Pontius Pilate. s 248, 249.

[5] Greenberg Gary. The Judas Brief. s.130.

[6] Mark 15:11.

Juhlan aikana maaherra aina päästi vapaaksi yhden vangin, sen jota kansa pyysi.[1]

Roomalaiset olivat perineet kreikkalaisilta tavan armahtaa rikollisia suurten uskonnollisten juhlien aikana.[2] Pilatus oli ilmeisesti tehnyt siitä oman sovellutuksensa Juudeaan. Hän käytti vuoden suurinta juhlaa hyväkseen ottaakseen lukemaa kansan poliittisesta kompassista. Hänelle oli tärkeää nähdä kansan suhtautuminen vapautettuun poliittiseen vankiin. Kapinoitsijan vapaaksi huutaminen olisi huolestuttava merkki.

Kansa olisi tuskin välittänyt tavallisen ryövärin kohtalosta. Poliittisen kapinoitsijan vapauttaminen oli aivan toista luokkaa. Jos he pystyisivät vaikuttamaan sellaiseen tuomioon pelkästään huutamalla, se olisi huikea selkävoitto Pilatuksesta.

Sillä kertaa oli vangittuna kapinoitsijoita, jotka kapinan aikana olivat tehneet murhan. Heidän joukossaan oli Barabbas-niminen mies. Pilatuksen luo kerääntyi nyt väkijoukko, joka pyysi häntä tekemään niin kuin hänen tapansa oli.[3]

Pilatus toi Jeesuksen vaihtoehdoksi juutalaisen nationalistin, murhasta tuomitun kapinoitsijan. Barabbas näytti kertomuksen yksinäiseltä sudelta ja rohkealta yksilöltä. Saattoi ollakin. Samalla hän oli myös uskonnollisen kansalliskiihkon synnyttämän joukkohengen tuote. Hän kuului luultavasti tikarimiehiksi (sicarii) kutsuttuun ryhmään, joka oli erikoistunut poliittisiin salamurhiin.[4] Barabbaassa henkilöityi juutalaisten katkeruus valloittajia vastaan. Silti vain pieni osa kansasta oli kannattanut hänen kaltaistensa toimintaa. Hekin olivat tehneet sen salaa. Monet kannattivat vain passiivista vastarintaa. Kolmannet halusivat avointa yhteistyötä Roomalaisten kanssa. Heille se merkitsi taloudellisia etuisuuksia ja hyviä virkoja.

Jeesus ei selkeästi sopinut mihinkään näistä kategorioista. Hänen opetuksensa oli monissa ratkaisevissa kysymyksissä ollut liian arvoituksellista. Häntä oli vaikea sijoittaa poliittiselle kartalle. Hänen suhteensa kaikenlaisiin valtoihin ja voimiin oli ollut avoimen haastava. Silti häntä oli vaikea syyttää selkeästä kapinasta ketään vastaan. Epämääräisesti epäiltynä hän kuitenkin sopi kaikkia ryhmiä hetkeksi yhdistäväksi syntipukiksi.

Tähän episodiin kuuluu mielenkiintoinen yksityiskohta: arameankielinen nimi Barabbas tarkoittaa Isän Poika. Jotkut vanhat käsikirjoitukset kertovat hänen etunimensä olleen Jeesus, joka oli siihen aikaan aika tavallinen nimi.[5] Oli nimi jälkeenpäin keksitty tai ei, sen teologinen ironia on selvä. [6] Kansan valittavana oli siis kaksi bar abbaa, isän poikaa, kahden vaihtoehtoisen perinnön kantajaa. Barabbaalla oli selkeästi pyhitetyt syyt väkivallalleen. Hänellä oli vahvasti etniset, kansalliset ja uskonnolliset arvot, jotka olivat velvoittaneet häntä väkivaltaiseen kapinaan. Hänen pyhä kutsumuksensa oli kostaa rakkaillensa aiheutettu kärsimys, välittämättä siitä, että tulisi sen kautta vihollistensa kaltaiseksi. Barabbas oli kaikkien kansojen ja etnisten ryhmien sankarihahmon arkkityyppi. Hän on kaikkien niiden isien poika, joiden salattu innoituksen lähde, esikuva ja malli, oli vihollisen väkivaltaisuudessa. Vaikka Barabbas joutuisi vihollisensa tappamaksi, hän tulisi esimerkillään siirtämään pyhitetyn väkivallan perinnettä seuraajilleen ja jälkeläisilleen. Hänen uhriudestaan tulisi seuraavia sukupolvia velvoittava esimerkki. Hänen haudallaan vannottaisiin ikuista kostoa roomalaisille.

Jeesus oli monella tapaa tehnyt selväksi, ettei uskonut oman isänsä väkivaltaisuuteen. Siksi hän oli eri tavoin sanoutunut irti Juutalaiseen perintöön liittyvästä Jahven väkivaltaisuudesta. Hänellä ei ollut mitään lojaalisuusvelvoitteita väkivaltaiselle pyhälle. Hänen Abbansa ei sallinut minkäänlaisen väkivallan pyhittämisen.

On sääli että jotkut tulkitsevat Jeesuksen viittaukset Taivaalliseen Isään vain väkivaltaisen patriarkaalisuuden tukemisena. Juuri niitä valtarakenteita Jeesus oli toiminnallaan ja opetuksellaan purkanut. todellinen luonne on täysin päinvastainen. Tunnustautumalla Taivaallisen Isän lapseksi Jeesus oli sanoutunut irti kaikkien maallisten isien vaatimasta väkivaltaisesta perinnöstä. Jeesuksen Abba ei ollut millään lailla väkivaltainen tai alistava. Jeesuksen seuraaminen merkitsi irtautumista patriarkkojen, patrioottien ja patruunoiden väkivaltaisista velvoitteista, joiden varassa koko kulttuuri oli pysynyt pystyssä. Kaikki myöhempi kristikunnassa harjoitettu vetoaminen “isälliseen” auktoriteettiin on sen vallan käyttämistä, jota Jeesus elämällään, opetuksellaan ja kuolemallaan asetti kyseenalaiseksi.[7]

Pilatus antoi kansan valittavaksi kahden erilaisen isän poikaa: Valheilla pyhitetyn väkivallan isä, joka on hallinnut ihmiskuntaa maan perustamisesta asti. Sen edustaja oli tilanteessa Barabbas. Toinen oli Taivaallisen Isän Poika, joka oli tullut avaamaan ihmiskunnan silmät näkemään mytologiset valheensa ja niihin piilotetun väkivallan. Tässä tilanteessa kenenkään silmät eivät kuitenkaan avautuneet. Väkivallan pyörät jauhoivat vanhalla rutiinilla alleen Jeesuksen edustaman vaihtoehdon.

Jos joku voi sanoa, että Jeesus kuoli hänen puolestaan, niin se oli Barabbas. Jeesuksen kuolema pelasti Barabbaan.

[2] Gordon Thomas. The Trial. London. Bantman. 1987. s. 219, 219.

[3] Mark 15:7, 8.

[4] Myers Ched. Binding the Strong Man. A Political Reading of Marks Story of Jesus. Orbis Books. Maryknoll. New York. 2002. s. 380, 381.

[5] Saattaa olla että nimi on koettu myöhemmin niin shokeeraavana ja kiusallisena että Barabbaab etunimi on siksi jätetty useimmissa käsikirjoituksissa pois. Toisaalta juuri tämä kiusallisuus toimii argumenttina myös kertomuksen historiallisuuden puolesta. On vaikea kuvitella mitään apologeettista syytä miksi tällainen tarina olisi keksitty. Bovon Franqois. The Last Days of Jesus. Westminister John Knox Press. Louisville. London. 2006. s. 49.

[6] Gil Bailie. Violence Unveiled. s. 223.

[7] Gil Bailie. Violence Unveiled. s. 225. Patriarkaalisuudesta ja autoritaarisuudesta vihdoin “vapautunut” postmoderni sukupolvi on yhä hukassa oman ja lastensa väkivaltaisuuden kanssa. Miten olla isä, joka kieltäytyy väkivallasta, mutta osaa silti tulla toimeen oman ja lastensa suuttumusten kanssa?

Jeesus pantiin köysiin, vietiin pois ja luovutettiin Pilatukselle.[1]

Valvotun yön jälkeen pahoinpidelty ja uupunut vanki tavan mukaan köytettiin, vaikka hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia karata. Vanki ei saisi hetkeksikään unohtaa olevansa täysin alisteisessa asemassa. Jeesusta lähdettiin kuljettamaan Herodeksen palatsiin, jossa Pilatus majaili vierailunsa aikana.[2] Ehkä hänellä oli paksu hamppu köysi näyttävästi sidottuna myös kaulan ympärillä. Juuri sellaisella tavalla sodassa voitetut barbaarikuninkaat kuljetettiin keisarin eteen nöyryytettäviksi.

Aamun viileydessä neuvoston jäsenet seisoivat hyvissä ajoin pakanahallitsijan palatsin pihalla. Sisälle he eivät voisi mennä.

Oli varhainen aamu. Juutalaiset eivät itse menneet palatsiin sisälle, etteivät saastuisi.[3]

Näin suuren pyhän aikana heidän piti erityisen tarkasti varjella rituaalista puhtauttaan. Tämä suureksi kuviteltu ero puhtaiden ja saastaisten välillä tulisi pian osoittautumaan hyvin näennäiseksi. Tunnelma oli kireä. Osapuolet eivät pitäneet toisistaan.

Joka-aamuisen parranajon ja aamupalan jälkeen aamuäreä Pilataus saapui sotilaidensa ympäröimänä vastaanottamaan paikallisia yhteistyökumppaneitaan. Hän aavisti että pappisneuvoston vierailu tähän vuorokaudesta, suurimman pyhän aikana tiesi ongelmia. Tämä päivä ei alkanut hyvin. Ehkä hän huokaisi hiljaisen rukouksen Apollolle, joka oli keisarin suosima Jumala. Jonkun väkevän jumalan suosiota maaherra tänään tarvitsisi.

Pilatus oli syntynyt Italiassa, todennäköisesti Roomassa, muutama vuosi ennen Jeesusta. Nuoria miehiä olivat kumpikin. Maaherran tehtävä oli yleensä suuri kunnianosoitus, mutta asemapaikan saaminen Juudeasta osoitti, ettei hän ollut keisarin lempilapsi.[4] Tärkeämmälle miehelle, se olisi merkinnyt nöyryyttävää maanpakolaisuutta, karkotusta kauas valtakeskuksesta ja keisarillisesta loistosta. Hänen Kesareassa sijaitseva valtaistuimensa oli kahdenkymmenen viheliäisen päivämatkan päässä Roomasta, missä kaikki todella tärkeät valtiaat asuivat. Juudeassa hän oli järjestyksessä kuudes maaherra. Täällä hän oli kerännyt keisarille veroja ja pitänyt kansaa kurissa jo viisi vuotta.[5]

Verojen keruun lisäksi hänen oli pidettävä täällä asuvat etniset ryhmittymät poissa toistensa kurkuista. Tässä Rooman provinssissa asui juutalaisten lisäksi kreikkalaisia, samarialaisia, syyrialaisia ja idumealaisia. Suurimmat ongelmat olivat kuitenkin paikallisen valtaväestön kanssa. Juutalaiset pitivät itseään ylivertaisina roomalaisiin ja kaikkiin muihinkin nähden. Olivathan he Jumalan valittuja. Pilatus oli yhtä vakuuttunut siitä, että jumalat olivat siunanneet nimenomaan Rooman kaikkien kansojen valtiaaksi. Pilatuksen noin 4000 miehen armeija koostui suurimmaksi osaksi idumealaisista, syyrialaista ja samarialaista sotilaista, jotka olivat läheisten naapurisuhteiden takia ehkä vielä vihamielisempiä juutalaisia kohtaan kuin roomalaiset olivat.[6]

Pilatus oli myös lain ylin valvoja, keisari Tiberiuksen valtuuttama korkein tuomari. Pienemmät rikokset ja uskonnolliset rikkeet hän jätti pappisneuvoston ratkaistavaksi, mutta rankimmat tapaukset tuotiin yleensä maaherralle. Kaikenlaiset kapinalliset ja kansankiihottajat olivat listan kärkipäässä.

Ristiinnaulitseminen kuului maaherrojen rutiiniin. Rauhan aikana ryövärit ja alaluokan rettelöitsijät ristiinnaulittiin muodollisen kuulustelun jälkeen. Kapina-aikoina rangaistus toteutettiin välittömästi ja massoittain. Edellinen maaherra Valerius Gratus oli erään kapinan jälkeen ristiinnaulinnut 200 juutalaista kerralla. Pilatuksen ajalta ei ole tiedossa mitään joukkoristiinnaulitsemisia, mutta voimme olettaa, että tuomio kuului hänenkin rutiineihinsa.[7]

Viime päivinä hän oli todennäköisesti saanut raportteja Jeesuksen vaaralliselta näyttävästä sisääntulosta kaupunkiin. Myös temppelissä häiriköinnistä oli hänelle kerrottu. Pilatuksella oli hyvät syyt olla varuillaan Jeesuksen suhteen. Siksi hän oli edellisenä iltana lainannut pienen osaston sotilaitaan Jeesuksen yölliseen pidättämiseen. Tämä aamuinen pappisdelegaatio ei siis tullut hänelle yllätyksenä. Hän tiesi joutuvansa jakamaan oikeutta. Roomassa hänen rinnallaan olisi valamiehistö, osallistumassa syytösten arviointiin. Täällä ei yksinkertaisesti asunut tarpeeksi varakkaita Rooman kansalaisia, joista olisi voinut koota tribunaalin tai edes valamiehistön. Pilatus joutuisi tekemään päätöksensä yksin. Hänellä oli cognito extra ordinem, keisarin antamat poikkeusvaltuudet jakaa harkintansa mukaisia tuomioita perustelematta niitä millään lakipykälillä.[8] Tietenkin hänen piti varoa juridisia virheitä. Niistä voisi joutua myöhemmin vastuuseen. Se oli vaarallista työtä, mutta sopi hyvin hänen itsevaltaiseen hallintotyyliinsä.

Niinpä Pilatus tuli ulos heidän luokseen ja kysyi:
’Mistä te syytätte tätä miestä?’
He vastasivat:
’Jos hän ei olisi rikollinen, emme luovuttaisi häntä sinulle.’[9]

Papisto koki selitysvelvollisuutensa nöyryyttävänä. Hekö muka toisivat viattoman miehen tuomiolle? Pilatukselle pitäisi riittää heidän moraalinen arvovaltansa. Pelkästään se, että he toivat Jeesuksen Pilatuksen eteen syytettäväksi, pitäisi riittää todisteeksi hänen syyllisyydestään. Olihan heidän lakinsakin paljon korkeammalla tasolla kuin roomalaisten.

Pilatus oli yhtä vakuuttunut Rooman lain ylivertaisuudesta, eikä siksi lainkaan vakuuttunut pappien perustelemattomasta väitteestä. Hänellä ei ollut mitään todellisia syitä luottaa papiston turhamaisen itsevarmoihin puheisiin. Hänkö lähtisi tuomitsemaan ketään pelkästään juutalaisten pappien tekemien tuomioiden pohjalta? Sellaisen olettaminen loukkasi hänen ylpeyttään ja asemaansa.

Toisaalta, miksi ihmeessä hänen pitäisi olla huolissaan tämän valmiiksi nujerretun miehen kohtalosta? Ensisilmäys Jeesuksen nöyryytettyyn tilaan paljasti hänelle, että papistolle asia oli tosi tärkeä. Mutta miksi hänen pitäisi siitä välittää?

Me olemme todenneet, että tämä mies johtaa kansaamme harhaan. Hän kieltää maksamasta veroa keisarille ja väittää olevansa Messias, kuningas.[10]

Näihin kolmeen pääkohtaan neuvosto oli aamulla tiivistänyt syytteensä Jeesusta vastaan. Ensimmäisestä syytöksestä Pilatus tuskin piittasi, mutta jälkimmäinen oli jo poliittisesti paljon tulenarempi. Hän ei vain tiennyt kehen uskoa. Hänen omat vakoojansa olivat raportoineen, että Jeesus pikemminkin oli puolustanut keisarin verosaatavia sanomalla: Antakaa keisarille mikä keisarille kuuluu. Papit olivat kuitenkin nähneet tämän lausunnon läpi ja tajunneet kuinka perusteellisesti Jeesus oli halventanut keisaria ja samalla heitäkin. Pilatus oli saatava ymmärtämään, että Jeesus todella oli valtakunnan vihollinen.

Kolmaskin syyte piti ottaa vakavasti. Roomalla oli huonoja kokemuksia aikaisemmista profeetoista ja messiasehdokkaista. Daavidilaisesta kuninkuudesta puhuminenkin oli avointa keisarivallan uhmaamista. Jos kansa todella oli alkanut pitää tätä miestä juutalaisten kuninkaana, hänestä pitäisi ehdottomasti tehdä varoittava esimerkki. Toisaalta siinäkin oli riskinsä, varsinkin nyt pääsiäisenä. Sellainen voisi nostattaa julkisia mellakoita. Suuren joukon intohimojen kohdetta olisi vaarallista koskettaa. Siksi Pilatus yritti työntää ongelman takaisin Juutalaisille:

’Pitäkää itse hänet’, Pilatus sanoi, ’ja tuomitkaa hänet oman lakinne mukaan.’[11]

Tämä oli Pilatuksen ensimmäinen yritys pestä kätensä koko jutusta. Kivittäkööt itse Jeesuksen kansan eksyttäjänä. Silloin rahvas ei ainakaan nousisi häntä vastaan mellakoimaan.

Ylipappi Kaifaksen ja Pilatuksen yhteistyö oli tähän asti sujunut ilmeisen hyvin. Vaikka suhteessa oli molemminpuolista ylenkatsetta ja ketunhännän vetoa, kumpikin tarvitsivat toisiaan valtansa takaajina. Kaifas oli jo monta viikkoa aiemmin päättänyt panna koko arvovaltansa likoon saadakseen Jeesuksen tuomituksi. Siksi hän oli tämänkin delegaation johdossa ja puhui kaikkien puolesta, eikä hänellä ollut aikomustakaan hyväksyä Pilatuksen väistöliikettä.

Mutta juutalaiset sanoivat: ’Meidän ei ole lupa tuomita ketään kuolemaan.’

Tämä vastaväite teki papiston aikeet kaikille ilmeisiksi. Eivät he uskoneet Pilatukseen oikeuden jakajana. He luottivat häneen pyövelinä. He etsivät vain laillista toteuttajaa päättämälleen tuomiolle. Pilatus olisi heille velkaa tällaisen palveluksen. Olivathan hekin palvelleet häntä keisarillisina veronkerääjinä ja kaikin puolin kouluttaneet kansasta nöyriä keisarin alamaisia. Tässä he kuitenkin seisoivat maaherran edessä kuin kerjäläiset anoen yhden uppiniskaisen kansan eksyttäjän kuolemaa. Se oli nolo muistutus siitä, kuinka riippuvaisia he kuitenkin olivat valloittajistaan.[12]

Pilatuksen tilannetaju toimi, ja hän perui väistöehdotuksensa saman tien. Hän otti vangin vastuulleen ja vei tämän palatsiinsa henkilökohtaista kuulustelua varten. Pilatuksen oli näytettävä, ettei ole papiston manipuloitavissa. Kuulustelemalla vankia yksityisesti hän alleviivasi omaa riippumattomuuttaan paikallishallinnosta. Täysin yksin hän ei tietenkään jäänyt vangin kanssa. Mukana olivat vartijat, kirjurit, osa palveluväestä ja ehkä muutama neuvonantaja.

Vaikka vanki oli luovutettu, papisto ei lähtenyt Pilatuksen pihalta minnekään. Hekin halusivat pysyä tilanteen hallitsijoina. Vanha tuttu peli kahden toisiaan halveksivan ja toisistaan riippuvaisen osapuolen välillä jatkui.

Kun uskonnollinen johto oli luovuttanut uhrinsa Pilatukselle Jeesusta vastaan nousseiden “valtojen ja voimien” kokoelma oli melkein täysi. Puuttui vain myöhemmin mukaan tuleva ”joukon” voima.

Muitta mutkitta Pilatus aloitti kuulustelun itselleen tärkeällä kysymyksellä:

Pilatus kysyi Jeesukselta: ’Oletko sinä juutalaisten kuningas?’[13]

Ehkä hän antoi pilkallista painavuutta sanalle sinä. Olihan toisaalta aika absurdia kysyä köytetyltä ja verille hakatulta uupuneelta mieheltä oliko hän kuningas. Mutta Pilatus tiesi että tässä maassa kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Riittäisi että Jeesus itse, ja tarpeeksi moni seuraaja, uskoi hänen kuninkuuteensa. Papiston kanssa hän oli pärjännyt suhteellisen hyvin, mutta jos joku yrittäisi asettua heidänkin yläpuolelleen, Pilatus olisi vaikeuksissa.

Jeesus vastasi painottamalla samaa sinä sanaa:

’Sinä sen sanoit’, Jeesus vastasi.

Suunnilleen näin hän oli Matteuksen ja Luukkaan mukaan vastannut ylipapillekin. Kaikki kolme kirjaavat hänen vastauksensa Pilatukselle samalla tavalla. Se oli viileän provokatiivinen vastaus, joka oli saanut papistonkin pillastumaan. Pilatus ei kuitenkaan reagoinut samalla tavalla. Jeesus ei hänestä näyttänyt katkeralta kapinalliselta eikä valtaa uhoavalta kuninkaalta. Silti hänessä oli jotain salaperäisen uhkaavaa. Pilatus oli tottunut tekemään ihmisiin vaikutuksen, mutta tämä mies näytti olevan Rooman pelotusmahdin tavoittamattomissa.

Oli hän aiemminkin kohdannut kuolemaa uhmaavia Juutalaisia. Heti uransa alussa hän oli uhannut viiltää kurkun auki joukolta nuoria miehiä, jotka vaativat että Pilatus poistaa keisarillisen viirin temppelistä. Miehet laskeutuivat tyynesti maahan selälleen makaamaan ja paljastivat uhmakkaasti kaulansa. Se oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Samalla hän oli raivoissaan siitä, että Juutalaiset olivat tällä tavalla nöyryyttäneet häntä ja saaneet tahtonsa läpi. Niin ei saisi enää tapahtua. Jeesus oli aivan yksin ja hänen tukijoukkonsa olivat kuulemma juosseet karkuun. Hän tuskin pystyisi julkisesti nöyryyttämään Pilatusta. Eihän hän vaivautunut edes puolustamaan itseään.

Pilatus oli odottanut Jeesukselta yksinkertaista kyllä tai ei vastausta. Hän ei sitä saanut. Loukkausta hipova vastakysymys ei kelpaisi langettavan tuomion antamiseksi. Mutta ei sen kelvannut vapautuksenkaan perusteeksi. Kunpa hän edes tietäisi mihin Jeesus oikein pyrki.

Miksi Jeesus työnsi vastauksen takaisin kysyjälleen?

Sekä ylipapin että Pilatauksen kysymys oli ansa. Suorasanainen messiaaksi tunnustautuminen olisi antanut liian selkeän syyn tuomita hänet jumalan pilkkaajana tai valtion vihollisena. Markuksen kirjaamaa monimerkityksellistä tunnustusta lukuun ottamatta, Jeesus näytti välttelevän liian yksioikoisen syyn tarjoamista tuomiolleen. Siksi Jeesus heitti tuomion perusteitten muotoilemisen takaisin niille, jotka halusivat hänet hengiltä.

Sitä paitsi messiaaksi tunnustautuminen tämän yleisön edessä olisi merkinnyt suostumista juutalaisten väkivaltaiseen unelmaan militaristisesta vapahtajasta, suuresta sankarista, joka tutuin asein tulee vapauttamaan kansansa sortajien ikeestä. Tästä roolista hän oli kieltäytynyt jo monta kertaa. Miten hän voisi vastata myönteisesti kysymykseen, johon oikein vastaaminen olisi kansan tulkintojen kautta muuttunut vääräksi vastaukseksi?

Ylipapit esittivät nyt useita syytöksiä häntä vastaan, ja Pilatus kysyi: ’Etkö lainkaan vastaa? Kuulethan, mistä kaikesta he sinua syyttävät.’ Mutta Jeesus ei enää vastannut mitään. Tämä ihmetytti Pilatusta.[14]

Tietenkin hallitsijoille piti vastata. Siitä kieltäytyminen tulkittiin yleensä kunnioittamattomaksi uppiniskaisuudeksi. Pilatusta Jeesuksen vaikeneminen ihmetytti. Sellainen ei ollut tavallista. Yleensä kaikki syytetyt nöyristelivät ja käyttivät kaikki mahdollisuutensa monisanaiseen viattomuutensa perustelemiseen. Tässä miehessä oli jotain outoa.

Markuksen kertomuksessa Jeesus ei tämän jälkeen vastaa kenellekään mitään. Muilla evankelistoilla on kuitenkin enemmän kerrottavaa oikeudenkäynnin etenemisestä.[15]

Johanneksen mukaan Jeesus vastasi Pilatuksen kysymykseen aika loukkaavalla vastakysymyksellä:

’Itsekö sinä niin ajattelet, vai ovatko muut sanoneet minusta niin?’[16]

Tämä oli vangille todella sopimatonta käytöstä. Mikä hän on kyseenalaistamaan hallitsijan kykyä itsenäiseen mielipiteenmuodostukseen? Kysymys oli samalla haastava. Jeesus muistutti Pilatusta siitä kuinka helposti ajatukset tarttuvat ja kuinka mielellään kutsumme laina-ajatuksia omiksemme. Jeesuksen ja Pilatuksen välinen keskustelu olisi voinut edetä olennaisiin kysymyksiin: ”Oletko uskollinen sille mitä oikeaksi aavistat, vai seuraatko alaistesi mielen liikkeitä pysyäksesi vallassa? Huomaatko itse kenen haluja matkit ja ketä seuraat?” Pilatus ei kuitenkaan tarttunut Jeesuksen vastakysymykseen, eikä hän näyttänyt ymmärtäneen sen piilomerkitystä.

Jeesuksen arvoituksellinen hiljaisuus kuulustelijoidensa edessä antoi heille mahdollisuuden havahtua siitä kollektiivisesta väkivallasta, johon olivat osallistumassa. Sitä kukaan ei kuitenkaan halunnut nähdä. Eihän Pilatus ennenkään ollut osoittanut mitään muuta kuin väkivaltaista halveksuntaa juutalaisten uskoa kohtaan. Miksi hän nyt herkistyisi tutkiskelemaan itseään? Nyt piti vain varmistaa valtakunnan sisäinen turvallisuus.

Siksi Pilatus närkästyi Jeesuksen koppavan tuntuisesta kysymyksestä. Mitä hän piittaisi juutalaisten sisäisistä riitaisuuksista, kunhan ne eivät paisuisi hänen asemaansa uhkaamaan. Taistelkoot keskenään uskonnollisesta arvovallasta. Ei se häntä liikuttaisi.

Pilatus sanoi: ’Olenko minä mikään juutalainen?’[17]

Näkihän sen jo ajetusta parrasta, lyhyestä tukasta ja erilaisista vaatteista, ettei Pilatusta voinut epäilläkään juutalaiseksi. Koko ajatus oli loukkaava. Sitä paitsi roomalaiset pitivät esinahan leikkausta uhkana miehisyydelle.[18] Pilatus ei todellakaan ollut millään tavalla samaistettavissa tähän typerään ja uskonnollisesti fanaattiseen kansaan, vaikka olikin sinnitellyt heidän hallitsijanaan jo monta vuotta. Miksi hänen pitäisi ylipäänsä arvioida Jeesusta juutalaisten uskomusten kautta? Hänhän oli roomalainen. Hänen piti virkansakin puolesta uskoa Tiberiuksen jumaluuteen.

Vaikka Pilatus kieltäytyikin millään tavalla samaistumasta hallitsemaansa kansaan, hän kuitenkin vetosi papiston arvovaltaan suhteessa Jeesukseen:

Oma kansasi ja ylipapit sinut ovat minulle luovuttaneet.[19]

Näin Pilatus heitti Jeesuksen loukkaavan kysymyksen takaisin hänelle itselleen: ”Kaikki muut sanovat, että olet syyllinen. Itsekö sinä ajattelet olevasi syytön?” Uhri täytyy saada uskomaan omaan syyllisyyteensä. Sen jälkeen kukaan ei enää epäilisi kollektiivisen väkivallan oikeudellisuutta. Kaikki tietäisivät, että uhri on syyllinen kohtaloonsa. Jeesus ei väitellyt tämän argumentin kanssa. Miten hän voisikaan? Opetuslasten karkaamisen jälkeen Jeesuksen omasta kansasta ei kukaan enää ollut hänen rinnallaan.

Silti Pilatus halusi kuulla Jeesuksen oman käsityksen syyllisyydestään:

Mitä sinä olet tehnyt?[20]

Pilatus ei enää kysynyt kuka Jeesus on, vaan mitä hän on tehnyt. Jeesus vastasi kertomalla mitä ei ole tehnyt.

Jeesus vastasi: ’Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta. Jos se kuuluisi tähän maailmaan, minun mieheni olisivat taistelleet, etten joutuisi juutalaisten käsiin. Mutta minun kuninkuuteni ei ole peräisin täältä.’[21]

Jeesuksella oli visio aivan erilaisesta valtakunnasta. Se ei muistuttaisi yhtäkään valtakuntaa maan päällä. Kaikki muut valtakunnat oli rakennettu uhrien varaan. Jumalan valtakunta ei lainkaan muistuttaisi sodilla, väkivallalla ja poissulkemisilla rakennettuja valtakuntia.

Miten Pilatus voisi ymmärtää tällaista puhetta? Ainoa hänen tuntemansa kuninkuus tuli mieheltä, jolla oli maailman mahtavin armeija. Muunlaista kuninkuutta ei ollut olemassakaan. Silti, tai juuri siksi Jeesuksen käsittämättömät puheet kuulostivat yllättävän vaarallisilta.

Jeesuksen miehistä vain yksi oli tarttunut miekkaan, mutta Jeesus oli kuulemma häntäkin moittinut. Oliko Pilatuksella mitään mahdollisuutta tajuta, että oli olemassa väkivaltaakin suurempi voima? Liian monen väkivaltaisen intohimon tiivistymässä hän ei kyennyt sellaista hahmottamaan. Miten Pilatus olisi voinut kuvitellakaan kuninkuutta ilman armeijaa, sotaonnea tuovia temppeleitä ja keisarillista valtaistuinta?

Täysin hämmentyneenä ja ehkä edelleen hieman pilkallisena Pilatus toistaa saman kysymyksen melkein väitteen muodossa:

’Sinä siis kuitenkin olet kuningas?’[22]

Jeesus ei myönnä mitään. Toistamiseen hän työntää johtopäätöksen takaisin Pilatukselle:

Jeesus vastasi: ’Itse sinä sanot, että olen kuningas.’

Tämän lähemmäksi Jeesus ei tule minkään myöntämistä. Vaikka hän oli puhunut kuninkuudestaan, ehkä paremman sanan puutteessa, hän ei tarkoittanut mitään, mikä olisi sopinut Pilatuksen määritelmään kuninkuudesta.

Jeesus jatkoi vastaustaan tavalla, joka kokonaan sivuutti kysymyksen kuninkuudesta:

Sitä varten minä olen syntynyt ja sitä varten tullut tähän maailmaan, että todistaisin totuuden puolesta. Jokainen, joka on totuudesta, kuulee minua.

Mistä ihmeen totuudesta Jeesus puhui? Siitä Pilatuksella ei ollut aavistustakaan. Hän ei halunnut nähdä totuutta itsestään, eikä piitannut totuudesta, jonka Jeesus oli tullut kertomaan Jumalasta. Heidän välillään ei löytynyt mitään yhteistä maaperää.

’Mitä on totuus?’ kysyi Pilatus.[23]

Oliko Pilatus koskaan elämässään miettinyt tätä kysymystä vakavasti? Oliko hän filosofisesti orientoitunut ajattelija, joka mietti tätä päivittäin? Jälkimmäinen vaihtoehto sopii huonosti siihen mitä Pilatuksesta tiedämme. Josefus, Filon ja evankelistat kuvaavat häntä enemmän toiminnan miehenä, joka ei aina ehtinyt pohtia edes valintojensa seurauksia.

Jos Pilatuksen viimeinen kysymys olisi ollut vilpittömän pohdiskelijan ja etsijän kysymys, hän olisi jäänyt odottamaan tai peräänkuuluttamaan vastausta. Asiayhteydessään luettuna se kuulostaa vain retoriselta kysymykseltä, johon Pilatus ei odottanut, eikä ehkä edes sallinut, vastausta. Ehkä hän jopa pelkäsi Jeesuksen vastausta.

Tähän loppui kuulustelu tältä erää. Pilatuksen kysymys jäi kaikuna historiaan. Se on toistanut itseään tähän päivään asti. Yhä harvempi uskoo, että siihen koskaan löytyy mitään vastausta.

Jeesuksen ja Pilatuksen välinen niukka dialogi kuulostaa minusta uskottavalta. Pelkästään voittajan näkökulmasta kirjoitettu propaganda tuskin sisältäisi näin arvoituksellista ja loppupäätelmistään avoimeksi jäänyttä vuorovaikutusta.

Arvailut Pilatuksen motiiveista ovat nimenomaan sellaisia – pelkkiä arvailuja. Voi olla että Jeesuksen olemus herätti hänessä epämääräistä levottomuutta ja aavistuksia jostain itseään, ja jopa Rooman valtaa suuremmasta, auktoriteetista. Vähintään yhtä todennäköistä on, että sellainen pohdiskelu oli hänelle täysin samantekevää:

Ylipapit esittivät nyt useita syytöksiä häntä vastaan, ja Pilatus kysyi:
’Etkö lainkaan vastaa? Kuulethan, mistä kaikesta he sinua syyttävät.’
Mutta Jeesus ei enää vastannut mitään. Tämä ihmetytti Pilatusta[24].

Papisto oli kantansa valinnut, eikä heille vastaamisessa ollut enää mitään mieltä. Vastaamalla Pilatukselle Jeesus ehkä tavoitteli ainoata mieltä, joka saattoi vielä olla raollaan totuudelle.

Jeesus oli henkilönä sekä merkillisen haastava, että hämmentävä. Jeesuksen herättämät intohimot kansassa alkoivat tuntua poikkeuksellisen vaarallisilta. Pilatus tarvitsi nyt miettimisaikaa.

[2] Holmen Tom ja Kankaanniemi Matti. A.D. 30. Art House. Helsinki 2009. s. 277.

[3] Joh 18:28.

[4] Tosin on epäselvää nimittikö Pilatuksen keisari Tiberius itse, vai hänen juutalaisvihamielinen sijaishallitsijansa Sejanus. Greenberg Gary. The Judas Brief. Who Really Killed Jesus? Continuum. New York. 2007. s. 91-100.

[5] Wroe Ann. Pontius Pilate. Random House. New York. 1999. s. 13, 29, 40, 41, 52, 55, 60. Pontius Pilatuksen elämänkerrassa kirjailija on ominut klassisen kristillisen selitysmallin, jonka mukaan Pilatus oli vain Jumalan määräämä statisti suuressa ennalta kirjoiteussa näytelmässä, jonka Jumala oli suunnitellut. Johtuiko Pilatuksen tuomio krapulasta, siitä oliko hän edellisenä yönä rakastellut vai ei, oli toisarvoista, koska hän oli vain marionetti Jumalaisessa näytelmässä. (s.124)

[6] Wroe Ann. Pontius Pilate. s. 63-65.

[7] Wroe Ann. Pontius Pilate. s. 66.

[8] Bovon Franqois. The Last Days of Jesus. Westminister John Knox Press. Louisville. London. 2006. s. 46.

[9] Joh 18:29, 30.

[10] Luuk 23:2.

[11] Joh 18:31.

[12] Orchard Helen C. Courting Betrayal. Jesus as Victim in the Gospel of John. Sheffield Academic Press. 1998. s. 204.

[13] Mark 15:2.

[14] Mark 15:3-5.

[15] Vaikka Markusta pidetäänkin yleensä historiallisesti luotettavampana kuin Johannesta, niin tutkijat pitävät Johanneksen kuvausta oikeudenkäynnistä jopa Markusta luotettavampana. Fredriksen Paula. Jesus of Nazareth. King of the Jews. Vintage Books. 1999. s. 221.

[16] Joh 18:34.

[17] Joh 18: 35.

[18] Wroe Ann. Pontius Pilate. s. 63.

[19] Joh 18:35.

[20] Joh 18:35.

[21] Joh 18:36.

[22] Joh 18:37.

[23] Joh 8:38.

[24] Mark. 15:3-5

Tarkastelen Jeesuksen elämää ensisijaisesti Markuksen evankeliumin kautta. Käytän apuna myös Matteusta ja Luukasta. Nyt en kuitenkaan malta ohittaa yhtä ainoastaan Johanneksen kuvaamaa[1] korkean tason kriisinhallintakokousta, jossa mietittiin mitä Jeesuksen kanssa oikein pitäisi tehdä. Sen kautta sijoitan tähän myös joitakin ajatuksia siitä, miten, miten Girard lukee pääsiäiskertomusta.

Lasaruksen kuolleista herättämisen jälkeen monet häntä seuranneista epäilijöistä uskoivat häneen.[2] Se riitti huolen aiheeksi. Jos tarpeeksi moni kansalainen siirtäisi uskonsa pois kansallisen yhtenäisyyden magneetista, temppelistä, sen auktoriteetit menettäisivät valtansa ja koko kansa joutuisi vakavaan kriisiin. Nyt kun Jeesus oli lähestymässä Jerusalemia, sen hallitsijat alkoivat huolestua.

Turvallisuusriski

Mutta muutamat heistä menivät fariseusten puheille ja kertoivat, mitä Jeesus oli tehnyt. Ylipapit ja fariseukset kutsuivat neuvoston koolle.[3]

He alkoivat varustautua Jeesuksen herättämää kuvitteellista uhkaa vastaan. He tunsivat hyvin kansansa suonissa sykkivän vapauden ja vallan kaipuun. Juutalaiset olivat kirjanneet muistiin kertomukset jokaisesta voitokkaasta taistelusta vihollisia vastaan. Niitä he muistelivat juhlapäivin ja kiitosuhrein. Jonakin päivänä muistot menneistä suuruuden päivistä saattaisi nostattaa kansan uhmaamaan roomalaisia. Tarvittiin vain mies, joka onnistuisi keräämään taakseen tarpeeksi suuren joukon turhautuneita kansalaisia. Jeesus saattaisi olla juuri sellainen uhka.

Juutalaisten oli jatkuvasti varottava antamasta Roomalaisille aihetta peruuttaa heille annetun rajallisen itsehallinto-oikeuden. Jotkut tekivät kaikkensa miellyttääkseen roomalaisia ja toiset tekivät kaikkensa uhmatakseen heitä. Neuvoston tehtävä oli tasapainoilla näiden välillä. Ei saanut antaa liian paljon periksi, mutta ei myöskään saanut sortua provokaatioon.[4]

Jeesuksen suosio nakersi neuvoston uskottavuutta roomalaisten viranomaisten edessä. Jos heillä ei “pysyisi homma hanskassa”, väkevämpien voimien täytyisi astua heidän tilalleen. Juuri sitä neuvosto pelkäsi:

Jos annamme hänen jatkaa näin, häneen uskovat kohta kaikki, ja silloin roomalaiset tulevat ja ottavat meiltä sekä tämän pyhän paikan että koko kansamme.[5]

Huolenaiheista ensimmäisenä oli pyhä paikka, eli temppeli. Vasta toisena oli koko kansa. Se oli varsin johdonmukaista, koska koko kansan identiteetti oli rakennettu uhritemppelin varaan. Israel oli temppelivaltio. Neuvosto ei pystynyt edes kuvittelemaan kansaa ilman temppeliä.

Näitä neuvotteluja oli luultavasti käyty ennenkin. Piti löytää tapa suhtautua terroristitaktiikkaan sortuviin selootteihin, nuoriin kiivailijoihin, jotka olivat kyllästyneet vanhempiensa nöyristelevään käytökseen valloittajien edessä. Piti ottaa kantaa milloin mihinkin kansan villitsijään.

Jeesuksesta ei vielä ollut selvää kuvaa. Toisaalta hän oli puhunut väkivaltaa vastaan, mutta samalla hän oli opettanut ihmisiä olemaan alistumatta väkivallalle ja sorrolle. Huhut hänen ihmeteoistaan ja väitteet hänen sääntörikkomuksistaan ja kansalaistottelemattomuudestaan hipoivat avoimen kapinan tuntomerkkejä. Silti hän ei ollut avoimesti lietsonut sellaistakaan. Kuka tästä miehestä ottaisi selvää?

Ylivoimaisen väkivallan edessä alistutaan kokonaan ja omaksutaan uhrin rooli, tai sitten sitä vastaan kapinoidaan viimeiseen mieheen asti. Neuvosto yritti välttää kumpaakin ja etsi toimivaa vaihtoehtoa niiden väliltä: Elettiin kompromissia, jossa vältettiin sekä totaalinen alistuminen että toivoton taistelu.

Kompromissin hankala puoli on, ettei se täydellisesti tyydyttänyt ketään, mutta katkeroitti monia. Jeesusta oli vaikea sijoittaa mihinkään tällä kartalla. Silti monet pitivät häntä sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden kannalta riskitekijänä.

Kriisikokous ilmeisesti poiki loputtoman ja toivottoman tuntuista väittelyä. Strategia ja taktiikka olivat aivan hukassa. Lopulta ylipappi, ilmeisen kärsimättömänä, keskeytti turhauttavan jaarittelun:

Yksi kaikkien puolesta…

Silloin yksi heistä, Kaifas, joka oli sinä vuonna ylipappina, sanoi :
“Te ette ymmärrä yhtään mitään. Ettekö te käsitä, että jos yksi mies kuolee kansan puolesta, se on teille parempi kuin että koko kansa joutuu tuhoon?”[6]

Niinpä tietenkin. Tottakai. Sehän on päivän selvää. Miksi emme tulleet heti sitä ajatelleeksi? Väittely loppui siihen.

Tarvittiin vain yksi määrätietoinen johtaja, joka uskalsi ottaa vastuun ensimmäisen kiven heittämisestä. Sen jälkeen kaikkien ajatukset kulkivat samaan suuntaan. Kaifaan tilanneanalyysi ja ratkaisuehdotus tuntuivat aivan vastaansanomattomalta. Asiat olivat juuri näin.

Tämä oli pyhitetyn väkivallan logiikkaa puhtaimmillaan. Ei sen kanssa voinut kiistellä. Kenenkään sydämestä ei noussut eettisesti kestävämpää argumenttia tai käytännössä hyödyllisempää vaihtoehtoa. Kaifaan ratkaisu oli kieltämättä väkivaltainen, mutta sen tarkoitus oli rajoittaa väkivallan traagiset seuraukset niin pieniksi kuin mahdollista.[7] Se oli tappavan tehokas ja yksinkertainen kansallisen pelastuksen suunnitelma. Yksi toki kuolisi, mutta se on välttämätöntä jotta “pyhä paikka” ja “koko kansa” pelastuisivat kuolemalta.

Tämä oli homeopaattista väkivallan ehkäisyhoitoa. Pieni annos väkivaltaa pelastaisi väkivallan puhkeamiselta epidemiaksi. Se täytyisi vain annostella juuri sopivan kokoiseksi ja kohde täytyisi valita oikein.

Kaifas oli tehokas poliitikko ja pappi. Väkivaltaisten ratkaisujen joukosta hän löysi vähiten väkivaltaisen. Senkin soveltamisessa oli omat riskinsä, mutta tätä pienemmäksi riskejä ei tässä tilanteessa voinut saada. Kaifas otti vastuun niistä ja muut antoivat helpottuneina luottamuksensa hänelle. He tunnustivat Kaifaan todelliseksi johtajaksi ja omaksuivat hänet halujensa malliksi.[8]

Kaifas oli appiukkonsa Annasin kanssa hallinnut ylipapin virkaa suurimman osan siitä ajasta, jolloin Juudea ja sen myötä Jerusalem oli ollut suoraan Rooman hallinnon alla.[9] Pilatus oli tuntenut Kaifaan ja Annaan koko virkakautensa ajan. Vaikka Annas oli jo vetäytynyt virasta, hän pysyi emerituspappina ja säilytti asemansa neuvoston todellisena voimahahmona.[10] Tämä parivaljakko pärjäsi joidenkin mielestä liiankin hyvin miehitysvallan kanssa. Koska roomalainen maaherra luotti heihin, kansa epäili heitä.

Kaifas kuului pieneen saddukealaiseen eliittiin, [11] joiden suvuilla oli suuria maaomaisuuksia. Hän oli Annaan kanssa tehnyt temppelistä valtavan rahastuskoneen, jota he hallinnoivat yhdessä rikkaan kaupunkiaristokratian kanssa.[12] Ylimmäisillä papeilla oli suuret taloudelliset intressit tässä vaarallisessa pelissä. Heidän asemansa oli täysin riippuvainen Pilatuksen oikuista, joten heillä ei ollut varaa hermostuttaa häntä millään lailla. Vaikka Pilatusta ei missään kirjoituksissa esitetä erityisen rahanahneena hallitsijana, oletetaan että Kaifas lahjoi Pilatusta hallinnoimastaan temppelirahastosta.[13]

Toisaalta Pilatuskin oli riippuvainen pappiseliitistä. Ei hänelläkään ollut varaa heiluttaa venettä liikaa erottamalla uppiniskaisen kansan vaikutusvaltaisimmat johtajat. He olivat tähän mennessä onnistuneet hyvin pitämään levottoman kansan aisoissa. Pilatus ja papisto elivät keskinäisen kaunan ja kauhun tasapainossa.

…eikä yksikään yhden puolella

Tässä ulko- ja sisäpoliittisessa kriisissä oli Kaifaan johdolla löytynyt kaikille kelpaava syntipukki. Koko neuvosto oli kuin äkillisen lumouksen voimasta yksimielinen.

Siitä päivästä lähtien neuvoston tavoitteena oli surmata Jeesus.[14]

Kaifas oli rituaalisen uhraamisen korkeimman tason ammattilainen, monisatavuotisen uhrikultin perinnön kantaja. Hänen johtamansa ammattikunta oli myynyt ja uhrannut satojatuhansia eläinuhreja verta vaativan Jumalan lepyttämiseksi. He tiesivät kuinka syvästi kansa oli sisäistänyt sen, ettei ole mitään anteeksiantoa tai sovintoa ilman veren vuodatusta. Veri sinetöi sekä keskinäisen rauhan, että liiton Jumalan kanssa. Veri yhdistää.

Nyt hän sovelsi uhriteologiaansa aivan avoimesti arjen poliittisiin ristiriitoihin. Pyhitetyn väkivallan kaikkein ensimmäisillä aakkosilla hän mobilisoi kansan korkeimman johdon yksimielisenä saman ylevän tavoitteen taakse. He olivat vihdoin löytäneet pyhän tehtävän, tavan pelastaa Jumalan temppeli ja koko kansa tuholta. Vaikka suunnitelma pysyisi toistaiseksi salaisena, he olivat vakuuttuneita siitä, että historia tulisi pitämään heitä sankareina. Nyt oli helppo uskoa olevansa oikealla asialla.

Kaifaan resepti yhä käytössä

Kaifaan käyttämä ikivanha resepti toimii edelleen melkein yhtä tehokkaasti. Thomas Jefferson sanoi, että vapauden puuta on ajoittain kasteltava patrioottien ja tyrannien verellä. Leninin mukaan ei voi tehdä munakasta, rikkomatta munia.  Mätä omena pitää polttaa, että muut säilyisivät. Jyvät on erotettava (p)akanoista. Menestyksellä on aina hintansa. Kipeitä leikkauksia pitää tehdä firman pelastamiseksi. Yhteisen edun nimissä… jne. Loppujen lopuksi vastuu jää uhrille. Hänhän oli jo kauan kaivanut verta nenästään. No, kerran se vain kirpaisee. Heikot sortuu elon tiellä jne.

Miksi yksi pitää uhrata? Koska niin nyt vain on. Se on toiminut aikojen alusta asti. Yhden uhraaminen on pelastanut monta kansakuntaa sisällissodalta, yhteisöä ja yritystä lopulliselta hajoamiselta jne.

Syntipukkiasetelma on kuitenkin evankeliumien vaikutuksen kautta tullut meille tiedostetummaksi. Siksi sitä voi enää harvoin käyttää näin ilmeisin ja paljain argumentein. Uhrit ovat oppineet puolustautumaan vetoamalla syntipukkirooliinsa ja uhraajat ovat oppineet tarkasti välttämään sellaisia lausuntoja ja toimenpiteitä, jotka paljastaisivat heidät Kaifaan kaltaisiksi. Mutta sama dynamiikka toimii edelleen, joskus spontaanin ilmeisenä, useimmiten monen juonen ja epäsuoruuden takaa. Keskinäisissä ristiriidoissa elävä yhteisö tarvitsee vain rohkean johtajan, joka suoraan tai epäsuoraan nimeää uhrin, ja yhteisön sisäiset ristiriidat ovat kuin taikaiskusta lauenneet.

Kaifaan lääke dominoi myös angloamerikkalaista oikeuskäsitystä teoriana, jota kutsumme nimellä utilitarismi. Sen mukaan teon moraalinen hyvä määräytyy sen meissä ja muissa tuottaman hyödyn ja onnellisuuden kautta. Se on meidän sivistynyt tapamme hallinnoida syntipukkimekanismia.[15]

Kaifas kristittynä teologina?

Valitettavasti Kaifasta siteerataan myös silloin kun saarnatuolista selitetään miksi Jeesuksen piti kuolla. Ikivanhaa uhrilogiikkaa julistetaan edelleen, ikään kuin myös kristittyjen Jumala olisi sidottu väkivallan ja verenvuodatuksen välttämättömyyteen. Monen ero kirkosta on protesti sen ydinsanomaa vastaan: He eivät voi uskoa Jumalaan, joka on haluton tai kyvytön antamaan anteeksi ilman veren vuodatusta. Sellainen ateismi on evankeliumien valaisemaa uskon harjoittamista.

Ilman Vanhan Testamentin kertomuksia väkivaltaisesta pyhästä ja evankeliumien kertomuksia ihmisen uhriksi antautuneesta Jumalan Pojasta, emme vieläkään tunnistaisi tätä väkivallan yksinkertaisinta yhtälöä kaikessa alastomuudessaan.

Vasta evankeliumeissa pyhitetyn väkivallan naamarit riisuttiin ja paljastettiin. Jos evankeliumit olisivat myyttisiä, ne seuraisivat Kaifaan näkökulmaa ja kertoisivat koko tapahtumasarjan siitä käsin. Näin ei kuitenkaan käynyt. Evankeliumit kuvaavat Kaifaan ratkaisun traagisena mutta niin tavallisena erehdyksenä, kaikkia myyttejä yhdistävänä perusvalheena, jota kenenkään ei enää pitäisi uskoa eikä seurata.

[2] Joh 11:45

[3] Joh.11: 46, 47.

[4] Tämä ristiriitainen tehtävä epäonnistui lopullisesti noin 40 vuotta myöhemmin kun Roomaliset olivat saaneet tarpeekseen provokaattoreista ja valloittivat koko maan.

[5] Joh 11:48

[6] Joh 11:49,50

[7] Girard René. The scapegoat. John Hopkins University Press. Baltimore. 1986. s. 112-114.

[8] Girard. The Scapegoat. s. 113.

[9] Fredriksen Paula. Jesus of Nazareth. King of the Jews. Vintage Books. 1999. s.9.

[10] Wroe Ann. Pontius Pilate. Random House. New York. 1999. s. 80.

[11] Greenberg Gary. The Judas Brief. Who Really Killed Jesus? Continuum. New York. 2007. s. 156-158.

[12] Herzog II. William R. Jesus, Justice and the Reign of God. A Ministry of Liberation. Westminster John Knox Press. Lousville. 2000. s. 137.

[13] Wroe Ann. Pontius Pilate. Random House. New York. 1999. s. 107.

[14] Joh 11:53

[15] Dupuy Jean-Pierre. Detour and Sacrifice: Illich and Girard. Kirjassa: Goodhart Sandor, Jorgensen Jorgen, Ryba Tom, Williams James toimittajat. For Rene Girard. Essays in Friendship and in Truth. Michigan Stater University Press. 2009. s. 70.

Monimerkityksellinen sisääntulo[1]

Samaan aikaan kaupunkia lähestyi idästä päin paljon vaatimattomampi kulkue. Alussa se ei millään tavalla erottunut tuhansista muista seurueista. Ryhmä yksinkertaisia maalaisia oli kävellyt verkkaiseen tahtiin noin sadankuudenkymmenen kilometrin matkan Galileasta Jerusalemiin. Viimeiset viikot he olivat viettäneet Jerusalemin lähikylissä. Hekin hermoilivat. Jotain kohtalokasta oli ilmassa. Sen he olivat jo jonkin aikaa aavistelleet opettajansa puheista. Alkukevään lämpö ei pystynyt rauhoittamaan heidän levottomia sydämiään. Mielissä risteili messiaanisia odotuksia ja pahoja aavistuksia. Kummatkin vain vahvistuivat, kun Jeesus alkoi antaa outoja ohjeita. Hänellä oli selvästikin jokin suunnitelma mielessään, mutta ohjeet eivät sopineet mihinkään ennakko-odotuksiin.

Kun he lähestyivät Jerusalemia ja tulivat Betfageen ja Betaniaan Öljymäen rinteelle, Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi heille:
“Menkää tuolla näkyvään kylään. Heti kun te tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te niin teette, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä mutta lähettää sen pian takaisin.”

Kunnioitetuilla rabbeilla oli oikeus lainata itselleen ajoneuvoa siirtyessään paikasta toiseen.[2] Siksi Jeesuksen tehtäväksianto ei ollut kovin kummallinen.

Opetuslapset lähtivät ja löysivät varsan, joka oli sidottu kujalle oven eteen. He ottivat sen. Paikalla olevat ihmiset kysyivät:
“Mitä te oikein teette? Miksi te viette varsan?”
He vastasivat niin kuin Jeesus oli käskenyt, ja heidän annettiin mennä. He toivat varsan Jeesukselle ja heittivät vaatteitaan sen selkään, ja Jeesus nousi ratsaille.[3]

Laskeutuessaan Öljymäen rinnettä kohti Jerusalemia opetuslapset ja muut seurueen jäsenet alkoivat aavistaa, mihin tarkoitukseen Jeesus oli pyytänyt aasia itselleen. Yhä useampi pyhiinvaeltajista tunnisti Jeesuksen ja liittyi kulkueeseen. Jeesusta tuntemattomatkin alkoivat kiinnittää huomionsa siihen, miten erikoisella tavalla hän oli valinnut tulla kaupungin porteista sisälle. Jeesus ei käyttänyt aasia väsymystään. Vain vanhukset ja invalidit tekivät niin.

Tämä oli tarkoin suunniteltu ja ajoitettu mielenosoitus, eikä kovin vaatimaton sellainen.

Tämä yksinkertainen ja sanaton sisääntulo muodostui mielenosoitukselliseksi ja anti-imperialistiseksi vastakulkueeksi sille, mitä tapahtui kaupungin toisella puolella.[4] Vastakkain olivat pyhitetyn väkivallan pelottavasti koliseva sotilasparaati, ja suorastaan koomisen-mitättömän näköinen parodia sellaisesta: Kuningas ilman valtaa ja aseita ratsastamassa laina-aasilla kohti kaupunkia, jossa hänellä ei ollut edes majapaikkaa. Silti kuka tahansa roomalainen olisi tunnistanut tässä surkuhupaisassa juhlaparaatissa jotain tuttua – pilkallisella tavalla tuttua.

Jos se oli harkittua satiirista katuteatteria[5], sen kärki osui myös juutalaisten messiasunelmiin. Jeesuksen tapa tulla kaupunkiin tällä tavalla herätti hänen seuraajiensa villeimmät haaveet valloittaja-messiaasta. Miehitysvallan korskea läsnäolo ja valloitettujen salaiset unelmat muistuttivat pohjimmiltaan toisiaan. Vaikka valloittaja ja valloitettu olivat statukseltaan kaukana toisistaan, heistä oli salaa tullut toistensa peilikuvia.

Ehkä Jeesuksella oli mielessään profeetta Sakariaan vähän oudon tuntuinen unelma tai ennustus:

Katso, kuninkaasi tulee. Vanhurskas ja voittoisa hän on, hän on nöyrä, hän ratsastaa aasilla, aasi on hänen kuninkaallinen ratsunsa.

Kansa tuskin tunsi tätä ennustusta. Se sopii liian huonosti kenenkään sankariunelmiin. Sakarjan sankari nimittäin aloittaa riisumalla oman armeijansa aseista.

Hän tuhoaa sotavaunut Efraimista ja hevoset Jerusalemista, sotajouset hän lyö rikki. Hän julistaa kansoille rauhaa.[6]

Kansa kuitenkin otti Jeesuksen vastaan niin kuin hän olisi ollut voittoisan ratsun selässä saapuva valloittaja, koska sellaistakin vapauttajaa samainen Sakarja oli heille luvannut.[7]

Monet levittivät vaatteitaan tielle, toiset taas lehviä, joita he katkoivat tienvarresta.

Kulkue jatkoi aasin verkkaista vauhtia Kidronin laakson halki kohti kaupungin itäistä porttia.

Ja ne, jotka kulkivat hänen edellään ja perässään, huusivat:
- Hoosianna! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä! Siunattu isämme Daavidin valtakunta, joka nyt tulee! Hoosianna korkeuksissa![8]

Mitä ikinä Jeesus yrittikin viestiä, kansa halusi nähdä hänessä kauan kaipaamansa vapauttajan. Varsinkin köyhin osa kansasta unelmoi loistokkaan ja militaristisen daavidilaisen valtakunnan paluusta. Vaikka aasilla ratsastaminen viittasi profetiaan kuninkaasta, joka tulisi poistamaan aseet, kansalla eli vanha unelma messiaasta, joka käyttäisi niitä roomalaisia vastaan.

Ylistyslaulujen retoriikasta ja ruhtinaallisesta vastaanotosta päätellen Jeesus oli tahtomattaan käynnistämässä kunnon messiaanista mellakkaa. Kaupungin porttien sisäpuolella sellaiseen olisi välittömästi puututtu, ja tilanne olisi nopeasti voinut eskaloitua kansannousuksi Pilatuksen joukkoja ja temppelipoliisia vastaan.

Mitä tahansa Jeesus oli suunnitellut, mellakointi olisi ollut vastoin kaikkea, mitä hän tähän mennessä oli Jumalan valtakunnan tulemisesta opettanut. Ei hän ollut mikään kansanvillitsijä eikä vihollisuuksien provosoija. Ei hän tahtonut ennallistaa mitään daavidilaista valtakuntaa, eikä hän ollut Rooman armeijaa kukistamassa. Hänen visionsa ja viestinsä oli aivan toisenlainen. Hän oli puhunut monin vertauksin. Nyt hän puhui symbolisella teolla. Jälleen kerran hänet ymmärrettiin täysin väärin ja tilanne oli karkaamassa käsistä.

Miten hän sai sytyttämänsä maastopalon sammumaan? Vaikka Jeesus selkeästi oli sytyttänyt alkukipinän, hän ei millään lailla lähtenyt lietsomaan kansan intoa. Siihen ei suuriakaan puhelahjoja olisi tarvittu. Ei hän myöskään käynyt väittelemään kansaa vastaan. Sellainenkin olisi ollut täysin turhaa. Yksikään evankelistoista ei kerro hänen lausuneen siinä tilanteessa mitään. Hän jätti tyystin osallistumatta tähän uskonnollisen kansalliskiihkon hurmioon. Ehkä juuri hänen vakava vaikenemisensa oli se, mikä vaiensi myrskyn. Hiljaista miestä aasinvarsan selässä ei voitu loputtomiin ylistää kadotetun sotilaallisen mahdin palauttajana.

Jeesukselta tullutta vastakaikua paitsi jäänyt kansa vaikeni vähitellen. Hänen päättäväinen sanattomuutensa hillitsi villiintyneen kansanjoukon. Näin minä luen tätä tarinaa.

Johanneksen kuvaus tukee tätä tulkintaa. Hänen mukaansa kansa oli kuullut huhuja sensaatiomaisesta Lasaruksen kuolleista herättämisestä. Tietenkin he innostuivat. Mitä roomalaiset mahtaisivat sellaiselle miehelle? Siksi he riensivät häntä vastaan ja alkoivat huudattaa häntä kuninkaaksi.

Johanneksen mukaan Jeesus vastaa kansan hurmioon nousemalla aasin selkään -  sanomatta yhtään mitään.[9] ”Tässä teille kuningas.” Jeesus peilasi heidän fantasioitaan tavalla, joka hillitsi tehokkaasti kaikkein fanaattisimman kiihkon.

Liian monta kertaa hän oli nähnyt innostuneen joukon muuttuvan lynkkaavaksi laumaksi.[10] Kansan messiaaniset fantasiat nousivat samasta hengestä. Daavidilainen sankarikuningas auttaisi heidät lynkkaamaan roomalaiset.

Kaikkien kulttuurien perusharha on kuvitelma, että pahasta väkivallasta voi pelastua vain käyttämällä hyvää väkivaltaa. Hiljainen mies aasin selässä oli ainut, joka ei ollut tämän ylivoimaisen vakuuttavan harhan vallassa. Päättäväisellä vaikenemisellaan hän pysäytti riemukulkueen, jonka meno olisi voinut yltyä mellakaksi.

Fariseukset ehtivät kuitenkin kunnolla pelästyä näkemäänsä:

“Näettekö? Mikään ei auta. Koko maailma juoksee hänen perässään.”[11]

Joko Johannes tai fariseukset liioittelivat. Ei Jeesus koskaan edes yrittänyt tavoittaa suuria joukkoja. Hänelle oli aina riittänyt se, että edes joku kansan joukosta heräsi ja näki.

Koko hoosianna episodi oli luultavasti ohi alle puolessa tunnissa. Aasikin palautettiin oikealle omistajalleen ja turhautuneet valloittaja-messiaan odottajat sulautuivat tungokseen. Mitään ei ollut tapahtunut. Kukaan ei valloittanut ketään, eikä yksikään hallitsija pudonnut valtaistuimeltaan.

Matteuksen mukaan episodissa mukana olleet kuitenkin levittivät levottomia huhuja juhlakansan keskuuteen:

koko kaupunki alkoi kuohua ja kaikki kyselivät: “Kuka hän on?”[12]

Ylipappi Kaifas ja koko papillinen aristokratia oli hyvin tietoinen kansan messiaanisista unelmista. He osasivat myös mitata, milloin juhlan lämpötila oli noussut kuumeen puolelle. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, mittari näytti punaista. Kansa todellakin oli huudattanut Jeesuksen messiaaksi. Vaikka Jeesus ei sitä vahvistanut, hän ei myöskään sitä kieltänyt. Jos kuume tästä vielä nousisi, Pilatus pitäisi ylipappeja päävastuullisina levottomuuksista. Jos he eivät kykenisi ylläpitämään järjestystä, he saisivat lähteä. Kaifaalla oli hyvä syy olla huolissaan.[13]

Jos Kaifas ei raportoinut välikohtauksesta Pilatukselle, tällä oli kyllä omatkin tiedonantajansa. Hänen vartiosotilaillaan oli temppelin stoan katolta erinomainen näköala. Vaikka he eivät ymmärtäneet kieltä eivätkä tunteneet kulttuuria, he pystyivät näkemään, keräsikö joku yksilö huolestuttavan paljon levottomasti liikehtivää joukkoa ympärilleen. Jos sotilaat olivat havainneet Jeesuksen poikkeuksellisen sisääntulon, he varmasti olivat raportoineet siitä esimiehelleen, joka puolestaan oli kertonut siitä Pilatukselle.

Kaifaksella oli jo kahdentoista vuoden kokemus Pilatuksen joukkojenhallintataktiikasta. Ylipappi tiesi, että johtajien pidätys ja nopea ristiinnaulitseminen oli osoittautunut hyvin lamaannuttavaksi shokkihoidoksi kuumana käyville joukoille.

Jeesuksen tyly vaikeneminen juhlinnan keskellä oli kuitenkin rauhoittanut pahinta aallokkoa. Mutta hallitsijoiden kannalta mikään ei ole niin pettävää kuin kansojen meren tyyni pinta, jonka alla huhut leviävät kuiskien.

Jeesus irtaantui huomion polttopisteestä ja sulautui opetuslapsineen kansan paljouteen. Tungoksessa hän sai olla rauhassa. Jotakin hän kuitenkin vielä halusi tehdä ennen kuin vetäytyisi opetuslapsineen yöpymään. kaupungin ulkopuolelle

[2] Santala Risto. Kristinuskon juuret. Perussanoma Oy. 2005. s. 193.

[3] Mark 11:1-7

[4] Borg Marcus & Crossan John Dominic. The Last Week. Harper. San Francisco. 2006. s. 4, 5, 32.

[5] Myers Ched. Binding the Strong Man. A Political Reading of Marks Story of Jesus. Orbis Books. Maryknoll. New York. 2002. 294, 295.

[6] Sak 9:9, 10

[7] Rauhanomaisen alun jälkeen Jumala muuttuu saman tien sotajoukkojen päälliköksi. Sak. 9: 11-16. Herra Sebaot suojelee omiaan. Hän kaataa linkokivillään viholliset, lyö heidät maahan. Veri vuotaa valtoimenaan kuin viini. Herran soturit ovat yltä päältä vihollisten veressä niin kuin täydet uhrimaljat, niin kuin alttarin kulmat, verellä vihmotut.(15) Profeettojen visio Jumalasta uhriutta vihaavana tai verestä nauttivana vaihtelee, He ovat vielä osittain väkivaltaisen pyhän pauloissa.

[8] Mark 11:8-10.

[9] Joh 12:12-19

[10] Orchard Helen C. Courting Betrayal. Jesus as Victim in the Gospel of John. Sheffield Academic Press. 1998. s. 154.

[11] Joh 12:19

[12] Matt 21:10

[13] Fredriksen Paula. Jesus of Nazareth. King of the Jews. Vintage Books. 1999. s. 253.