Teoblogi

Hauta on ensimmäinen ihmisen rakentama monumentti. Se rakennettiin sijaisuhrille, ensimmäiselle todelliselle merkityksen antajalle. Ei ole kulttuuria ilman hautaa, eikä hautaa ilman kulttuuria.

Rene Girard[1]

Kuollut uhri oli luultavasti ensimmäinen objekti, joka jäi edustamaan jotain hänen tappajiensa mieleen. Ruumis ei ollut enää vain vaistonvaraisen huomion kohde. Eläin suhtautuu ruumiiseen ravinnon lähteenä, voitettuna vihollisena tai menetettynä kumppanina. Ensimmäisen lynkkauksen uhri muuttui paljon enemmäksi. Se oli merkki jostain uhkaavasta.[2] Se oli näkymättömien voimien representaatio. Sitä ei sopinut käsitellä miten vain. Se oli säästettävä. Se oli muistettava. Siksi se oli haudattava. Sitä ympäröivä tila oli pakko rajata. Sen sisäpuolella oli jotain pelottavaa ja pyhää, suojeltavaa ja pyhitettävää. Sitä ei saanut lähestyä varomattomasti, eikä sitä saanut kuka tahansa koskea. Vaikka uhri oli kuollut, hän oli jollakin merkillisellä tavalla elävä. Ehkä hän oli vain valekuollut. Ehkä hän pian tulisi takaisin jossain muodossa.

Tapetun uhrin ruumiista tuli ensimmäinen pyhä objekti, jonka kautta vähitellen kehittyi itsestään ja toisesta tietoinen ihminen. Uhri on itsetietoisuuden ja pyhätietoisuuden alkulähde. Profaanin ja pyhän väliin syntyi monen tabun suojelema ehdoton juopa, ylittämätön kuilu. Sen toisella puolella oli riitaa ja rauhaa tuottavia pelottavia voimia, Jumalia, jotka vaativat lisää uhreja pysyäkseen ihmisiä kohtaan suopeina.

Girardin kuvaus ensimmäisen pyhän synnystä, on samalla kuvausta symbolisen ajattelun synnystä ja sitä vastaavan kielen alkukehityksestä. Cesáreo Bandera sanoo: ”Jos Durkeimin mukaan sosiaalisuus on pyhän sielu, niin Girardin mukaan pyhä on kaiken sosiaalisuuden sielu.” Väkivaltainen pyhä ohjasi kaikkien pienten ja suurten kulttuurien syntyä ja kehitystä. Vähitellen rituaaliseksi muuttuva alkumurhan konkreettinen tai symbolinen toisto oli jokaisen kulttuurin yhdistävä ja koossa pitävä voima.

Ensimmäinen hauta oli luultavasti kiviröykkiö, jonka alle oli haudattu sijaisuhri – kivitetyn ihmisen kuolinpaikka. Kiviröykkiöt muuttuivat vähitellen symmetrisemmiksi ja suuremmiksi, kunnes niistä tuli maailman suurimmat pyramidiset kivirakennelmat. Haudat muuttuivat uhrialttareiksi ja temppeleiksi, paikoiksi joissa ihmeitä tekevä alkumurha säännöllisin väliajoin toistettiin, jotta yhteisö ei enää koskaan ajautuisi oman tuhonsa partaalle.

Jokaisen kulttuurin aakkoset löytyvät tästä kaksinkertaisesta transferenssista. Sen tavaaminen on niiden merkitysten tutkimista, joita yhteisöt ovat antaneet väkivaltansa uhreille ja heidän kauttaan kaikille muillekin asioille ja ilmiöille.[3]

Kulttuuri sai alkunsa ensimmäisestä uhrista, tai käyttääkseni Johanneksen sanoja “karitsasta joka on teurastettu maailman perustamisesta asti.”[4] Johannes ja muut evankeliumien kirjoittajat tunnistivat Jeesuksessa ensimmäisen väkivallattoman pyhän, Jumalan ja ihmisen pojan, jonka ihmiset olivat syntipukeissaan teurastaneet kulttuuriensa perustamisesta asti.

Kun Girard hyväksyttiin Ranskan akatemiaan, Michel Serres päätti juhlapuheensa kuvaamalla pyhyyttä, joka ei enää ole liitossa väkivallan kanssa:

”Pyhä yhdistää rakkauden ja totuuden… Me puhumme totuutta vain rakastaessamme viattomasti. Me emme löydä emmekä tuota mitään jos emme tule pyhiksi.”[5]

Aika hurjaa puhetta ranskalaisen humanismin ja ateismin pääkallopaikalta.

[2] Hamerton-Kelly Robert G The Gospel & the Sacred. s. 141.

[3] Girard René. Things Hidden. s.141.

[4] Ilm 13:8. Uuusi kirkkoraamattu sanoo: “Kaikki maan asukkaat kumartavat sitä – kaikki ne, joiden nimi ei maailman luomisesta alkaen ole ollut kirjoitettuna teurastetun Karitsan elämänkirjaan.”

Edellinen käännös sanoo: “Jonka nimi ei ole kirjoitettu teurastetun karitsan elämänkirjaan, hamasta maailman perustamisesta.”

Kääntäjien vaikeus on ilmeisesti ollut päätellä viittaako “maailman perustaminen” tai “luominen” kirjoittamiseen vai teurastamiseen.

[5] Serres Michel. Receiving Rene Girard into the Académie Française. Goodhart Sandor, Jorgensen Jorgen, Ryba Tom, Williams James toimittajat. For Rene Girard. Essays in Friendship and in Truth. Michigan Stater University Press. 2009. s. 16.

Jumalat on tehty vuodatetusta verestä. Olivat ne muinaisia tai nykyisiä, ne ovat aina vääriä… Pyhä yhdistää väkivallan ja valheen, murhan ja väärän. Sen Jumalat ovat kollektiivisen vihan näköisiä.

Michel  Serres[1]

Mistä Jumalat on tehty?
Riidoista ja raadoista, niistä Jumalat on tehty.
Sodista ja sovinnoista, niistä taivaiden vallat on rakennettu.
Uhkista ja uhreista, niistä yliluonnolliset voimat ovat siinneet.
Hullujen huudoista ja viattomien haudoista on ensimmäinen pyhä syntynyt.
Alku-uskonnollisuuden ytimessä oli yhdessä tehty murha.

Kun alkulauma pysähtyi katsomaan kollektiivisen raivonsa runneltua uhria, he näkivät kauhistuttavan toiseuden. Siinä oli heidän oma pelkonsa ja pahuutensa. Siinä makasi heidän oma väkivaltaisuutensa ja vihansa.  Kukaan ei kuitenkaan tunnistanut uhrissa mitään tuttua. Toinen on vieraudessaan kuin toisesta maailmasta. Kuolleenakin hän oli täynnä salaperäisiä vaikutuksia, ikään kuin vielä eläisi. Sanoja ei vielä ollut, mutta sydämet vapisivat. Ihminen oli ensimmäistä kertaa tullut tietoiseksi pelottavasta toiseudesta. Hänen sydämensä täyttyi oudosta ahdistuksesta, itseä suuremman, tuntemattoman ja pelottavan edessä koetusta angstista.

Tällaiset lauseet ovat tietenkin vain mielikuvituksen villejä yrityksiä tavoitella maisemia, joissa mitään syitä ei vielä dokumentoitu. Vain pitkän tähtäimen seuraukset ovat jälkipolvien nähtävissä ja tulkittavissa.

Girard totesi jo teoriaa hahmotellessaan: Minua tullaan syyttämään mahdollisuuksien rajojen ylittämisestä kun esitän, että ihmiseksi tuleminen alkoi syntipukkimekanismin myötä.[2]

Tietenkään Girardilla ei ole mitään konkreettisia todisteita siitä, että kulttuurien alku olisi ollut juuri tällainen. Rousseau, Hobbes, Freud ja monet muut ovat myös antaneet itselleen luvan liikkua mielikuvituksensa varassa samoissa maisemissa. Jonkun kuvitelmat sopivat parhaiten yhteen sen kanssa mitä tiedämme.

Girardin selitys auttaa meitä parhaiten ymmärtämään miksi kaikki kulttuurit rakentuivat uhraamisen ympärille, miksi siihen osallistuminen oli niin tärkeää ja miksi pienenkin rituaalisäännön rikkomisesta seurasi niin vakavia katastrofeja.[3] Hänen pitkä tutkimusmatkansa vanhojen myyttien ja kansantarinoiden läpi johti hänet päätelmään, jonka mukaan primitiivisten kulttuurien jokainen jumala kätkee sisälleen kuolleen uhrin, syntipukkina tapetun ihmisen.[4]

Uhrissa nähty absoluuttinen pahuus, ja hämmentävä hyvyys, tuotti ensimmäisen kokemuksen tuonpuoleisista vaikuttajista. Jumalat olivat rehabilitoituja konnia. Kuolemansa jälkeen uhreille annettiin sellaista kunniaa, joista eivät eläessään voineet edes uneksia. Heistä tehtiin Jumalia.

Primitiivisissä yhteisöissä uhreista tuli mystisisiä ja pelättäviä tuonpuoleisuuden hahmoja. Heidän vallassa oli tuottaa sekä kaaosta että järjestystä. Syntipukista tuli ihmisen kulttuurin ensimmäinen tuonpuoleinen pyhä. Sitä pelättiin ja kunnioitettiin sekä tuhon että pelastuksen lähteenä. Alkukantaisen lynkkauksen uhri muuttui näkymättömäksi vaikuttajaksi, ensimmäiseksi jumalhahmoksi,[5] jolla oli pelastuksen ja hävityksen salaisuudet hallussaan. Muisto hänestä oli muisto vaarasta, joka voi toistua, ja rauhasta, joka voi rikkoutua. Alkumurhan muisto jäi elämään vavistuksena ja ihmetyksenä suuren tuntemattoman edessä.

Ensimmäinen pyhä kätki sisälleen sen, minkä näkemiseen ihmisellä ei vielä ollut eväitä: kollektiivisen vastuun yhdessä tehdystä murhasta.

[2] Girard René. Things Hidden Since the Foundation of the World. s. 97.

[3] Heim Mark. S. Saved From Sacrifice. s. 46, 47.

[4] Girard René. Things Hidden Since the Foundation of the World.. s. 82.

[5] Girard René. Things Hidden s. 52.

Te ette ymmärrä yhtään mitään. Ettekö te käsitä, että jos yksi mies kuolee kansan puolesta, se on teille parempi kuin että koko kansa joutuu tuhoon?”[1] Ylipappi Kaifas

Iskender – tselebin tavattoman kohun herättänyt teloitus puhdisti kuitenkin ilman Bagdadissa…

Mika Waltari. Mikael Hakim,[2]

Syntipukin uhraaminen on aikojen alussa ollut spontaania, Kulttuurien kehittyessä se muuttui rituaaliseksi. Uhrikulttuurin purkauduttua syntipukkimekanismi on taas siirtynyt spontaanille ja vaikeammin hallittavalle tasolle. Emme enää kivitä, syökse alas jyrkänteeltä, heitä tuleen, hukuta veteen tai hirtä puuhun – ainakaan konkreettisessa mielessä. Uhraamiselle löytyy vähemmän fyysisiä mutta yhtä julmia muotoja. Ulos nauraminen, yhteydestä erottaminen, kollektiivinen selän kääntäminen, julkinen nöyryyttäminen, läpi katsominen jne, ovat sivistyneempiä versioita alkumurhasta, yhden uhraamisesta kaikkien puolesta.

Koko prosessin kuvaamista kömpelöittää se, ettei meillä ole syntipukista verbimuotoa.[3] Scapegoating ei valitettavasti käänny syntipukkaamiseksi, vaikka se olisi mainio sana kuvaamaan arjen alkukantaisinta väkivaltaa. Yhteisön synnit pukataan yhden kannettavaksi ja sen jälkeen syntien kantaja pukataan ulos yhteisöstä. Jäljelle jääneiden yhteishenki on taas hetken aikaa hyvä. Sitä on syntipukkaaminen. Sana taitaa kuitenkin kuulostaa liian huvittavalta niin julman todellisuuden kuvaamiseksi. Siksi minun täytyy jatkaa ilman sitä.

Muinaisessa Kreikassa Ateena ja muut suuret kaupungit elättivät kodittomia sivullisia, koska heitä tarvittiin uhreina villeissä Dionysialaisissa juhlissa, joissa heidät rituaalisesti kidutettiin ja hakattiin kuoliaiksi. Tätä uhrivarantoa tarvittiin myös kaupunkia kohtaavan sisäisen kriisin tai ulkoisen vaaran uhatessa. He olivat osa kaupunkien lääkevarastoa. Heihin kohdistettu hallittu annos väkivaltaa toimi yhteisön kannalta parantavana lääkkeenä pharmakoi.[4]

Kreikan kielen sana catharma, tarkoitti alun perin pahalaatuista objektia, joka rituaalisesti ajettiin ulos. Sen jälkeen sillä alettiin tarkoittaa rituaalisesti surmattua ihmisuhria. Kun yhteisöllinen kriisi huipentui, ja kriisin kuviteltu aiheuttaja katharma tai pharmakos uhrattiin, siitä seurasi jotain käsittämättömän hyvää. Tätä väkivaltaisen uhraamisen hyvää seurausta kuvattiin sanalla katharsis.[5] Uhri oli ulostettu kollektiivisen mahavaivan aiheuttajana ja hänen poistumisensa systeemistä koettiin suurena helpotuksena.

Aristoteles käytti samaa sanaa kuvatessaan kreikkalaisen draaman loppukohtauksen yleisössä aiheuttamaa tunteiden purkausta. Psykologiassa katarsiksella tarkoitetaan helpottavaa ja puhdistavaa tunteenpurkausta. Psykodraamassa raivoa voi purkaa maksimaalisella voimalla elottomaan sijaiskohteeseen, jota ainakin minun koulutukseni aikana kutsuttiin syntipukiksi. Siitä seuraa puhdistunut ja helpottunut olo.[6]

Kollektiivinen päätöksentekoprosessi voi myös olla hyvin kataraktinen. Mitä kiivaammin yhtiöiden ja yhteisöjen hallitukset pyrkivät yksimielisiin ratkaisuihin, sitä enemmän pöytä, jonka ympärille he kokoontuvat alkaa muistuttaa alttaria. Päätös on vahva sana. Jokin saatetaan loppuun. Latinaksi decidere tarkoittaa myös pois heittämistä tai leikkaamista.[7] Useimmiten yhtenäinen päätös saadaan aikaan vain suurin uhrauksin.  Kun kaikki vihdoin suostuvat kipeisiin leikkauksiin, välttämättömiin lopettamisiin ja väistämättömiin erottamisiin, päättäjien olo yleensä helpottuu. Uhraukset on tehty ja yhtenäisyys on saavutettu taas vähäksi aikaa eteenpäin. Samat päätökset voi tietenkin tehdä avoimesti erimielisinä ja sisäisesti ristiriitaisina, niukalla äänten enemmistöllä. Sellaiset päätösten ovat yleensä paljon vastuullisempia ja realistisempia.

Kun Girard valittiin ranskan akatemiaan, yli 40 kirjaa kirjoittanut filosofi, Michel Serres, piti juhlapuheen, jossa hän tunnisti tämänkin rituaalin sukulaisuuden alkumurhaan. Ehdokkaiden nimi kirjoitetaan savipalasiin. Ne muistuttivat alkuperäisestä kivittämisestä.

”Samoista kivistä olemme rakentaneet kaupunkimme, talomme ja monumenttimme… Sinun ansioistasi näen ensimmäistä kertaa elämässäni tämä seremonian arkaaisen ja primitiivisen ulottuvuuden ”[8] Sen jälkeen hän siirtyy kuvaamaan akatemian valintaprosessin muita yksityiskohtia, jotka sekä toistavat että salaavat alkuperäistä syntipukkiuhraamista.

Ei syntipukkidynamiikkaa kukaan ole keksinyt, eikä lynkkausjoukkoa yleensä kukaan johda. Temppeleihin siistityt väkivaltarituaalit syntyivät kuin itsestään, tai jumalilta saatujen ohjeiden mukaan. Tämä kaikkien kulttuurien pohjalla oleva väkivallan kontrollimenetelmä on kuitenkin aina toiminut yhtä ennustettavasti. Uhri voi olla satunnaisesti valittu, mutta uhriuteen ja sitä seuraavaan järjestykseen johtava mekanismi on aina sama. Uskonnot ja myytit ovat näyttäneet erilaisilta, mutta niiden ytimessä on ollut sama pahuus, väkivaltainen pyhä. Vaikka evankeliumit ovat valaisseet meitä jo pari tuhatta vuotta, mekanismi toimii edelleen myös kristikunnan sisällä. Väkivaltaisella pyhällä on aina yhtä hypnoottinen ja sokaiseva valta siihen osallistuviin. Maailmassa on edelleen paljon militaristista hyvyyttä. Sillä on voi olla fanaattisen uskonnollisuuden muodot, mutta yhtä lailla kaupalliset ja poliittiset hahmot.

Syntipukkimekanismista voi herätä, mutta siitä voi olla vaikea perääntyä. Herääminen haastaa meidät aina väkivallan keskiöön, uhrin vierelle, uhrin puolelle, itse mahdollisiksi uhreiksi. Aikojen alusta voimassa ollut pyhän ja väkivallan liitto purkautuu vasta kun uhrista tulee lähimmäinen.

[2] Waltari Mika, Mikael Hakim, WSOY 2002, s. 823.

[3] Sama puutos on ainakin ruotsissa ja saksassa. Miten mahtaa olla muiden kielten?

[4] Girard. I See Satan Fall… s. 76.

[5] Gebauer Gunter and Wolf Christoph. Mimesis Culture Art Society.. s. 260

[6] Katarsis kuuluu tämän päivän terapeuttiseen ammattisanastoon ja tarkoittaa siinä voimakasta ja vapauttavaa tunteenpurkausta. Yleensä se liittyy johonkin vanhaan ristiriitaan, jonka herättämät tunteet pääsevät vihdoin purkautumaan terapeuttisesti myötämielisessä ympäristössä. Psykodraamassa katarssis on päähenkilötyöskentelyn yksi keskeisimpiä tavoitteita. Usein se koetaan apuhenkilön avulla, joka eläytyy vihan vastaanottajan rooliin. Jos pelkät sanat eivät tunnu riittävän, katarssista vahvistetaan fyysisellä ilmaisulla. Agressio puretaan paperipampulla tuoliin tai sitä varten erityisesti rakennettuun tukevaan telineeseen, jota usein kutsutaan syntipukiksi.

Psykologisessa sanastossa katarssis on käännetty siististi tarkoittamaan vain puhdistautumista. Se ei tee oikeutta sanan väkivaltaiselle alku merkitykselle, vaikka käytännössä terapeuttisena pidettävä katarssis on usein maksimaalisen väkivaltainen tapahtuma. Olen alkanut epäillä sen terapeuttista merkitystä ja sen puhdistavaa vaikutusta.

[7] Grote Jim & McGeeney John. Clever as Serpents. Business Ethics and Office Politics 58

[8] Goodhart Sandor, Jorgensen Jorgen, Ryba Tom, Williams James toimittajat. For Rene Girard. Essays in Friendship and in Truth. Michigan Stater University Press. 2009. s. 2.