Muistatko tarinan Kainista ja Aabelista, Adamin ja Eevan ensimmäisistä lapsista[1] ja maailman ensimmäisestä perhetragediasta.
Valittujen Palojen tiivistetyssä Raamatussa se voisi kuulostaa vaikka tältä:
Adamin ja Eevan esikoinen Kain suuttui siitä kun Jumala jostain kummallisesta syystä tuntui hyväksyvän Abelin uhrilahjan, mutta ei hänen. Kiivastuksissaan Kain tappoi veljensä. Jumala antoi hänelle merkin otsaan ja kirosi hänen kulkuriksi maan päällä, mutta uhkasi samalla, että jos joku tappaisi Kainin hänelle kostettaisiin seitsenkertaisesti. Kain rakensi maailman ensimmäisen kaupungin.[2]
Tässä tarinassa on kaikki teemamme kannalta kaikki kiinnostavat elementit.
Ensimmäinen kertomus samaa haluavista veljeksistä, jotka joutuvat tuhoisaan kilpailuun keskenään. Sisaruskateus purkautuu ensimmäiseksi murhaksi. Abel on sivistyksen ensimmäinen uhri.
Romulus ja Reemus
Eri kansojen myytit, legendat ja tarut ovat täynnä kuvauksia veljesten välisestä kateudesta ja kilpailusta joka johtaa murhaan. Girardin mukaan melkein kaikkien kulttuurien kantakertomuksissa löytyy alkumurha.[3] Mircea Eliade puhuu “luomismurhista” jotka löytyvät Lähi-idän, Kiinan ja monen muun kansan luomiskertomuksista.[4]
Kertomus muistuttaa Roomalaisten alkukertomusta Romuluksesta ja Remuksesta. Sekin päättyi veljesmurhaan. Siitäkin veriteosta tuli ensimmäisen kaupungin alkutarina. Ainoa olennainen ero on siinä, että Raamatun tarina tuomitsee murhan, kun taas roomalaisten tarina idealisoi Romuluksen murhaajana ja tekee hänestä Rooman kaupungin perustajan. Remus oli ansainnut kuolemansa koska oli osoittanut kunnioittamattomuutta jumalia kohtaan rikkomalla vielä olemattoman kaupungin näkymättömiä rajoja.[5] Romuluksella oli siis pyhä syy surmata veljensä. Siksi hänestä tulee Roomalaisen vallan esikuva.[6]
Girard on analysoinut tämän myytin eri versioita ja päätynyt siihen että Remus oli kollektiivisen lynkkauksen uhri. Sellaisen uhriksi Romuluskin joutui myöhemmin.[7]
Kummassakin kertomuksessa veljensä murhaaja edustaa tunnetun historian alkua, kulttuurin perustajaa. Molempien mukaan sivistyneen maailman perustukset ovat alkumurhassa.
Ainoastaan juutalaisten kertomuksessa Jumala kuulee vuodatetun veren huudon. Tässä mielessä juutalainen alkukertomus ui maailman myyttisten kertomusten juoksussa vastavirtaan. Se ei ole väkivaltaa salaava ja pyhittävä myytti, joka innoittaisi perustavan väkivallan toistamiseen. Päinvastoin. Se on alkutarina joka paljastaa kaikkien kulttuurien veriset juuret.[8] Siitä alkaa pitkä ja hidas herääminen uhrin viattomuuteen.[9] Jos sama oivallus olisi tapahtunut Roomassa heidän alkukertomuksensa olisi kerrottu murhatun Remuksen näkökulmasta.[10]
Perhetragedian lyhyt historia.
1Moos 4:1. Mies yhtyi vaimoonsa Eevaan, ja Eeva tuli raskaaksi ja synnytti Kainin. Eeva sanoi: “Minä olen Herran avulla saanut poikalapsen.” 2. Sitten hän synnytti Kainille veljen, Abelin. Abelista tuli lammaspaimen ja Kainista maanviljelijä.
Perusasetelmassa on kaksi toistensa kanssa kilpailevaa veljestä. Se on ihan luonnollista sellaisessakin maailmassa, joka on paljon tiiviimmin kansoitettu kuin Kainin ja Abelin maailma. Vielä nytkin sisarukset tarjoavat ensimmäisen ja usein pysyvän mallin siitä mitä kannattaa haluta. Juuri siksi heistä tulee edelleen ensisijaisia kateellisen kilpailun kohteita.
Molemmat yrittävät olla toistensa kaltaisia saavuttaakseen vanhempiensa ja Jumalan suosion. Samalla molemmat yrittävät erottautua toisesta. Tähän kilpailuun antautuminen tuottaa adrenaliinia, kateutta ja katkeruutta. Juuri näistä alkuaineista väkivaltaiset intohimot on keitetty.
Uhri joka ei kelvannut
3. Kerran Kain toi Herralle uhrilahjaksi maan satoa, 4. ja Abel toi lampaidensa esikoiskaritsoja ja niiden rasvaa. Herra katsoi suopeasti Abeliin ja hänen uhriinsa, 5. mutta Kainin ja hänen uhrinsa puoleen hän ei katsonut.
Abelin esikoiskaritsat kelpasivat Jumalalle uhreiksi mutta Kainin tuomia maan hedelmiä Hän ei edes katsonut. Kummankin työ oli luultavasti yhtä raskasta. Tietenkin oikeudenmukainen Jumala suhtautuisi veljesten vaivannäköön tasavertaisesti.
Muistan jo lapsena miettineeni miksi Kainin viljat ja hedelmät eivät kelvanneet Jumalalle? Selittämätön syrjintä tuntui epäreilulta. Tietenkin esikoinen joutuu nieleskelemään sitä että vanhemmat joskus lellivät pienpiä. Tottakai vanhimman lapsen pitäisi sellaisissa tilanteissa olla ymmärtäväinen ja niellä kiukkunsa. Vanhemmathan tekivät niin vain päästääkseen helpommalla ja säästyäkseen nuoremman kiukutteluilta. Se että Jumalakin hemmmotteli pienempiä ei tuntunut lainkaan hyvältä ajatukselta. Mutta sellaisen ajatteleminen oli tietenkin pahaa. Pitää vain tyytyä osaansa, ettei vahingossa päätyisi murhaajaksi.
Isällä oli parempi selitys Jumalan käytökselle. Aikuisena huomasin että isä ei tässä suhteessa ollut mikään toisinajattelija. Jumala kelpuutti vain veriuhrit. Verettömän uhrin tuominen Jumalalle oli suorastaan röyhkeää. Eikö Kain todellakaan tajunnut ettei Jumalan kanssa voinut olla sovinnossa ilman veren vuodattamista?
Teksti itsessään ei kuitenkaan anna meille mitään perusteita tälle tulkinnalle. Raamatun kronologiassa tarina sijoittuu esijuutalaiseen alkuhistoriaan, aikaan ennen juutalaisia uhrisäädöksiä. Tässä vaiheessa Jumala ei vielä ole puhunut uhraamisesta mitään. Se vain esiintyy itsestään selvänä käytäntönä.
Teksti ei kuitenkaan anna mitään selitystä sille miksi Jumala katsoi suopeasti vain Abelin uhria. Ei se myöskään kerro minkälaisista merkeistä tämä suopeus näkyi, vaikka kuviteuissa Raamatuissa Kainin uhrisavu matelee maata pitkin, kun taas veriuhrista nouseva savu tavoittaa taivaan.
Uhri joka ei toiminut.
Jos Jumala ei näitä uhreja vaatinut eikä tarvinnut voimme kysyä kumpi uhri toimi veljesten kannalta paremmin. Kumpi uhri auttoi heitä tulemaan toimeen veljeskateuden ja siitä poikineen agression kanssa. Molemmat imitoivat toistensa halua päästä Jumalan suosioon ja tulivat sen takia toistensa kilpailijoiksi. Ehkä veljessopua uhkaavia riitoja oli ollut aikaisemminkin, mutta kun esikoinen hävisi nuoremmalle näin isossa ja keskeisessä asiassa, hän ei enää hallinnut agressiotaan.
Girardista mielenkiintoisinta on se että murhan teki nimenomaan se veljeksistä, jolla ei ollut veriuhria oman vihansa purkamiskanavana.[11] Jos kaikkien kansojen keskuudessa harjoitetun veriuhrin funktio todellakin on ollut yhteisöä uhkaavan agression kanavoiminen hallitussa muodossa sijaisuhriin, niin voidaan toki olettaa että veriuhrirituaalin puuttuminen madaltaa kynnystä toteuttaa veljesmurha. Entä jos tämä Raamatun ensimmäinen perhetragedia onkin intuitiivinen kertomus rituaalisen teurastuksen olennaisesta merkityksestä, ei niinkään Jumalalle, vaan ihmiselle itselleen?[12]
Kainin veretön uhri ei ainakaan sammuttanut hänen vihamielisyyttään. Poimimiensa maan hedelmien äärellä häntä poltti tappava tuli. Abel oli uhriaan varten sylipainissa tappanut useita lampaita nylkenyt ne ja tuonut rasvan alttarille poltettavaksi. Hänelle uhraaminen oli väkivaltaa vaativa hikinen urakka, johon oli helppo purkaa kaikenlaista kaunaa. Kainin uhri oli aika pienellä vaivalla pomittu maan hedelmä. Olkoonkin että maan viljely pitkän päälle oli varmasti yhtä raskasta kuin paimentolaisuus, niin maan hedelmien poimiminen ja uhraaminen ei tuottanut minkäänlaista katarssista. Siinä tuskin tuli edes hiki.
Uhri, joka ei vähennä ihmisten välistä kilpailua lisää sitä. Uhri, joka ei kanavoi kilpailun kiihottamaa vihamielisyyttä, tekee sen vain entistä intensiivisemmäksi.
Jos näin on voimme paremmin ymmärtää Jumalan antaman hyväksynnän Abelin veriuhrille:
“Jos sinun tässä kilpailussa pitää tappaa joku, niin tapa mieluummin lammas ja tuo vihasi sen kautta minulle. Ei siksi että minä tarvitsisin kuolleita lampaita, vaan siksi että minä rakastan eläviä ihmisiä.”
On tietenkin uskaliasta ja hävytöntäkin laittaa sanoja Jumalan suuhun. En vain löytänyt tehokkaampaa tapaa ilmaista arvaustani sille, mikä tekstissä jää arvoitukseksi. Abelin suorittama rituaalinen teurastus oli sosiaalisesti toimivampi, kuin Kainin tuoma veretön uhri.
Jos Kain olisi ottanut henkilökohtaisemman vastuun kateellisesta kilpailustaan ja siitä poikivasta väkivallan kiusauksesta, hänen hahmonsa olisi ollut aavistus siitä mitä Jeesus myöhemmin edusti. Mutta sen aika ei vielä ollut.
Antrpologisesti ajatellen Kainin yritys siirtyä veriuhrista verettömään uhraamiseen edusti liian varhaista ja pinnallista luopumista verisestä rituaalista. Sitä tarvittiin edelleen, koska sen tilalle ei vielä ollut tarpeeksi tiedostavaa moraalista vastuuta, joka olisi voinut pitää väkivallan yhtä hyvin hallinnassa kuin uhrikultti piti. Ehkä kainin rituaalinen innovaatio oli vailla syvyyttä ja eettistä tietoisuutta. Siksi se ei yksinkertaisesti toiminut.
Veljeskateus
Silloin Kain suuttui kovin ja hänen katseensa synkistyi. 6. Herra kysyi Kainilta: “Miksi sinä suutuit ja katselet synkkänä maahan?
Tähän asti teksti on maininnut veljesten nimet neljästi, kullakin kerralla eri järjestyksessä. Vasta Kainin suuttumus tuo hänet näyttämön keskiöön. Jumala joka ei huomioinut Kainin uhria, huomasi hänen synkistyneen katseensa. Jumala on hyvin tietoinen siitä mitä Kainin sisällä tapahtuu
Kain itse ei enää huomaa mitään muuta kuin pikkuveljensä saaman suosion. Kainille itselleen Kilpailijasta tulee koko tunne- ja motivaatiomaailman ohjaaja. Ehkä juuri tämä ulkoaohjaava voima on se, jota tarinassa kutsutaan synniksi (chattat). Sanan etymologiset juuret viittaavat harhautumiseen, ohi maalin ampumiseen, eksymiseen. Katsellessaan maahan ja keskittyessään synkkiin ajatuksiin kain kadottaa näkyvistään jotain olennaista.
Heprean kielessä suuttumista kuvataan poltteena. Jumala kysyy Kainilta “Miksi sinua polttaa”[13]
Olisiko Kain voinut pysähtyä ja vastata kysymykseen? Olisiko hän voinut mennä itseensä, tunnistaa kateutensa ja lakata kilpailemasta? Ilmeisesti olisi, mutta Jumalan varoituksesta päätellen, se ei suinkaan olisi helppoa:
7. Jos teet oikein, voit kohottaa katseesi, mutta jos et tee, on synti ovella vaanimassa. Sinua se haluaa, mutta sinun on pidettävä se kurissa.”
Itsensä vertaaminen toiseen ja hänen kanssaan kilpaileminen on muuttunut ikään kuin itsenäiseksi persoonaksi, joka haluaa Kainin omakseen. Kainin sydäntä vaanii kateellinen riivaaja, jokaisen ihmislapsen alkupiru. Jumala haastaa häntä tekemään oikein ja nostamaan katseensa. Jumala ei kuvaa mitä hän tarkoittaa oikein tekemisellä, mutta jollakin tavalla se liittyy katseen nostamisen. Jos Kain olisi oikeasti katsonut veljeään ja nähnyt tämän, hän ei olisi voinut enää tappaa. Hän olisi nähnyt toisen silmissä vielä kirjoittamattoman viidennen käskyn: “Älä tapa.”
Kain vain tuijotti maahan ja kuvitteli näkevänsä synkän totuuden. Niillä mielikuvillaan hän vain lietsoi kateuden ja kaunan poltetta. Mutta vielä oli mahdollisuus tehdä oikein. Jumala, jonka suosiosta Kain oli kilpaillut, yritti itse auttaa häntä siinä.
Jos Kain kuulee Jumalan puhuttelun, hän ei näytä olevan kuulevinaan. Ainakaan hän ei vastaa mitään. Jumala antaa liian vähän liian myöhään. Pikkuveli ehti jo saada liikaa. Loukattu esikoinen on vanhempiensa edessä nöyryytetty. Ei, tätä ei voi korjata kuin yhdellä ainoalla tavalla.
Kainin katseen horisonttiin mahtuu vain se jolle on hävinnyt. Hänen polteensa kuumenee nopeasti hehkuvan mustaksi. Sen sijaan että olisi puhunut häntä lähestyvän Jumalan kanssa, Kain lähti puhuttelemaan veljeään.
Missä on veljesi?
8. Kain sanoi veljelleen Abelille: “Lähde mukaani.” Mutta kun he olivat kulkeneet jonkin matkaa, Kain kävi veljensä Abelin kimppuun ja tappoi hänet.
Kun Jumalan suosio malja oli vähän liian kauan viipynyt pikkuveljen yllä, polte oli yllättänyt ja vallannut Kainin. Hetkessä hän eksyi todellisesta suhteesta kaikkiin. Kuumana palavat tulkinnat tekivät hänet sokeaksi ja kuuroksi. Siinä mielen umpiossa kateus muuttui murhanhimoksi, joka ei toista kertaa ehtinyt miettiä aikeitaan. Umpimielisellä raivolla hän pani maailman uudestaan oikeaan järjestykseen. Väkivallan synti sai kenet halusi.
Osoitettuaan Abelin uhrille suopeutta, Jumala jättää hänet yksin veljensä armoille. Jumala varoitti Kainia häntä vaanivasta vaarasta, mutta ei suojellut Abelia millään lailla.[14] Murhapaikalla Jumalaa ei näy eikä kuulu.
Heti sen jälkeen Jumala taas astuu näyttämölle:
9. Silloin Herra kysyi Kainilta: “Missä on veljesi Abel?”
Syntiin lankeemusken jälkeen Jumalan ensimmäinen kysymys veljesten isälle oli:“Missä sinä olet?”[15] Nyt Jumala kysyi Aadamin pojalta “Missä on veljesi.” Näihin kahteen kysymykseen tiivistyy ihmisenä olemisen vastuu.
Kaksi perättäistä lankeemuskertomusta täydentävät toisiaan.[16]
Kain vastasi: “En tiedä. Olenko minä veljeni vartija?”
Kainin vastauksen myötä Abelin nimi katoaa kertomuksesta.[17] Jäljelle jää vain nimetön veli, jota Kain kieltää edes huomanneensa. Mies joka on tarkkaan vartioinut veljensä saamaa kohtelua ja herkeämättä verrannut itseään häneen, kieltää nyt kiinnittäneensä veljeensä mitään huomiota. Kain ei kiellä vain murhaa, hän kieltää myös siihen johtaneen kateellisen vertailun ja kilpailun.
Abelista tuli Raamatun kertomusten ensimmäinen syntipukki: Kainin keksimä syy sisäisille ristiriidoilleen. Syytäköön itseään omasta kuolemastaan.
Juutalais-kristillisen perinteen alkukertomuksessa ensimmäinen kuolema on veljesmurha.[18] Kain siis kuoli luonnollisista syistä.
Veri huutaa
10. Herra sanoi: “Mitä oletkaan tehnyt! Etkö kuule, kuinka veljesi veri huutaa minulle maasta?
Mitä Abelin veri[19] huutaa Jumalalle? Sitä teksti ei kerro. Jumala ihmettelee ääneen miksei Kain itse kuule sitä.
Yleensä veri huutaa kostoa. Abelista emme tiedä. Maasta huutava veri on hänen sanattomaksi jäävä ainoa puheenvuoronsa tässä kertomuksessa.
Taaskaan Kain ei vastaa Jumalan kysymykseen. Vai oliko se enää oikea kysymys. Ehkä Jumala vain moittii Kainia siitä että on niin nopeasti paaduttanut sydämensä.
Joka tapauksessa Jumala peräänkuuluttaa vastuuta vuodatetusta verestä.
11. Nyt olet kirottu etkä voi jäädä tänne, sillä tämän maan oli avattava suunsa ja otettava vastaan veljesi veri, jonka sinä vuodatit.
Tarkoittaako maan avattu suu sitä, että Kain yritti salata tekonsa kätkemällä Abelin hautaan? Maa oli hänet elättänyt. Ehkä se myös suostuisi kanssarikolliseksi piilottamalla väkivallan jäljet kaikkien näkyviltä.
12. Kun koetat viljellä maata, se ei enää ruoki sinua, vaan sinun on harhailtava kodittomana ja pakolaisena maan päällä.”
Maa joka joutui nielemään Abelin veren kieltäytyy ruokkimasta sen vuodattajaa. Maa ottaa kantaa uhrin puolesta. Se ei pysty tappamaan Kainia mutta kostaa pidättämällä häneltä ravintonsa.[20]
13. Kain sanoi Herralle: “Syntini rangaistus on minulle liian raskas kantaa. 14. Kun sinä nyt karkotat minut tältä seudulta, minä joudun pois kasvojesi edestä.
Maa ja taivas muuttuvat torjuviksi. Kasvot joiden suosiota Kain on veljensä kanssa kilpaillut, kääntyvät häntä vastaan. Edes vanhemmat eivät häntä enää puolusta. Kain menetti kaiken minkä eteen oli tehnyt työtä. Kertomuksen alussa hän on ihmiskunnan alkuvanhempien esikoinen, seuraavaksi syntyneen pojan isoveli, Jahven palvoja ja ensimmäinen maan viljelijä. Murhan jälkeen hän ei ole enää mitään näistä. Kainista tulee ihmiskunnan ensimmäinen hylkiö.[21]
Minun on harhailtava kodittomana ja pakolaisena maailmalla, ja silloin kuka hyvänsä, joka minut kohtaa, voi tappaa minut.”
Sama teksti joka antaa ymmärtää että kysymyksessä on maailmanhistorian ensimmäinen perhe, paljastaa häpeilemättä ettei niin olekaan. Kertoja ei salaa juontaan. Hän on tiivistänyt kaiken olennaisen ihmiskunnan alusta yhteen perhetragediaan. Sen jälkeen teksti demytologisoi itsensä: Muitakin ihmisiä oli olemassa. Kainilla ja Abelilla oli oma suhdeverkostonsa. Kuka tahansa heistä saattais kostaa Abelin puolesta.
Yhden perhetarinan taustalla oli tuhansien, tai miljoonien perheiden, laumojen ja heimojen yhteinen kokemus. Järjestäytyminen on osoittautunut mahdolliseksi vain kanavoimalla kaikkien yhteisöä uhkaava väkivalta sijaiskohteeseen.
Ensimmäisen murhan selkeä tuomitseminen on joka tapauksessa poikeuksellista sen aikaisissa mytologisissa teksteissä. Niissä murhalle yleensä löytyi hyvin pyhitetty syy.
Israelilaisten teksti sen sijaan sanoo selvästi, että samaa asiaa haluavat tulevat yleensä kilpailijoiksi ja ovat vaarassa murhata toisensa. Sen välttämiseksi on parempi että on olemassa kontrolloitu veriuhrirituaali, joka hillitsee ja kanavoi keskinäistä vihaa. Sitä Abel edusti tässä kertomuksessa ja sellaisen Mooses paljon myöhemmin kehitti Israelin kansan koossa pitämiseksi.
Mutta Kainilla ei vielä (tai enään) ollut rituaalia, jonka kautta olisi kanavoinut väkivaltaisuutensa sijaiskohteeseen.
Kainin merkki
15. Mutta Herra sanoi hänelle: “Ei, vaan kostettakoon seitsenkertaisesti sille, joka tappaa Kainin.” Ja Herra pani Kainiin merkin, ettei kukaan, joka hänet kohtaa, tappaisi häntä.
Ensimmäinen kulttuuri alkoi murhasta ja pysyi koossa koston pelosta.[22] Jumala ei tapa, eikä tapata ensimmäistä murhaajaa. Sensijaan Kain saa merkin, joka kyllä leimaa hänet murhaajaksi, mutta jolla Jumala samalla suojelee häntä kostolta – koston uhalla. Hän ei toteuta myöhemmin kirjattavaa lakia, joka sanoo “hammas-hampaasta, ja henki hengestä.” [23] Tässä uhataan seitsemällä hampaalla yhdestä hampaasta.
Kuulemme tässä kaikuja ikivanhasta myytistä hyvästä väkivallasta (järjestyksen ylläpitäjä), joka hillitsee pahaa väkivaltaa (villiintynyttä kostoa ja kaaosta). Kertomuksen Jumala sekä varjelee kostolta että uhkaa kostolla. Hän yrittää ehkäistä väkivaltaa uhkaamalla seitsenkertaisella väkivallalla. Mutta sekin on vielä rajattua ja kontrolloitua väkivaltaa. Miten ihmeessä sen voi pitää sellaisena? Giradin mielestä se voi onnistua vain tarkasti ohjatulla rituaalilla. Jokaisesta murhasta yhteisö uhraaa seitsemän murhaajan omaista.[24] Ei enemmän eikä vähemmän. Seitsenkertainen rituaalimurha, johon koko yhteisö osallistuu, pitäisi riittää rauhan palauttamiseksi.[25]
Kertomuksen moraali on ristiriitainen. Alussa Jumala varoittaa käyttämästä väkivaltaa. Lopussa hän uhkaa käyttää sitä. Teksti on sylipainissa itsensä kanssa. Myytin ja ilmoituksen kieli kuuluu samassa kertomuksessa.
Kainin merkki on uhkauksilla suojelevan pyhän sinetti. Siinä pyhä ja väkivalta ovat löytäneet toisensa. Pyhitetyn väkivallan uhka on täyttämässä nuoren ihmiskunnan horisontin. Alkumurha on muuttumassa rituaalisesti toistetuksi kollektiiviseksi murhaksi.
16. Niin Kain lähti pois Herran kasvojen edestä ja asettui asumaan Nodin maahan Eedenin itäpuolelle.
Kain oli erottanut Abelin kaikista suhteistaan. Nyt hän joutui itse kohtaamaan melkein samanlaisen kuoleman. Se ei kuitenkaan ole lopullinen. Jumalan uhkaama pakolaisuus ja koditon harhailu ei toteudukaan. Kain rakentaa itselleen oman kodin uudenlaisen elämän.
Perustava alkumurha
17. Kain yhtyi vaimoonsa, ja tämä tuli raskaaksi ja synnytti Henokin. Kain oli ensimmäinen, joka perusti kaupungin, ja hän antoi sille nimen poikansa Henokin mukaan.
Veljensä murhaaja perusti ensimmäisen kaupungin. Raamatussa häntä ei ylistetä sankarina,[26] kuten roomalaisessa mytologiassa. Ensimmäinen kulttuuri järjestäytyi murhaajan ympärille.
Kertoja ei anna ymmärtää että Kainilla olisi ollut mitään ongelmia kostajien kanssa. Päinvastoin: Hän asettui aloilleen hankki vaimon, sai lapsia ja lapsenlapsia. Suosituksikin hän tuli, koska muitakin perhekuntia muutti välittömään läheisyyteen. Ylpeänä hän nimitti ympärilleen järjestäytyneen kaupungin esikoisensa mukaan.
18. Henokille syntyi Irad, Iradille syntyi Mehujael, Mehujaelille syntyi Metusael, ja Metusaelille syntyi Lemek.
19. Lemek otti itselleen kaksi vaimoa; toisen nimi oli Ada ja toisen Silla. 20. Ada synnytti Jabalin, josta tuli teltoissa asuvien paimentolaisten kantaisä. 21. Jabalin veli oli nimeltään Jubal, ja hänestä tuli ensimmäinen harpun- ja huilunsoittaja. 22. Myös Silla synnytti pojan, Tubal-Kainin, sepän, joka aloitti pronssin ja raudan takomisen. Tubal-Kainilla oli sisar, jonka nimi oli Naama.
Kaikkien ammattien kantaisät olivat siis Kainin jälkeläisiä. Tätä selvemmin ei voi kertoa kuinka koko järjestäytyneen kulttuurin kantaisä on veljensä murhaaja. Sivistyksen kehto on täynnä verta.
Raamatun kertomus ihmiskunnan alusta ehti vain toiseen sukupolveen kun historia oli jo väkivallan värittämä. Luonnollinen vanhuuteen kuoleminen ei ehtinyt niittää satoaan. Murha ehti ensin.[27] Lyhyen kertomuksen lopuksi neljäsosa maan kansalaisista oli tehnyt murhan, toinen neljäsosa oli uhreja ja loput kummankin sukulaisia.[28]
Tämä on juutaklainen kertomus alkumurhasta, ensimmäisestä vihassa surmatusta ihmisuhrista, jonka aavistusta kaikki myöhemmät uhrimenot kantoivat sisällään. Ritualisoitu eläimen uhraamien oli yksi tapa kanavoida keskinäinen vihamielisyys viattomaan osoitteeseen. Jokaisessa uhrieläimessä myös Abel tapettiin uudestaan – jotta kukaan ei enää ratkaisisi yhtään veljesten välistä kilpailua murhalla.
“Älä tapa” kuului Jumalan käsky, kuitenkin ja juuri siksi rakennettiin alttareita joissa tapettiin sijaisuhreja. Alkumurha saa rituaalisen ja tarkoin säädöksin kontrolloidun toiston, jotta se ei villiintyisi koko yhteisöä tuhoavaksi koston kierteeksi. Moni saisi vielä hengellään maksaa sisaruskateuden hintaa. Vielä useampi eläin joutuisi kuolemaan tämän taistelun sijaisuhreina.
Maa tuli täyteen väkivaltaa.
Yksi Kainin jälkeläisistä uhoaa saman kertomuksen lopussa:
23. Lemek sanoi vaimoilleen: “Ottakaa korviinne minun sanani! yhdestä haavasta minä tapan miehen, jo yhdestä naarmusta nuorukaisen. Jos Kainin puolesta kostetaan seitsemästi, niin Lemekin puolesta seitsemänkymmentäseitsemän kertaa.”
Jumalan antama seitsenkertaisen koston uhka kymmenkertaistuu jo muutamassa sukupolvessa. Se ei ehkäissyt mitään vaan kiihotti lisää sitä samaa. Kostoa uhkaava Jumala sai vastaansa kymmenkertaisella kostolla uhoavan ihmiskunnan.
Tämä kertomus on Raamatun neljännessä luvussa. Viides luku on pelkkää sukuluetteloa. Jo kuudennessa luvussa saamme tietää että:
“Maa tuli täyteen väkivaltaa.”[29]
Kosto ja sen uhka on kehno pohja järjesykselle. Se riistäytyy nopeasti käsistä hajoittaen sen mikä oli tarkoitus pitää koossa. Luomiskertomuksesta on lyhyt matka ihmiskunnan perusongelman paljastamiseen. Kollektiivinen ja rituaalinen veriuhri tulisi osoittautumaan kostoa paremmaksi väkivallan hillitsijäksi.
Uhrikultin vähittäinen päättyminen evankelimien vaikutuksesta, ei suinkaan vähentänyt ihmisuhrien määrää. Päinvastoin. Viime vuosisadan aikana olemme tappaneet enemmän veljiämme kuin kaikkina sotina koko historian aikana ennen sitä. Ovatko meidän tappamisemme syyt erilaiset?
Jotain on mennyt vikaan kauan ennen kuin me olemme tänne syntyneet. Milloin, missä ja millä tavalla. Siitä kertomus Kainista ja Abelista antaa yhden version.
P.S. Nuorimman veljen suosiminen jatkuu
Tälle tarinalle löytyy myöhemmin monta uutta versioita Vanhassa Testamentissa. Veljekset sortuvat aina kilpailemaan keskenään.
Mielenkiintoista VT:n veljestarinoissa on nuoremman tai nuorimman veljen nostaminen normaalin perimärärjestyksen vastaisesti siunattuun osaan. Esikoinen on se joka saa lähteä. Loot, Ismaelin ja Eesau ovat esimerkkejä esikoisista joiden täytyy Kainin lailla väistyä. Kaikki menevät itään päin luvatusta maasta.
Samalla kun veljestarinat kertovat jotain hyvin olennaista ihmisluonteesta ja väkivallan alkudynamiikasta, tämä juonitoistumo kuuluu olennaisesti Israelin kansan identiteettiin. Tehdessään liiton Israelin kanssa Jumala ei valinnut luonnollisen järjestyksen mukaan etuoikeutettua, vaan syrjityn, piskuisen ja vähävoimaisen kansan, vailla mitään oikeuksia tai edes sankarillista historiaa.
[1] !Moos:4:1-26. Eksegeetit panevat tämän kertomuksen salaperäisen J:n piikkiin, eli sen katsotaan kuuluvan jahvistiseen traditioon (joka piti väkivaltaa ja sen hallitsemista ihmiskunnan alkutarinan hallitsevana teemana.). Mooseksen kirjat on koottu Israelin historian eri vaiheissa ja eri traditioista. Vanhin materiaali on Jahvistinen teksti, jota pidetäänkin mahdollisesti vain yhden luovan kirjoittajan tekstinä (noin v. 900 -1000 ekr). Kaksi nuorempaa lähdettä kutsutaan Elohistiseksi ja Deuteronomiseksi. Mikä teksti sitten on mistäkin lähteestä ei aina ole niin selvää.
[2] Tätä kertomusta on pidetty myös paratiisikertomukseen verrattavana lankeemustarinana. Rakenne on sama: Kiusaus, lankeemus ja karkoitus. Bruce Vawter. On Genesis; A New Reading. Geoffrey Chapman. London 1977. s. 93.
[3] Girard René. Evolution and Conversion. s. 163
[4] Eliade Mircea. A History of Religious Ideas. Vol.1. University of Chicago Press. 1979. s. 72. (Siteerattu: Girard René. Evolution and Conversion. s. 163)
[5] Golsan Richard. René Girard and the Myth. Routledge. 2002. s. 90, 91.
[6] Girard René. Things Hidden Since the Foundation of the World. 146, 147.
[7] Girard. The scapegoat. John Hopkins University Press. Baltimore. 1986.
s. 86-94.
[8] Girard. I See Satan Fall… s.83.
[9] Alison James. Raising Abel. s. 22.
[10] Williams James. The Bible, Violence & the Sacred. Liberation From the Myth of Sanctioned Violence. Harper. San Francisco. 1989. s. 185.
[11] Girard. Violence and the Sacred… s.4.
[12] Bailie Gil. Violence Unveiled. s. 138-140.
[13] McEntire Mark. The Blood of Abel. s. 21.
[14] McEntire Mark. The Blood of Abel. s. 122
[15] 1Moos 3:9.
[16] Schwager Raymund. Must there be Scapegoats? s. 68.
[17] Vanhassa Testamentissa Aabelia häntä ei tämän jälkeen mainita. Jeesus kuitenkin mainitsee hänet ensimmäisenä esimerkkinä viattomasti vuodatetusta verestä (Matt 23:35. Luuk 11:51). palauttaen kuulijoidensa mieleen kuinka perusteellisesti koko inhimillinen kulttuuri on rakenunut viattoman veren varaan.
[18] Bartlett Anthony. Cross Purposes. The Violent Grammar of Christian Atonement. Trinity Press. Pennsylvania. 2001. 154.
[19] Sana veri on hepreassa monikkomuodossa. Aabelit veret huusivat maasta Jumalalle. Juutalaisissa kommentaareissa tällä ymmärretään että Kain tappoi myös Aabelin kaikki potentiaaliset jälkeläisetkin. McEntire Mark. The Blood of Abel. s. 23.
[20] Maa ei oikeasti kosta siihen vuodatettua verta. Se tulee vain helmällisemmäksi kaikesta elollisesta mikä siihen haudataan. Jos Myyttisen kertomuksen tarkoitus on salata todellinen väkivalta ja hiljentää uhrin ääni, niin kenen väkivalta tässä pannaan maan piikkiin ja kenen ääntä silloin vaimennetaan? Onko tämä Girardin teoriasta nouseva kysymys relevantti? En tiedä.
[21] Schwager Raymund. Must there be Scapegoats? s. 2.
[22] Alison James. The Joy of being wong. Crossroad Publishing Company. New York. 1998. s. 249.
[23] 2Moos. 21:24. Tämän lain tarkoitus on kaikessa amottomuudessaan rajata kostoa ryöstäytymästä joukkomurhaksi, niin kuin oli ehtinyt jo monta kertaa käydä.
[24] Girard. I See Satan Fall… s.84.
[25] Juutalaisessa kulttuurissa kivittäminen osoittautui tehokkaaksi tavaksi taata jokaisen osallistuminen tähän rituaaliin. Kenenkään ei tarvitse ottaa yksilöllistä vastuuta siitä mihin kaikki yhdessä osallistuvat.
[26] Bailie Gil. Violence Unveiled. s. 134.
[27] Schwager Raymund. Must there be Scapegoats? 230.
[28] McEntire Mark. The Blood of Abel. s. 25.
[29] 1Moos. 6:11.