Teoblogi

Pyhä on väkivaltainen. Mutta jos uskonnollinen ihminen palvoo väkivaltaa, hän tekee sitä koska olettaa sen tuottavan rauhaa. Uskonnot ovat aina huolehtineet rauhasta, mutta niiden tavat tuottaa sitä eivät koskaan ole olleet täysin vapaita uhriväkivallasta.

Rene Girard.[1]

Pyhä on saanut alusta lähtien kaksijakoiset kasvot. Englannin kielen sana sacred tulee latinan kielen sanasta sacer, joka kreikaksi on krateos. Kummallakin alkukielellä pyhä tarkoittaa samanaikaisesti kirottua ja siunattua, kauhistuttavaa ja kiehtovaa, pimeää ja loistavaa, saastaista ja puhdasta. Etnologeille pyhän merkillinen paradoksaalisuus, ristiriitaisuus ja suorastaan vastakohtaisuus, on aina ollut arvoitus. [2]

Viime vuosisadan alussa Rudolf Otto kuvasi pyhyyttä pääteoksessaan The Idea of the Holy[3], Majesteettisen kauheana, pelottavana mysteerinä, Mysterium Tremendum, joka on toisaalta vavisuttavan kiehtova, Mysterium Fascinans. Ottokin ihmetteli pyhyyteen liittyvää kauhistuttavuutta, ja päätteli sen johtuvan demonien pelosta. Kuinka oikeassa hän olikaan paitsi, että hän sijoitti demonisuuden vähän liian kauas meistä itsestämme. Pyhä todella oli demoninen. Se oli ihmisyhteisön tunnistamaton ja tunnustamaton kollektiivinen väkivalta.

Myös Vanhan Testamentin Jumalassa on paljon kauhistuttavia piirteitä. Jahvekin näyttää välillä todella demoniselta. Kun kaikin puolin erehtymättömään ”Jumalan sanaan” ei ole uskallettu suhtautua kriittisesti, VT:n väkivaltaiset kuvaukset Jumalasta on yritetty sisällyttää osaksi Hänen pyhyyttään. Dogmatiikan professori Osmo Tiililä antoi tästä hyvän esimerkin:

”Jumala on pelottava, teoissaan ja tuomioissaan hirmuinen, hän on kuin tuli jota ei voi lähestyä, tai kirkkaus joka sokaisee. Hän tekee mitä tahtoo, tuhoaa, murskaa, hävittää, lähettää katastrofeja ja luonnonmullistuksia. Ihmiset parkuvat hänen edessään ja yrittävät kätkeytyä hänen pyhältä vihaltaan. Toisaalta hän kuitenkin…”[4]

Vaikka papit siitä harvemmin enää mesoavat, väkivaltainen pyhä on aina ollut aika tärkeässä asemassa luterilaisessa teologiassa ja kansanhurskaudessa. Niin kuin Luther sanoi:

”Kauhistava ja määrätön on Jumalan viha”[5]

Se kohdistuu koko ihmiskuntaan, eikä kukaan meistä ole kykenevä Jumalaa lepyttämään. Mikään uhri ei riitä Jumalan raivon sammuttajaksi. Jeesus on ymmärretty pelastajaksi, koska hän on antautunut vapaaehtoisesti Jumalan suunnattoman vihan sijaiskohteeksi. Luther jatkaa:

” Siinä hän riippuu kuin kirottu ihminen konsanaan, johon on kohdistunut Jumalan viha,”[6]

Primitiivinen pyhä on siis edelleen kanssamme. Osa kristikunnasta uskoo, että pyhä viha edelleen on Jumalan keskeinen ominaisuus. Kaikkein vihaisin osa kristikunnasta on täysin vakuuttunut tästä.

Tietenkin Jumalan pyhyys voi olla kaksijakoinen ja vaikka kuinka moniulotteinen ja vavisuttava mysteeri. Mutta Jumalaan projisoitu ikivanha ihmisen oma kollektiivinen väkivalta olisi jo aika teologisestikin purkaa alkutekijöihinsä – meihin. Olemme itse luoneet väkivaltaisen pyhän, koska emme ole nähneet sitä itsessämme, emmekä ole ottaneet siitä täyttä vastuuta.

Girardia on kritisoitu siitä, että hän redusoi pyhän väkivaltaan, ikään kuin oikeaa ja mahdollisesti väkivallatonta tuonpuoleista pyhää ei olisikaan. Siihen Girard ei ota kantaa, kun hän selittää uhrikulttuurien syntyä ja uskontojen väkivaltaisuutta. Se on yritys hahmottaa ihmisen uskonnollisuuden kehitystä, jota voidaan sellaisena tutkia. Girardin historialliset hypoteesit eivät ole teologisia kannanottoja.[7] Teologian tohtori Risto Saarinen sanoo: ”Hänen kulttuuriantropologiset pääväitteensä ovat oikeastaan aika lailla kristillisestä teologiasta riippumattomia.”[8]

Samalla Girard on tehnyt myös teologialle ja kristikunnalle palveluksen osoittamalla, kuinka Raamattu on pitkä ja ainutlaatuinen kertomus ihmisen matkasta ulos väkivaltaisen pyhän myyttisestä lumosta. [9]

[2] Raymund Schwager. Must there be Scapegoats? s. 19.

[3] Rudolf Otto The Idea of the Holy, Oxford University Press. 1923

[4] Kirjasta Jumala on Pyhä. Löysin sitaatin netistä Kalle Kuusimäen pitämästä luennosta. http://www.kuopionhiippakunta.fi/@Bin/1649610/Pyh%C3%A4+Partaharju+290909+Kuusim%C3%A4ki.doc.

[5] Galatalaiskirjeen selitys. Suom. A.E. Koskenniemi. Turku 1932. SLEY. s.177.

[6] Sana ja armo. Hartauskirja vuoden joka päivälle. Suom. Eero Metsola. Helsinki 1946. Pellervoseura. s. 159.  Palaan tähän aiheeseen tarkemmin myöhemmässä artikkelissa, jossa käsittelen Luttherin suhdetta väkivaltaan.

[7] Schwager Raymund. Must there be Scapegoats? Violence and Redemption in the Bible. The Crossroad Publishing Company. New York. 2000. s. 40.

[8] Saarinen Risto. Sosiaalietiikka ja uskonnon eetos. Suomalainen teologinen kirjallisuusseura. 1999. s. 60.

[9] Bailie Gil. Violence Unveiled. The Crossroad Publishing Company. 1997. s. 123.

Juudaksesta tuli kuuluisin kaikista apostoleista. Muiden opetuslasten vallanhimo, tyhmyys, pelkuruus ja petollisuus oli liian tavallista ja arkista ollakseen kovin kiinnostavaa. Juudas oli paljon dramaattisemmalla ja kohtalokkaammalla tavalla paha. Hänen oletettua pahuuttaan kuvattiin lopuksi niin poikkeuksellisena, ettei sitä tarvinnut kenenkään kokea omakseen.

Lapsia nimettiin kaikkien muiden opetuslasten mukaan, mutta Juudaksen nimi kelpasi vain tarinoiden konnille.

Varoittava esimerkki

Näyttää siltä, että jo Luukkaan ja Johanneksen ajoista asti, pienet seurakunnat tarvitsivat varoittavan esimerkin siitä, miten käy, jos ei pysy uskollisena ryhmälle.

Noin  4-50 vuotta Luukkaan kammottavan kuolinkuvauksen jälkeen, ensimmäisen sukupolven kirkkoisä Papias, kertoo minkälaiseksi Juudaksen kohtalo kuviteltiin toisen vuosisadan alkupuolella.  Hänen versiossaan Juudas ei kuollut itsemurhaan, eikä mystisesti halkeamalla, vaan paljon hitaammin ja häpeällisemmin, kauhistuttavan taudin runtelemana. Hänen kehonsa ja päänsä paisui niin isoksi, ettei hän enää mahtunut tavallisista porteista kulkemaan. Hänen silmänsä muurautuivat niin umpeen, ettei hän enää nähnyt päivänvaloa. Hänen sukupuolielimensä turposi muodottomaksi möhkäleeksi. Joka puolelta kehoa vuoti matoja ja verta.[1]

Tällaisena hän vaelsi  maan päällä varottavana esimerkkinä kaikille, jotka hänet näkivät.

Lopulta Juudas kuoli kotipaikalleen. Sen ylle jäi niin kamala haju, ettei kukaan voinut kävellä sen ohi tukkimatta nenäänsä. Paikan nimi on jo unohtunut, mutta kaikki tietävät kenelle se aikanaan kuului. Haju muistuttaa jokaista petturuuden kammottavasta lopusta.

Kuka tällaisen kuoleman Juudakselle aiheutti ja miksi? Sen keksiminen ei paljon uskonnollista mielikuvitusta vaatinut.  Pyhän ja väkivallan välinen liitto ei vielä ollut purkautunut kristittyjenkään fantasiamaailmasta. Papiaksen kuvaamassa Juudaksen kohtalossa ei ollut mitään hämmästyttävää. Juuri tällä tavalla kaikki Jumalat olivat kohdelleet uskottomia lapsiaan. Juudaksen kohtalon kautta tarkasteltuna, kristittyjen Jumala ei näyttänyt mitenkään uudenlaiselta.

Keskiaikana papit, näytelmäkirjailijat ja runoilijat pelottelivat kuulijoitaan vastaavanlaisilla kauhukuvilla. Kun Juudaksen maanpäällisten kärsimysten kuvaukset alkoivat törmätä mielikuvituksen rajoihin, hänen kiduttamistaan jatkettiin tuonpuoleisessa maailmassa.

Dante Alighieri (1265 – 1321) kuvasi opastettua matkaansa monikerroksisen helvetin pohjalle asti. Siellä kaikkein kamalin kärsimys on varattu maailmanhistorian pahimmalle kavaltajalle, Juudas Iskariotille. Tämän kauemmas Jumalasta ei enää pääse.

Syntipukki

Vaikka Jeesus oli mainostanut itseään porttina, josta saa vapaasti tulla sisään ja mennä ulos,[2] pienillä seurakunnilla on aina ollut vaikeaa hyväksyä, että joku vain kävelee ulos porukasta ilman selityksiä, eikä koskaan tule takaisin. Juuri niin Juudas teki. Sellaisen ihmisen motiivit oli välttämättä esiteltävä kielteisessä valossa. Luukas ja Johannes olivat näyttäneet siitä hyvää esimerkkiä.

Juudaksesta tuli uusia rajoja rakentavalle seurakunnalle ensimmäinen poissuljettu sisäpiiriläinen. Sellaisen tarina ei koskaan voinut päättyä hyvin. Onnellinen loppu kuuluu vain sille piirille, josta Juudas oli lähtenyt pois.

300 -luvulla Cyril Syyrialainen dramatisoi hyvin vakuuttavasti Juudaksesta puhdistettua seurakuntaa:

“Illansuussa Juudas lähti salista ja aiemmin hyvin masentuneet opetuslapset jäivät syvään rauhaan. Vihan astia jätti mestarinsa ja väärämielinen erotti itsensä ryhmästä. Sali riemuitsi kun pimeys oli haihtunut opetuslasten yltä ja vuohi oli paennut. Vilja oli erottunut rikkaruohosta. Pöllö, joka ylisti pimeyttä, jätti kyyhkyset rauhaan ja lensi tiehensä huhuillen. Koko talo tuli uudestaan kirkkaaksi kätketyn auringon valosta. Se iloitsi, kun tuo itsensä tuhonnut kirottu käärme oli häipynyt.”[3]

Täydellinen kuvaus siitä katarktisen puhdistautuneesta ilmapiiristä, joka syntyy, kun kaikkien synnit kävelevät ulos huoneesta yhden syntipukin kantamana. Tällaisina hetkinä toistuu se, mitä pitkäperjantain jälkeen ei enää pitänyt toistua – ainakaan kristillisessä seurakunnassa: Juudas on juuri erotettu seurakunnasta, tai sitten hän on itse lähtenyt. Samantekevää. Hän on joka tapauksessa syypää omaa kohtaloonsa ja seurakunta on viattomampi kuin koskaan. Sijaisuhri on tehnyt tehtävänsä.

Euroopassa, Pohjois-Afrikassa ja myöhemmin Amerikoissa alettiin pääsiäisen tienoilla viettää Juudaksen lynkkausjuhlia. Niissä poltettiin, räjäytettiin tai hakattiin kappaleiksi Juudas-nukkeja. Tehoääniä tuotettiin erilaisilla kalistimilla. Ne kuvasivat Juudaksen katkeavia luita. Euroopassa juhlat muuttuivat usein juutalaisten lynkkausorgioiksi.[4]

Keskiajan juutalaisvastaisuutta lietsottiin Juudas-hahmon kautta. Juudaksesta tehtiin juutalaisuuden perikuva. Sen kautta jokaisesta juutalaisesta tuli Jeesuksen kavaltaja ja tappaja.

Tietenkin Juudas oli juutalainen, niin kuin kaikki muutkin opetuslapset ja Jeesus itse. Keskiajalla kuitenkin syntyi sellainen mielikuva, että Juudas oli Uuden Testamentin kertomusten ainoa juutalainen.

Kataluuden perikuva

Juudaksen huono maine ei uskonpuhdistuksen myötä muuttunut miksikään.

Luther puhuu Juudaksesta yhtä myrkyllisellä kielellä kuin aikansa paavista:

Juudas oli niin pahanilkinen konna, että kaikki hyvä varoitus oli hänen suhteensa turha ja hänen pahuutensa tähden ei mikään hänessä voinut vaikuttaa,… hän oli jumalaton teeskentelijä ja ilkeä, kirottu Jumalan ylönkatsoja.

Suurella uskonpuhdistajalla ei ollut minkäänlaista halua käyttää Juudasta itsetuntemuksellisena peilinä:

Siis tulee meidän olla tyytyväiset ja kiittää Jumalaa siitä, etteivät kaikki ole Juudaan henkiheimolaisia”[5]

Hänen hengenheimolaisiaan kyllä löytyi juutalaisten, turkkilaisten ja paavilaisten joukoissa, mitä kauempaa sitä parempi. Juudaksessa oli edelleen jotain niin pahaa, etteivät ilkeimmätkään sanat riittäneet häntä kuvaamaan.

Olennaisinta kuitenkin oli, että hän oli Kristuksen kavaltaja. Kun kristikunta alkoi uskonpuhdistuksen myötä hajota erilaisiin lahkoihin, Juudas kelpasi kaikille osapuolille vihollisen nimeksi. Vastapuolen edustajat olivat aina juudaksia, Kristuksen pettäjiä. Siksi jokaisella uskovaisella oli velvollisuus vihata heitä, ja siten osoittaa rakkauttaan Kristusta kohtaan. Tavallisia vihollisia piti vielä yrittää rakastaa, niin kuin Kristus oli opettanut, mutta Juudaksia sai aina vihata hurskaan sydämensä palavimmalla intohimolla.

Länsimaissa kukaan ei nimeä edes lempikäärmettään Juudakseksi. Saksassa lapsen nimeäminen Juudakseksi on edelleen lailla kielletty. Samoista lapsen suojelullisista syistä häntä ei saa myöskään nimetä Saatanaksi. Juudas oli juutalaisille rakas nimi. Juudaksen maineen takia siitä tuli Euroopassa ihmislapselle kelpaamaton nimi.

Traaginen sankari

Shakespeare (1564 – 1616) näki Juudaksessa traagisen hahmon, joka taisteli ennalta määrätyn kohtalon ja lahjaksi annetun vapauden sietämättömässä ristiriidassa. Urhoollinen Othello tappaa Desdemonan suudelmalla, ja tekee heti sen jälkeen itsemurhan. Juudas oli ristiriitojen riivaama, tuhoon tuomittu onneton sankari.

Bachin (1685 – 1750) Matteus Passion Juudas oli vihainen Jeesukselle, itselleen, papeille jotka häntä huijasivat, Jumalalle ja onnettomalle kohtalolleen, kun hän raivosta huutaen vaatii: “Antakaa Jeesukseni takaisin”[6]

Andrew Lloyd Webberin ja Tom Ricen Jesus Christ Superstarissa, Juudas loistaa tekopyhien opetuslasten joukossa, Jeesuksen ainoana vilpittömänä rakastajana, ja koko musikaalin valovoimaisimpana tähtenä. Hän hakee papistolta vain apua Jeesukselle, ja tajuaa liian myöhään, että Jeesus on käyttänyt häntä hyväkseen. Jumala on katalasti johtanut hänet ansaan, murhannut hänet. Juudas on huijattu. Hän käyttäytyy kuin vihainen Job, joka ei suinkaan kadu, vaan asettaa kaikki syytteeseen, ennen kuin surmaa itsensä.

Hippimusikaalin Juudas ei kuitenkaan jää traagiseksi sankariksi. Vaikka hänen kysymyksensä jäävät vaille vastausta, ne kuitenkin otetaan suopeasti vastaan ja muuttuvat viimeisessä laulussa sovinnollisemmiksi.

Holokaustin jälkeen monet historian syntipukit on rehabilisoitu. Vainon uhreille pyritään palauttamaan menetetty kunnia. Isien syntejä pyydetään joukolla anteeksi. Vanhat rooliasetelmat käännetään päälaelleen, juuri niin kuin Webberin hippimusikaalissakin tehtiin.

Keskitysleirien jälkeen olemme olleet ylenpalttisen varovaisia tekemään kenestäkään juutalaisesta syntipukkia mihinkään. Kun pitkä juutalaisvainojen historia on vihdoin saavuttanut yleisen tietoisuuden, eurooppalaiset varovat tarkkaan tekemästä juutalaisista uudestaan syntipukkia. Ehkä Juudaksen maineenpalautus on tästäkin syystä alkanut? Evankeliumien piilovaikutuksen kautta viattomien uhrien puolustaminen on vähitellen muuttunut keskeiseksi arvoksi.

Valitettavasti uhrin tekijöiden vihaaminen on tullut yhtä suosituksi. Entisistä syntipukin vainoajista tehdään nyt vainottuja syntipukkeja. Kiitämme kilpaa itseämme siitä, että emme muka ole isiemme kaltaisia. Näin tulemme huomaamattamme toistaneeksi kaikki heidän syntinsä. Jeesuksen haastama ikivanha pyhitetyn väkivallan kierre vain jatkuu. Ajamme edelleen Saatanaa ulos Saatanalla.

Juudaksia on aina yksi enemmän kuin luulemme.

[2] Joh 10:9.

[3] Klassen W. Judas. s.  178.

[4] Paffenroth. Kim. Judas. Images of the Lost  Disciple. s. 31.

[5] Ahti-saarnoja. Hki 1845, 3.p. [Suom. ei mainittu]. Tampere 1900. (SLEY) s. 60, 62, 112.

[6] Paffenroth. Kim. Judas. Images of the Lost  Disciple. s xi.