Teoblogi

Ainoastaan Luukas mainitsee että kukon laulaessa

”Herra kääntyi ja katsoi Pietariin…”

Jeesusta vietiin Kaifaan talosta sisäpihan kautta joko sanhedriinin aamuistuntoon taikka suoraan Pilatuksen hoviin. Joka tapauksessa tämä on se hetki jolloin Jeesus kääntyi katsomaan Pietaria. Katseellaan hän tunnisti ja tunnusti Pietarin. Se oli hänen vastauksensa kielletyksi tulemiseen. Jeesus ei kieltänyt Pietaria.

Yleensä hylkääminen on mimeettisesti hyvin tarttuvaa. Hylätty vastaa hylkäämällä. Se on maailman itsestään selvin ja johdonmukaisn reaktio. Yhtä johdonmukainen on Jeesuksen kieltäytyminen juuri siitä tavasta reagoida. Hän ei ylipäänsäkään sortunut osalliseksi sotkuihimme reagoimalla niihin. Hänellä oli aina johdonmukainen tapa toimia toisin. Hän rakasti Pietaria, koska rakasti Pietaria. Eikä Pietarin käytös muuttanut häntä Jeesuksen silmissä yhtään vähemmän rakastettavaksi.

Kierkegaard yritti ymmärtää Jeesuksen asenteen tavattomuutta asettamalla lukijansa Jeesuksen asemaan. Mukailen seuraavassa vapaasti Kierkegaardin mielikuvamatkaa:

”Elämäsi on kulminoitumassa kohtalokkaaseen valinnanteon hetkeen. Sinulla on kuitenkin ystävä, joka omasta aloitteestaan on kovaäänisesti vannonut sinulle ikuista uskollisuutta, jopa valmiutensa kuolla sinun kanssasi. Vaaran hetkenä hän kuitenkin jää vain hiljaiseksi tarkkailijaksi. Pakeneminenkin tuntuisi melkein anteeksiannettavammalta. Hän ei nosta sormeaankaan puolustaaksesi sinua. Hän vain seisoo ja katselee, miettien ainoastaan, miten saisi oman nahkansa pelastettua.

Itse seisot syyttävien vihollisten ympäröimänä ja ennakkoon tuomittuna. Kansanjoukko uskoo kaikki sinuun kohdistetut syytökset ja odottavat hekumassa tuomiosi täytäntöönpanoa, huutaen sinua pilkkaavia herjoja. Tiedät että tässä tilanteessa sinun on enää turha puolustautua, koska kukaan ei halua enää sinua kuunnella. Jokainen sanasi käännettäisiin kuitenkin itseäsi vastaan.

Seisot ihmisten keskellä silti jo kokonaan ulosheitettynä. Kukaan ei enää näe sinua ihmisenä, vaikka eivät kohtelisi eläimiäkään niin kuin kohtelevat sinua. Verenhimoisen eläinlaumankaan keskelle joutuminen ei voisi tuottaa niin suurta kauhua kuin avuton seisominen tällaisen ihmislauman vihan ja halveksinnan polttopisteessä.

Turhaan etsit silmilläsi ystävällistä kasvoa jonka katseesta voit etsiä hiljaista lohtua, edes hetken taukoa kauhuusi. Juuri silloin näet hänet, ystäväsi joka on vannonut ikuista uskollisuutta, mutta hänen katseensa kääntyy pois. Hän ei halua tulla tunnistetuksi sinun ystävänäsi. Hiljaisella väistöliikkeellä hän kieltää koskaan tunteneensa sinut. Vaikka kieltäminen tapahtuu tarkoituksellisen huomaamattomasti, se räjähtää tietoisuuteesi kauheampana kuin kaikki ympärilläsi aistima viha ja kuulemasi pilkkaava möly.”[1]

Kierkegaard osoittaa ymmärtävänsä syntipukiksi joutumisen kauheutta, mutta myös sen tavallisuutta. Jeesuksen kohtalo on toistunut ennen häntä ja toistuu edelleen lukemattomissa eri muodoissa. Se on aikojen alusta asti kuulunut luomamme kulttuurin peruskokemuksiin. Juuri siksi monet voivat eriasteisesti samaistua Jeesuksen kohtaloon, jota evankeliumit kuvaavat ensimmäistä kertaa uhratun totuudellisesta, eikä uhraajan totuutta kieltävästä näkökulmasta.

Joukon lynkkaushenkisen vihan kohteeksi joutuminen on kauheaa, mutta vielä kauheampaa on tulla ystävän pettämäksi. Kun nämä kaksi yhdistyvät, ihmisenä olemisen suurin painajainen toteutuu. Juuri tämän painajaisen keskeltä Jeesus katsoi Pietaria rakastavasti. Hetki oli niin pieni ja huomaamaton kuin olla voi. Silti juuri siinä hetkessä maailmaan tunkeutui aivan uudenlainen tapa katsoa toista. Se oli toisesta maailmasta tullut katse, jolla ei ollut mitään esikuvaa ihmisten tavassa elää toistensa kanssa.[2]

[2] Girard pitää tätä kertomusta yhtenä esimerkkinä siitä kuinka mahdotonta oli että ihmiskuntaa ohjaavan hyvin perustellun väkivallan todellisen luonteen paljastajaksi kelpaisi kukaan muu kuin ihmiseksi tullut Jumala. Kellään ihmisellä ei olisi eväitä niin perusteellisesti pyhitetyn väkivallan läpinäkemiseen. Jeesus oli aiemmin torjunut Pietarinkin puheet kutsumalla niitä Saatanaksi, koska hänen jaloimmatkin intohimonsa olivat niin syvälle juurtuneet mimeettiseen väkivaltaan.

Williams James. The Girard Reader. Crossroad Publishing Company. New York 1996. s 279.

Evankeliumit voivat lukijoilleen olla, mitä kukon laulu oli Pietarille. Jokainen voi herätä löytämään itsestään sen, joka tietyssä tilanteessa pettää ja uhraa yhden pelastaakseen monet. Samanaikaisesti melkein kaikki ympärillä vaativat sitä samaa. Siksi evankeliumien ensimmäiset evankeliumit kuvaavat Juudasta vain yhtenä petturina monista – itse asiassa yhtenä kaikista.

Søren Kierkegaard sanoi päiväkirjamerkinnöissään, ettei nykyajan Juudaksen inkarnaatiolle riitä kolmekymmentä hopearahaa. Moderni Juudas ryhtyy teologian professoriksi ja varmistaa näin elinikäisen toimeentulonsa. Søren eli ennen vapaan markkinatalouden vauhkoontumista ja kaikkien yhteiskunnallisten palvelujen kilpailuttamista. Postmoderni Juudas on kroonisessa turvattomuudessa kasvanut pätkätyöläinen, joka jatkuvasti joutuu kavaltamaan kollegojaan pidentääkseen omaa pestiään edes muutamalla vuodella.

Liikemaailmassa Juudakset on yhtiöitetty. Heidät on lailla velvoitettu tuottamaan osakkailleen vain ja yksinomaan voittoa. Ei osakkaiden tarvitse mitään juudastella. Toiminnan johtajat ja yhtiön hallitukset ovat sitä varten. Sijoittajat nauttivat hopearahoistaan, kun eturintamalla paatuneet saneeraajat hoitavat liian kalliin työvoiman kavaltamisen. Uhraamiselle löytyy yhtä pyhät perusteet kuin azeekeilla: Aurinko täytyy saada nousemaan huomennakin. Näennäisistä YT-neuvotteluista jää vain petollisen suudelman maku. Noutaja on jo matkalla, koska viimeinen tuomio luettiin jo eilen.

Ei mammonan ylipappien tarvitse rahvaan vihaa pelätä – suursijoittajien keisarillista epäsuosiota kyllä. Ei uhreja enää ristiin naulita. Valtion turvaverkkoon heidät ripustetaan kuivumaan. Ei viatonta verta enää ole olemassa. On vain kalliimpaa ja halvempaa verta. Siksi Juudastenkaan ei tarvitse kuolla häpeään ja syyllisyyteen, eikä heidän palkkioillaan tarvitse pelkkiin savipeltoihin tyytyä. Juudasten palkka on korkea, koska kavallettavia on niin paljon.

Kaikki kunnia harvoille ja valituille Juudaksille. Heitä saimme kiittää kansantaloutemme jatkuvaksi kuvitellusta noususta – ja siitä, että jokainen kesä on edellistä lämpimämpi.

Suokaa anteeksi tuo äskeinen ryöpytys. Toisten kivittäminen vain tuntuu välillä niin helpottavalta.

Jos Juudaksen syntinä pidetään rahan ahneutta, löydän sen itsestäni helposti. Elän vapaaehtoisesti alle minimipalkan, enkä aina nosta sitäkään. En ole kerännyt itselleni minkäänlaista omaisuutta: Silti olen ahne. Himoitsen sitä, mistä olen kieltäytynyt ja kadehdin niitä, jotka ovat sen itselleen suoneet. En vain ole keksinyt, miten saisin sen huijattua itselleni niin, ettei kukaan havaitsisi minun sitä koskaan edes tavoitelleen.

Minä mielelläni kuvittelen Juudaksen vain etsineen sovintoa Jeesuksen ja papiston välillä. Sellaiseen Juudakseen minä mieluummin samaistun. Olen aina etsinyt siltoja epätodennäköisten rantojen välillä. Maailmallisuus ja tuonpuoleisuus, lihallisuus ja hengellisyys, julkeus ja pyhyys, rumuus ja kauneus, huumori ja rituaali jne. Monet sillat ovat murtuneet, koska olen  mennyt liiallisuuksiin suuntaan tai toiseen. Monen vastarannan olen kuitenkin pettänyt.

Nuo nyt olivat aika helppoja ja epämääräisiä tunnustuksia. Melkein rehvastelulta ne jälkeenpäin kuulostavat. Kun yritän ihan oikeasti löytää kaikkein kielteisimpiä Juudas -rooleja itsestäni, näppäimistö alkaa käydä hiljaiseksi.

Muistan joskus antaneeni vaivihkaa huonon vaikutelman ihmisestä, jota samalla olen muka pitänyt ystävänäni. Olen ainakin epäsuorasti vahvistanut ystävääni kohdistuneita pahansuopia epäilyksiä ja aikomuksia. Olen kavaltanut läheiseni myymällä vahingollista tietoa hänestä. Mitä minä siitä olen saanut? Muutaman kuvitellun sisäpiirijäsenyyden ja hopeoidun fantasian tarkkanäköisyydestäni.

Seuraavaksi tulee mieleeni yritykseni flirttailla maallistuneen kulttuurin kanssa, pitäen vähän syrjässä sen, ettei minua enää oikeasti kiinnosta mikään muu kuin Jeesuksen opetus ja elämä. Tai no, kiinnostaa kyllä monikin asia, mutta Jeesuksen uskottavuus on minun sitkeimmän kiinnostukseni ja opiskeluni aihe. Kun muutaman vuoden opiskelutauon jälkeen olen ryhtynyt uudestaan opiskelevaan kirjoittamiseen, minä palaan väkivallan ja uhriuden teemojen kautta ensisijaisesti teologiaan, ja vasta sen jälkeen sosiologiaan ja psykologiaan. Silti olen kiusaantunut. Uskovaisuudella on Suomessa niin rasittava ja henkisesti väkivaltainen maine, että minulla on jatkuva kiusaus sanoutua siitä irti.

Loppujen lopuksi minun on kaikkein helpointa samaistua niihin, jotka Lutherin kanssa kieltävät kaiken hengenheimolaisuuden Juudaksen kanssa. Minä löydän melkein aina hyvät perusteet tekemiselleni ja tekemättömyydelleni. Niin Juudaskin luultavasti teki – kunnes heräsi, katui ja tappoi itsensä.

Ehkä pahin itsessäni tunnistama Juudas on se, joka on paljon uskollisempi pettymyksilleen ja kaunoilleen, kuin tälle hetkelle ja sille rakkaudelle, jota kaikesta huolimatta tuntee. Sisälläni asuu melkein koko ajan paljon ystävällisempi, huomioivampi ja hellempi Daniel, kuin se tympeä, kyyninen ja sarkastinen maailmanparantaja, jonka läheiseni usein näkevät. Loukkaantuneisuus ja kaunaisuus ovat miellyttävän tukevia tunteita. Niiden sisällä on niin ihanan turvallinen oikeassa olemisen fiilis. Mitä siitä, jos rakastaakin niitä, joille on loukkaantunut. Hellyys ja suopeus  toista kohtaan avaa ovet kaikennäköisille ikäville yllätyksille. Iloinen spontaanisuus saa kokonaan unohtamaan jatkuvan varuillaan olon jalon taidon. Jokainen rakkautensa petturi tietää, että tyly kopeus on paljon turvallisempaa kuin ujo hymy.

Eksyivätkö tunnustukseni liian kauas Juudaksesta?  Nämä olivat yhden yön itseni tutkiskeluja Juudakseen kuvitelluista ominaisuuksista. Juuri siksi, että tiedämme Juudaksesta niin vähän, hän toimii niin monipuolisena itsetuntemuksen välineenä. Kohde, jolle voi kuvitella mitä rumimpia tai jaloimpia ominaisuuksia, on hyvä osoite sellaisille puolille itsestämme, joita meidän on vaikea kohdata. Mitä ikinä kuvittelemme Juudaksen sydämeen, meidän on tarkasteltava sitä myös omana varjonamme, vähemmän tunnettuna puolena itsestämme. Se ei välttämättä vie meitä lähemmäksi sitä, kuka Juudas todella oli, mutta tekee itsemme tutummaksi itsellemme.

Ehkä meillä juuri Juudaksen edessä on mahdollisuus vapautua ihmiskunnan perimmäisestä itsepetoksesta. Kelläpä ei olisi elämässään joku, jonka suhteen ei olisi ajatellut: “Onneksi en ole ainakaan sellainen.”

Ehkä suurin vapaus löytyykin  Fedor Dostojevskin Isä Zossima hahmon oivalluksesta. Turha meidän on vertailla itseämme edullisesti kehenkään: “Sillä tietäkää ystävät, että joka ainoa meistä on epäilemättä syyllinen kaikkien ja kaiken puolesta maan päällä… silloin vasta meidän yhteen liittymisemme päämäärä on saavutettu.”[1]

Olemme kaikki syyllisiä ilmaston lämpenemiseen, vihan kuumenemiseen, kilpailun kiihtymiseen, rakkauden kylmenemiseen, Kaufuriin, Irakiin, Bosniaan, Ruandaan, Holokaustiin, ristiretkiin, noitavainoihin ja ihmisen pojan ristiin naulitsemiseen.

Kun kaikki myöntävät edes itselleen osuutensa kollektiiviseen syyllisyyteen jokaisesta uhrista maan päällä, kenenkään ei enää tarvitse etsiä lisää Juudaksia muista. Globalisoikaamme markkinoiden lisäksi myös syyllisyys, anteeksianto ja vastuu. Silloin tarvitsemme toisiltamme vain anteeksiantoa ja apua, kantaaksemme yhteistä vastuuta kaikesta ja kaikista, koko maailmassa.

Kenenkään ei tarvitse tuijottaa itseään sokeaksi yhteen Juudakseen, eikä hävetä itseään kuoliaaksi pienen maailmansa ainoana Juudaksena. Olemme kaikki riippuvaisia toistemme anteeksiannosta. Sitä opettaa hän, joka antoi Juudaksellekin anteeksi.

Juudasmessu

Ystävyyden Majatalo syntyi suunnilleen samaan aikaan Tuomas-Messun kanssa. Molemmat täyttivät viime vuonna 20 vuotta. Lähestymme kumpikin kymmenen vuoden päästä koittavaa aikuisuutta.

Muutamia vuosia sitten istuimme iltaa joidenkin Tuomas-yhteisön hallituksen jäsenten kanssa. Mietimme työn tulevaisuutta. Ehdotin, että he seuraavaksi aloittaisivat Juudas-messun. Olli Valtonen kertoi, että se oli alunperinkin yksi nimivaihtoehdoista. Harkitsematon ja provokatiivinen heitto taisi jäädä vain omaan mieleeni kytemään.

Ehkä emme näe itseämme kunnolla, ennen kuin katsomme itseämme kavaltajamme silmin. Minkälaisena löydän itseni, jos joudun samaan ehtoollispöytään oman Juudakseni kanssa? Tai minkälaisena kohtaan itseni alttarilla, jos vierelläni on oman petokseni uhri?

Luultavasti jokainen meistä on kavaltanut ja tullut kavalletuksi. Elämän syvimmät arvet on petoksilla kynnetty. Moni kavallettu on ollut kaunaan hukkumassa. Monen katumus on kolkuttanut kuoleman portteja.

Kuka meidät kaikki toisi yhteen? Mistä löytyy se pöytä, jonka äärelle voimme yhdessä polvistua?

Tämän pitkän ja itselleni tärkeän Juudas-prosessin jälkeen minä ihan vakavissani toivon, että Tuomas-yhteisö, jolla jo on poikkeuksellinen sillanrakennustyö takanaan, toteuttaisi kerran vuodessa Juudas-messun. Olisi todella huikeaa, jos kirkkoon olisi valmistettu alttari, jossa kavalletut ja kavaltajat, petetyt ja pettäjät voisivat kohdata yhteisen ystävänsä – ja ehkä jopa toisensa.

Tietenkin se mahdollisuus on aina olemassa ja kutsu sovintoon on aina voimassa. Mutta pitkäperjantain jälkeinen tyhjä päivä, Jeesuksen kuoleman ja Juudaksen itsemurhan jälkeinen päivä, voisi olla sopiva paikka Juudas-Messulle. Minä ainakin tulen.

Kertomus Pietarista, joka painostettuna kolmesti kieltää Jeesuksen, on hyvä esimerkki siitä, kuinka paljon evankeliumien kerronta poikkeaa antiikin retorisesta tyylistä. Antiikin tarinoissa kullekin roolihahmolle annetaan varsin yksioikoinen luonne. Tällaiset kertomukset eivät sopineet yhteenkään aikansa kerrontatyyleistä. Kertomus Pietarista on liian vakava sopiakseen komiikaksi, liian arkinen sopiakseen tragediaksi, poliittisesti liian merkityksetön sopiakseen edes historialliseksi kirjoitukseksi. Näin intiimiä tilannekuvausta on mahdotonta löytää antiikin teksteistä.[1]

Kaikki neljä evankelistaa kirjaavat tämän kertomuksen. Seuraan pääasiassa Markuksen kuvausta, mutta olen ottanut huomioon myös muutamia yksityiskohtia muiden versioista.

Pietari seurasi Jeesusta jonkin matkan päässä ylipapin palatsin pihaan saakka. Hän istuutui palvelusväen joukkoon ja lämmitteli tulen ääressä. [2]

Jeesuksen vangitsemisen jälkeen Pietari oli ilmeisesti ainoa opetuslapsista, joka ei juossut pakoon, vaan lähti turvallisen välimatkan päästä seuraamaan tilanteen kulkua.

Kun he lähestyvät ylipappi Kaifaksen suljettua pihaa, Johannes liittyy hänen seuraansa ja järjestää hyvillä suhteillaan Pietarin sisäpihalle asti. Siellä he istuutuivat palvelijoiden ja vartijoiden sytyttämän puuhiilivalkean ääreen karkottaakseen maaliskuisen yön kylmyyttä.

Vietettyäni satoja nuotioiltoja erilaisten porukoiden kanssa, tunnistan tämän detaljin tärkeyden. Kun kylmyys ajaa kurkottamaan yhä lähemmäs samaa tulta, ei tee kovasti mieli riidellä muiden läsnäolijoiden kanssa. Tämä primitiivinen alkuriitti luo paineita yksimielisyyteen. Vaikka tapahtuma on ihan luonnollinen ja itsestään selvä, se on tärkeä alkusoitto toistuvalle teemalle. Girard tiivistää sen ytimekkäästi: ”Pietari tekee, mitä muut tekevät ja ihan samasta syystä.[3] Hän ei kuitenkaan saa kauan istua rauhassa levottomine ajatuksineen.

Pietari oli alhaalla pihassa. Muuan ylipapin palvelustytöistä tuli sinne,  ja nähdessään Pietarin lämmittelemässä hän katsoi tätä ja sanoi:
“Sinäkin olit tuon nasaretilaisen kanssa, tuon Jeesuksen.”

Palvelutytön sanat ovat hyvin voineet hukkua muiden puheensorinaan. Ainakaan sillä ei tuntunut olevan mainittavaa vaikutusta kehenkään muuhun kuin Pietariin itseensä. Hän on kuin unikävelystä herätetty ihminen, joka löytää itsensä housuitta vieraassa seurassa. Yhtäkkiä hän joutuu katsomaan itseään toisen ihmisen silmin. Miksi yleensä tuntuu nololta huomata olleensa sivusta tarkkailtu, silloin kun on kuvitellut olevansa vain itsensä kanssa? Pietarin kiusaantuneisuutta lisää se, että häntä epäillään erään epämääräisen roiston seuralaiseksi.

Mutta Pietari kielsi sen.
“En ollenkaan ymmärrä mistä puhut”, hän sanoi ja siirtyi ulos etupihalle.

Hän oli hämmentynyt ja eksyksissä. Hän oli möllöttänyt nuotion ääressä kuin vasta paahdettu kastanja käsittämättä mistä oli tullut ja mihin oli joutunut. Hän on niin uppoutunut särkyneiden unelmiensa pirstaleisiin, ettei ensiksi käsitä, mistä tyttö puhuu. ”Mitäh? Häh?”

Pökerryksissään hän siirtyi etupihalle selvittämään päätään, mutta kylmä ajoi hänet takaisin nuotion äärelle. Muina miehinä hän ojentaa käsiään hiillosta kohti ja yrittää taas olla yksi joukosta. Kuinka lohduttavaa tuntea, että edes tuli, omalla lepattavalla tavallaan, yhdistää hänet johonkin joukkoon. Edellinen joukko oli hajonnut, kun johtaja vangittiin.

Pietari imi itseensä hiilloksen lämpöä ja toivoi sen kautta voivansa anonyyminakin sulautua yhteen muiden kylmää pakenevien kanssa. Yöllä sytytetty nuotio ei ole vain lämmön lähde. Vaikka jokainen sen ympärillä olisi yksin itsensä kanssa, tuli imee heitä spontaaniin yhteisöllisyyteen, joka siinä hetkessä omalla tavallaan vaatii osallistujien uskollisuutta.

Pietarin hetkellinen poistuminen oli kuitenkin herättänyt huomiota. Hiljainen puheensorina jatkui niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Vaikka jokaisen katse viipyi suurimman osan ajasta tulessa, jotkut silmät tarkkailivat häntä vaivihkaa. Nuotio on niitä harvoja paikkoja, jonka ympärillä ihmisten on oltava kasvokkain. He eivät voi välttyä näkemästä toisiaan ja olemasta tietoisia toisistaan.

Tyttö näki hänet uudelleen ja sanoi siellä oleville:
“Tämä mies on samaa joukkoa.”

Kaifaksen palvelustyttö ei voinut antautua siihen uneliaaseen yhteenkuuluvaisuuteen, johon nuotio vietteli. Tyttö halusi tietää, kenen seurassa on. Hän tietää, että isännän porttien sisällä kuulustellaan vaarallista miestä, eikä hän ole ihan varma, että kaikki tässä joukossa ovat yhtä yksimielisesti vankia vastaan tai yhtä välinpitämättömiä tämän kohtalosta. Hän vaistosi, ettei nuotion ympärille kokoontunut joukko olekaan yhtenäinen, eikä hän löydä rauhaa ellei saisi tietää, missä raja meidän ja heidän välillä kulkee. Jos tämä mies oikeasti oli uhrin ystävä, hänellä ei ollut oikeutta kuulua tähän joukkoon.

Pietarin poissaoleva ja huolestunut olemus paljasti, että hän oli sisäisesti jossain muualla. Palvelustyttö uskoi tietävänsä missä.

“Tämä mies on samaa joukkoa. Hän kuuluu Nasaretilaisen Jeesuksen seuraan.”

Nyt palvelustyttö ei enää puhu Pietarille, vaan kaikille läsnäolijoille. Hän yrittää herättää muutkin huomaamaan, että Pietari ei kuulunut tähän seuraan, eikä hänellä ollut oikeutta käyttäytyä ikään kuin kuuluisi joukkoon. Sellainen on joukon pettämistä.

Taas Pietari kielsi.

Hän ei halunnut myöntää seuraavansa miestä, jota vastaan koko esivalta ja sen mukana rahvas oli kääntymässä. Samalla Pietarin halu kuulua edes johonkin joukkoon vain kiihtyi, kun sitä alettiin tosissaan asettaa kyseenalaiseksi. Ilmassa on uhkapelin henkeä. Panokset nousivat joka henkäyksellä.

Tyttö oli jo saanut aikaan sen, mihin pyrki. Hän oli luonut ristiriidan, joka pakotti kaikki nopeasti varmistamaan, millä puolella rajaa itse seisoi. Kohtelias tai välinpitämätön välttely oli nyt ohi ja koko joukko alkoi innokkaasti imitoida palvelustyttöä:

Mutta hetken kuluttua muutkin siellä olevat sanoivat hänelle:
“Sinä olet varmasti samaa joukkoa, senhän kuulee jo puheestasi. Olethan sinäkin galilealainen.”[4]

Kun he vihdoin keskittyivät kuuntelemaan Pietaria, vain yksi lyhyt lause paljasti hänen murteensa erilaiseksi. Pääkaupunkilaiset tunnistivat hänet helposti galilealaiseksi, pohjoisen maakunnan halveksituksi maalaismoukaksi.[5] Urbaani palvelusväkikin oli heitä sivistyneempää.

Lasten halu kuulua joukkoon, muokkaa nopeasti heidän murteensa ympäristön kaltaiseksi. Mutta aikuiselta se ei onnistu, ainakaan näin nopeasti. Missä tahansa uudessa seurassa aikuisen muukalaisuus paljastuu murteen kautta.

Silloin Pietari alkoi sadatella ja vannoi:
‘En käsitä mistä puhut. Minä en tunne sitä miestä, josta te puhutte.’

Surullisen ironisessa mielessä Pietari puhui täysin totta. Hietari ei todellakaan tuntenut sitä miestä. Hän tunsi vain omat unelmansa Jeesuksesta, suuren fantasian mahtavasta messiaasta. Nyt hän alkoi jo elätelleensä vain turhamaisia haaveita. Jeesus ei todellakaan ollut Pietarin toiveiden mittainen, eikä hän enää tiennyt ketä oli nämä muutamat vuodet seurannut.

Epäilemättä Pietarin asema oli pelottava. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että hänen olisi tarvinnut pelätä henkensä edestä. Ei Jerusalemissa ollut mitään yleistä terroristijahtia meneillään, eikä siellä tehty mitään joukkopidätyksiä.

Jos Pietari olisi ollut ensisijaisesti huolissaan turvallisuudestaan, hän olisi käyttäytynyt varovaisemmin ja diplomaattisemmin. Ei hän ollut hengenvaarassa. Ylipapin sisäpihalla hänet jätettiin paljastumisensa jälkeen ihan rauhaan.

Mikä sitten sai Pietarin niin kiihdyksiin? Entä jos kysymys olikin vain joukkoon kuulumisesta ja sen ehdoista? Pietari oli yrittänyt epätoivoisesti kuulua tulen ympärille kokoontuneeseen ryhmään matkimalla sen tapaa olla sillä hetkellä. Se oli epäonnistunut. Hänen murteensa oli paljastanut hänet muukalaiseksi ja yksi ryhmän jäsen oli ehkä nähnyt hänet seurassa, joka ei varmasti olisi päässyt tämän nuotion ympärille kokoontumaan.

Murrettaan ja galilealaisuuttaan Pietari ei voinut enää muuttaa. Ehkä sekin olisi annettu hänelle tällä hetkellä anteeksi, jos hän vain voisi kiemurrella itsensä irti kiusallisesta assosiaatiosta mieheen, joka oli osoittautumassa kansan viholliseksi.

Pietarin “sadattelu” ei niinkään kohdistunut kyselijöihin. Hän kiroili “sitä miestä”, jonka kielsi koskaan tunteneensa. Hän yritti sillä tavalla tehdä itsensä uskottavaksi tässä joukossa. Hehän olivat niiden palveluksessa, jotka nyt tekivät Jeesuksesta uhria. Mikä heitä voisi vakuuttaa enemmän kuin se, että Pietari itsekin sadatteluin yhtyisi kiroamaan kirottua? Silloinhan hän voisi osoittaa olevansa ainakin hengessä heidän kanssaan, vaikka olikin samasta maakunnasta kuin Jeesus.

Kuulostaako epäuskottavalta? Mieti itse oletko koskaan sujuvasti kieltänyt jotain olennaisesta taustastasi, vain saadaksesi hetken kuulua joukkoon. Et välttämättä ole tehnyt sitä siksi, että nimenomaan siihen joukkoon kuuluminen olisi erityisen palkitsevaa tai pysyvää. Kunhan ei vain tarvitsisi siinä hetkessä joutua kiusallisen ja hylkäävän huomion kohteeksi. Minä ainakin olen tehnyt niin.

Ei minun tarvitse henkeni edestä pelätä, ennen kuin olen valmis kieltämään tuntevani jonkun tässä joukossa hyljeksityn tyypin. Riittää, kun sillä vältyn itse joutumasta sosiaalisen hyljeksinnän uhriksi. Mieluummin yhdyn hetkelliseen uhrin tekemiseen, jos vain voin välttyä itse joutumista uhriksi.

Ei kovin sankarillista, mutta ei kovin epätavallistakaan. Nämä ovat niitä raukkamaisuuden hetkiä, joihin melkein kaikki syyllistyvät, mutta joita aika harvat muistavat. Pietari muisti, ja kaikki evankelistat kirjasivat muiden luettavaksi. Kertomus on mutkaton ja rehellinen, ilman turhia selityksiä tai syyllistäviä hehkutuksia.

Kertomus Pietarin kieltämisistä ei ollut kertomisen arvoinen ainutlaatuisuutensa tai poikkeuksellisuutensa, vaan arkisuutensa ja tavallisuutensa takia. Se on yleisinhimillinen peili.

Kertomusta käytetään yleensä varoittavana esimerkkinä “Jeesuksen nimen häpeämisestä”. Minusta kertomuksen moraalinen haaste on paljon laajempi ja arkisempi. Kuka tahansa, joka säästääkseen omaa nahkaansa, yhtyy poissaolevan ihmisen parjaamiseen, osallistuu uhrin tekemiseen. Jokainen uhri, jonka me sosiaalisten paineiden takia kiellämme tai kiroamme, on samalla sen Jeesuksen kieltämistä, joka aina asettautui uhrin puolelle.

Jokaisella ryhmällä on vihollisensa ja uhrinsa. Sujuvin tapa rakentaa edes hetkellistä yhteenkuuluvuutta ja ystävyyttä on haistaa kulloisenkin yksilön tai ryhmän vihamielisyyden kohteet ja yhtyä ainakin puheellaan silpomaan niitä juoruamisen, mollaamisen ja kiroamisen uhriveitsellä. Ei mikään yhdistä niin nopeasti kuin yhteinen syntipukki.

Girardin mukaan on harhaanjohtavaa etsiä tästä kertomuksesta vain kuvausta yhden apostolin erikoisesta ”temperamentista” tai poikkeuksellisesta psykologisesta rakenteesta. Pietarin diagnosoiminen ”impulsiiviseksi” tai millä tahansa muulla tavalla poikkeavaksi, etäännyttää meitä kertomuksen kaikkia paljastavasta luonteesta. Näillä analyyseilla yritämme vain vakuuttaa itsellemme, ettei tämä ole kertomus itsestämme.[6]

Pietari oli kuin kuka tahansa suhteillaan etenevä nykyajan ihminen. Vieraassa seurassa on tapana ensin etsiä yhteisiä nimittäjiä. Sisään pääsemisen kannalta on hyvä löytää yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Vielä parempi on, jos löytää yhteisiä ystäviä. Mutta kaikkein parasta on yhteisten vihollisten tunnistaminen.

[2] Mark 14:54,66-72. Matt 26:69-75. Luuk 22:54-62. Joh 18:25-27.

[3] Girard René. The scapegoat. John Hopkins University Press. Baltimore. 1986. s. 148-159.

[4] Matteus on se, joka kertoo Pietarin paljastuvan galilealaisen murteensa kautta.

[5] Myers Ched. Binding the Strong Man. s. 377

[6] Girard René. I See Satan Fall Like Lightning. Orbis Books. Maryknoll, New York. 2001. s. 19,20.

René  Girard syntyi joulupäivänä Avignonissa, Ranskassa 1923. Hän oli viisilapsisen perheen toiseksi vanhin. Muinaishistoriaa tutkiva isä oli paikallisen kirjaston, museon ja ranskan suurimman keskiaikaisen linnan kuraattori. Sosialistina hän suhtautui kirkkoon ja pappeihin vihamielisesti. Hän kuitenkin nai porvarikodin konservatiivisen ja hartaan katolisen tyttären. Tämä yhdistelmä oli siihen aikaan aika tavallinen. Se myös takasi Renélle tarpeeksi monipuolisen kulttuurikasvatuksen, kun kummatkin vanhemmat yrittivät vaikuttaa lastensa ajattelumaailmaan.

René  pitää lapsuuttaan onnellisena ja turvallisena. 9-vuotiaana hän lukee lasten version Cervantesin Don Quijoten, josta myöhemmin oli tuleva hänen akateemisen uransa tärkeimpiä virikkeen antajia. 12-vuotiaana hän lakkasi käymästä kirkossa. Samaan aikaan hänet potkittiin ulos lyseosta huonon käytöksen tähden. Mitään sen radikaalimpaa hänen nuoruudessaan ei sitten tapahtunutkaan. René  valmistui yliopistosta keskiajan olojen tuntijana, mutta ei omasta mielestään silti oppinut juuri mitään tärkeää. Kaiken todella merkittävän hän oppi omien yksityisten lukuharrastustensa kautta.[1]

24-vuotiaana hänelle tarjoutui mahdollisuus elää Amerikassa vuoden. Sinne hän jäi ja siellä hän suoritti väitöskirjansa historiasta. Vaikka Girard loi akateemista uraansa Amerikassa, hän kirjoitti kaikki kirjansa ranskaksi ja tuli kotimaassaan paljon tunnetummaksi kulttuurivaikuttajaksi kuin Amerikassa.

Girardin uteliaisuus ei totellut akateemisia reviirisääntöjä. Novellistien kirjoituksista tehdyt oivallukset houkuttelivat hänet tutkimaan ensin kreikan ja sitten muun maailman mytologiaa, Sitä kautta hänen tutkimuksensa johtivat ihmiskunnan alkutarinoihin, ihmiskunnaksi ja yksilöksi tulemisen vaiheisiin. Sieltä tie johti yllättäen Vanhan ja Uuden Testamentin kautta takaisin keskiaikaan ja tämän päivän tieteisiin, filosofiaan, politiikkaan ja globaaliseen talouteen. Matkan varrella hänestä oli tullut kulttuuriantropologi, teologi, filosofi, sosiologi, psykologi ja viittä vaille terapeutti.

Hän seisoo kahdella jalalla postmodernissa maailmassa. Hän vie Derridan esittämän dekonstruktion pidemmälle kuin kukaan olisi odottanut. Samalla hän kytkee raamatullisen maailman tähän päivään tavalla jota kukaan ei ole Kierkegaardin jälkeen kyennyt tekemään.

Tätä yleissivistynyttä renessanssimiestä minä hänessä ihailenkin. Hän on rohjennut esittää uusia oletuksia ihmiskunnan alkuhistoriasta, riisunut tunnetuimmat myytit väkivaltaisiin alkutekijöihinsä ja uskaltanut lukea Raamattua myyttisen väkivallan jatkajana ja samalla sen todellisen sisällön paljastajana.

Tässä prosessissa hän tulee tutkimuskohteensa käännyttämäksi. Tapakatolinen Girard vaikuttuu evankeliumien valovoimasta niin syvästi että tunnustautuu avoimesti kristityksi. Se häiritsi monia. Viimeistään sen kautta hänestä tuli Ranskan älymystön musta lammas. Hän kertoo hieman rasittuneensa siitä että:

“Ihmiset hyppäävät tieteellisestä hypoteesisteni siihen mitä olettavat ideologiseksi ja uskonnolliseksi vakaumuksekseni ja päättelevät automaattisesti että ensimmäinen on seurausta jälkimmäisestä. Olen täysin tietoinen siitä että tämä väärinkäsitys on väistämätön ja se tulee säilymään vielä jonkun aikaa, mutta ei loputtomasti.”[2]

Girard ei, monen ranskalaisen kollegansa tai Heideggerin Freudin ja Jungin lailla, rakentanut minkäänlaista älymystöhovia ympärilleen. Hänen teoriastaan kiinnostuneet eri alojen asiantuntijat perustivat 1990 poikkitieteellisen The Colloquium on Violence and Religion,[3] COV&R joka kokoaa vuosittain vuoroin Euroopassa ja Amerikassa satoja asiantuntijoita pitämään seminaareja Girardin teorioiden erilaisista sovellutuksista. Hän ei ole millään tavalla puuttunut järjestön hallinnointiin tai yrittänyt ohjata symposiumien ohjelmaa, vaan osallistuu niihin yhtenä muista ja on avoimessa dialogissa kaikkien kanssa. Niissä puitteissa olen tavannut hänet pari kertaa ja havainnut hänet helposti lähestyttäväksi, huumorintajuiseksi ja itseironiaan kykeneväksi mieheksi. Ikä, kokemus, kotkan kasvot ja loistava argumentointitaito antavat hänelle rosoista auktoriteettia, jota hän käyttää hyvin lempeästi.

Ulkoisesti Girard on elänyt perusturvallisen akateemisen uran vailla mitään dramatiikkaa. Hän on ollut naimisissa saman naisen kanssa yli puoli vuosisataa. Heillä on kolme lasta ja ainakin seitsemän lasten lasta. Hän on noussut puoli neljältä, työskennellyt toimistossaan puolenpäivään asti ja tehnyt opetustyötä iltapäivisin eläköitymiseensä asti 1995. Senkin jälkeen hän on jatkanut työtään tutkijana, kirjailijana ja luennoitsijana. Henkisesti ja älyllisesti hän on elänyt suurten murrosten läpi ja saanut vaikutteita monelta suunnalta antautumatta yhdenkään älyllisen muotivirtauksen vietäväksi.

Girard on kasvanut Ranskan kriittisen filosofian ruusunpiikkien seassa ja tuntee eurooppalaisen filosofian varsin hyvin. Raskaimmin hän arvostelee oman älyllisen taustansa ylimielistä ateismia, Nietzschestä Heideggeriin ja sieltä Derridaan. Yhteiskuntatieteiden kannalta häntä voi pitää postmodernistisena radikaalina. Mutta teologisesti hän ilman muuta joutuu konservatiivisten radikaalien joukkoon. Freudin kanssa Girardin kiistelee koko ajan vaikka tämä olikin hänen mielestään monessa asiassa oikeilla jäljillä. Girard kuitenkin arvostelee Ranskassa pitkään pönkitettyä Freudin perintöä rohkeammin kuin kukaan aikalaisistaan. Hän kiistelee myös Lévi-Straussin ja strukturalismin kanssa. Ranskalaisten dekonstruktionalistien ja postmodernien kanssa hän vetää kissan häntää, samalla kun on ristiriidassa melkein kaiken poliittisesti korrektin kanssa.

[2] Girard René. The double Business Bound. Essays on Literature, Mimesis and Anthropology. s. 215.

[3] Järjestö on julkaissut vuosittaista journalia Contagion, journal of Violence, Mimesis and Culture, vuodesta 1994.