Teoblogi

Aikalisä tarjoutui kun papit kertoivat Pilatukselle, että Jeesus villitsee mieliä ”Galileasta tänne asti”[1]

Näissä sanoissa Pilatus kuulee lampaan mentävän reiän. Naapurimaakunnan varttikuningas voisi tarjota hengähdystaukoa kiperään tilanteeseen. Samalla hän saisi tarkistettua, oliko vanhalla vihollisella mitään aikeita puukottaa häntä selkään. Tässä maassa ystävätkin kantoivat tikaria viitan alla.

Tämän kuultuaan Pilatus kysyi, oliko mies galilealainen. Saatuaan tietää, että Jeesus oli Herodeksen hallintoalueelta, hän lähetti Jeesuksen Herodeksen luo, sillä tämäkin oli niinä päivinä Jerusalemissa.[2]

Kysymys syytetyn kotipaikasta kuului jokaisen tuomarin alkukysymyksiin. Hänen oli varmistettava, ettei lähtisi tuomitsemaan kenenkään toisen hallinta-alueen kansalaista. Herodes Antipas oli tosin Pilatuksen alamainen, mutta oli silti oikeutettu tuomitsemaan oman maakuntansa kansalaisia, ainakin jos rikokset oli tehty hänen hallintoalueellaan. Jeesus oli kuitenkin vakavimmat rikoksensa tehnyt pääkaupungissa ja vieläpä sen pyhimmässä paikassa. Pilatuksella oli itsestään selvä oikeus tuomita Jeesus oman hallinta-alueensa rikollisena. Mutta jos Herodes innostuisi asiasta, niin hän saisi Pilatuksen puolesta ottaa Jeesuksen Galileaan tuomittavaksi. Ei tarvitsisi vaarantaa pääsiäisjuhlaa. Se tuskin antaisi Herodeksella mitään mahdollisuuksia Jerusalemissa astua Pilatuksen varpaille. Kerrankin Herodeksesta voisi olla jotain apua.

Kaikeksi onneksi Herodes oli tullut juhlien ajaksi Jerusalemiin. Ehkä hän sillä tavalla yritti todistaa alamaisilleen olevansa kaikesta huolimatta kunnon juutalainen. Monilla oli nimittäin suuria vaikeuksia sulattaa Johannes Kastajan mestaus. Jos Pilatus oli siitä edes kuullut, se ei kuulunut hänen ongelmiinsa. Nyt piti tehdä tälle ongelmalle jotain.

Niinpä Pilatus päätti lähettää Jeesuksen kaupungin toisella laidalla sijaitsevaan hasmonealaisten palatsiin, jossa Herodes piti majaa. Tulisipahan samalla siloteltua vanhoja diplomaattisia ongelmia Herodeksen kanssa. Hän arveli että turhamainen Herodes kokisi tämän hyvin mieluisana eleenä. Hän saisi vastoin kaikkia oletuksia kokea itsensä tärkeäsi ja tervetulleeksi vieraaksi valtakunnan pääkaupunkiin. Tietenkin hän vanhempana ja kokeneempana valtiomiehenä antaisi nuoremmalleen konsultaatioapua.

Ainoastaan Luukas kertoo tästä sinänsä vähämerkityksellisestä vierailusta Herodeksen luona. Ehkä hän mainitsee tämän, jotta kävisi täysin selväksi, ettei yksikään taho ollut syytön Jeesuksen tuomioon. Kaikki olivat siinä mukana. Näennäisesti suurimmilla auktoriteeteilla oli kuitenkin pienin merkitys tapahtumasarjassa, jota kuljetti eteenpäin koko ihmiskuntaa riivaava halu löytää syntipukki kaikille ongelmilleen.

Herodes ilahtui kovin nähdessään Jeesuksen, sillä hän oli jo pitkään halunnut tavata hänet. Hän oli kuullut Jeesuksesta ja toivoi, että tämä tekisi hänen nähtensä jonkin ihmeteon.[3]

Jos Herodeksen ilahtuminen ylipäänsä oli aitoa, siinä on täytynyt olla jotain hyvin helpottunutta. Olihan hän ehtinyt pelätä, että Jeesus oli mestauttamansa miehen haamu, kuolleista noussut Johannes Kostaja.[4]

Luukkaan mukaan Herodes oli omista syistään yrittänyt tapattaa Jeesuksenkin, silloin kun tämä vielä oli Galileassa. Murhasuunnitelma oli kuitenkin vuotanut hovista ja Jeesusta oli varoitettu ajoissa. Silloin Jeesus oli lähettänyt Herodekselle terveisiä:

Menkää ja sanokaa sille ketulle:.. – eihän ole mahdollista, että profeetta surmataan muualla kuin Jerusalemissa.[5]

Nyt he tapasivat toisensa Jerusalemissa. Vanha kettu sai mahdollisuuden varmistaa, että hänen pelkäämänsä mies todella tulisi tapetuksi.

Toivoiko Herodes tosiaan että Jeesus tekisi jonkun ihmeteon, vai oliko se vain hänen tapansa halventaa Jeesusta paljastamatta omaa pelkoaan? Ehkä hän vain pilkkasi sidottua miestä, joka ei pystynyt edes vapautumaan kahleistaan. Hänen Galileassa tekemänsä ihmeteotkin olivat varmaan vain taikauskoisen kansan levittämiä tyhjiä huhuja. Turhaan hän oli tätä miestä pelännyt.

Hän kyseli Jeesukselta kaikenlaista, mutta Jeesus ei vastannut hänelle mitään.[6]

Muille kuulustelijoilleen Jeesus oli sanonut edes jotain. Herodeksen edessä hän vaikeni kokonaan. Ehkä Jeesuksenkin oli vaikea antaa anteeksi miehelle, joka oli juhlassaan rehvastellut Johannes kastajan katkaistulla päällä. Jos Herodes edes olisi kysynyt jotain vastaamisen arvoista, mutta kyseli kaikenlaista kuulostaa juuri sellaiselta keskustelunavaukselta, joka ei aiemminkaan ollut kiinnostanut Jeesusta.

Ylipapit ja lainopettajat, jotka olivat paikalla, syyttivät Jeesusta kiivaasti.[7]

Papisto esitti samat syytökset, jotka oli jo kertaalleen kerrottu Pilatukselle. Oli tietenkin nöyryyttävää tulla tänne lobbaamaan naapurimaakunnan kuningasta Jeesusta vastaan, vaikka tällä ei ollut minkäänlaista päätösvaltaa asiassa. Papit kuitenkin ymmärsivät, että Herodeksen kannatus heidän asialleen olisi tärkeä. Sen jälkeen Pilatuksen olisi entistäkin vaikeampi vastustaa heidän vaatimuksiaan. Jos Pilatus oli toivonut pääsevänsä pälkähästä, hän erehtyi pahasti.

Herodes oli helpottunut siitä että Jeesus ei enää palaisi Galileaan. Samalla hän oli saanut Herodeksen kanssa yhteisen ongelman ratkaistavaksi. Sekin helpotti, koska miehillä oli vanhoja kaunoja toisiaan kohtaan. Herodes ei siis missään tapauksessa haluaisi loukata isäntäänsä. Niinpä hän vain myötäili sitä minkä oletti Pilatuksen tahdoksi. Niinpä hän alkoi sotilaineen matkia paikalla olevien syyttäjien kiivasta halua nujertaa uhri.

Herodes ja hänen sotilaansa alkoivat nyt kohdella Jeesusta halveksuvasti. Herodes teki Jeesuksesta pilkkaa puettamalla hänet komeaan pukuun, ja sitten hän lähetti Jeesuksen takaisin Pilatuksen luo[8].

Yksi tapa murtaa vangitun oma identiteetti on antaa tälle kunniallisen aseman symboleja ja pilkata niitä. Kapinallisille annetaan hetkeksi juuri ne vallan symbolit, joita vastaan ovat taistelleen. Heitä kohdellaan kuin valtiaita, joiden asemaa ovat tavoitelleet. Seuraavassa hetkessä heitä pilkataan ja lyödään kuin tautisia koiria. Herodes oli ymmärtänyt Jeesuksen yhtä väärin kuin tämän opetuslapset. Jeesushan ei koskaan ollut tavoitellut mitään kuninkaallista valtaa.

Osallistumalla Jeesuksen pilkkaamiseen rohkaisi Pilatusta jatkamaan vangin tuomitsemista. Pilatus osasi käyttää tilanteen hyväkseen, vaikkei ehkä saanutkaan naapurihallitsijalta aivan mitä oli tilannut. Alleviivaamalla Herodeksen suositusta, Pilatus saattoi väheksyä papistolta saamaansa vaatimusta. Hän ei missään tapauksessa halunnut näyttää mieheltä, joka oli Jerusalemin pappien talutushihnassa.

Pilatus on tämän kertomuksen ainoa yksilö, jolla on asemansa puolesta valta päättää Jeesuksen kohtalosta. Hän ei kuitenkaan uskaltanut käyttää sitä yksin, koska on itseään alempien valtojen pauloissa. Hän yritti siirtää vastuun yhden askeleen alemmas, toivomalla että Herodes tekisi valinnan hänen puolestaan. Mutta Herodes pelkäsi keisarin ja Pilatuksen lisäksi myös kansaa. Jeesuksen suurimmat tukijoukot tulivat hänen hallintoalueeltaan. Hän ei halunnut niistä mitään uutta päänsärkyä palattuaan takaisin Galileaan.

[2] Luuk 23:6, 7.

[3] Luuk 23:8

[4] Kun Herodes kuuli Jeesuksesta, hän sanoi: ‘Johannes, se mies, jonka minä mestautin, on herännyt kuolleista.’” Mark 6:14-16

[5] Luuk 13:31, 32.

[6] Luuk 23:9,

[7] Luuk 23:9.

[8] Luuk 23:11.

Edellinen yhteenotto pappiseliitin kanssa päättyi heidän kannaltaan aika vaarallisen tuntuiseen julkiseen nöyryytykseen. He olivat saaneet tuntea köyhän kansan vihan, pelottavan läheltä. Siksi uskonnolliset johtajat vetäytyivät vähäksi aikaa maallikoilta suojattuihin tiloihin. He eivät antautuneet, vaan lähettivät uusia pelureita kehään siinä toivossa, että Jeesus niiden kautta astuisi edes johonkin tarpeeksi pitävään ansaan.

Sitten he lähettivät muutamia fariseuksia ja Herodeksen kannattajia Jeesuksen luo saadakseen hänet puheistaan kiinni.[1]

Herodeksen kannattajista emme tiedä paljon muuta kuin että he olivat Rooman keisarin asettaman nukkekuninkaan, Herodes Antipaan, kätyreitä. He valvoivat kuninkaansa etuja vihamielisessä maastossa. He pitivät kansaa silmällä. Kuka tahansa saattoi olla Johannes Kastajaakin vaarallisempi kuninkaan vallan uhmaaja. Galilealaisena Jeesuskin kuului Herodeksen valtapiiriin. Hän oli jonkin verran varonutkin askeleitaan, koska ei aikonut kuolla Johannes Kastajan lailla Herodeksen hovissa.

Nämä fariseukset edustivat Rooman vallan vastustajia, vaikka eivät yllyttäneetkään kansaa avoimeen kapinaan niin kuin selootit. Galileassa fariseukset olivat Jeesuksen sitkeimpiä kyseenalaistajia. Jo Jeesuksen toiminnan alussa nämä toisilleen vihamieliset ryhmittymät haistoivat yhteisen uhrin mahdollisuuden ja unohtivat siksi hetkeksi vastakkaiset tavoitteensa.[2] Syntipukki yhdisti vihollisia. Niin oli ollut aikojen alusta asti.

Nämä tulivat ja sanoivat hänelle: ’Opettaja, me tiedämme, että sinä puhut totta ja olet ihmisistä riippumaton. Sinä et tee eroa heidän välillään, vaan opetat Jumalan tietä totuuden mukaisesti.’[3]

Jos he oikeasti uskoivat Jeesuksen olevan ihmisistä riippumaton, niin miksi heidän pelinavauksensa kuulosti niin manipulatiivisen imartelevalta? Eihän muiden mielipiteistä vapaata ihmistä kannata imartelulla edes yrittää ohjata. Jos he taas eivät uskoneet Jeesuksen riippumattomuuteen ihmisistä, niin miksi he kaikkien kuullen kehuivat häntä sellaiseksi?

Imartelu oli tarkoitushakuista. Alleviivaamalla kansan kuullen Jeesuksen ihmisistä riippumatonta suorapuheisuutta, he tilasivat häneltä seurauksista piittaamatonta ja suoraa vastausta hyvin suunniteltuihin poliittisiin kompakysymyksiin. He tunsivat kansan kärsimättömyyden monisanaisia selityksiä kohtaan ja petasivat siksi Jeesukselle vain kaksi vaihtoehtoa. Kerro nyt kaikille selkeä käsityksesi vastaamalla kyllä tai ei. Kumpi on tässä asiassa Jumalan tie?

Onko oikein maksaa keisarille veroa vai ei?
Tuleeko meidän maksaa vai ei?

He eivät puhuneet mistä tahansa verosta tai sen suuruudesta. He puhuivat keisarin säätämästä erityisverosta, jonka kantaminen oli alkanut kun roomalaiset ottivat Jerusalemin ja Juudean suoraan hallintaansa 63 eKr. Se oli temppeliveron kaltainen tasavero kaikille yli 14-vuotiaille miespuolisille kansalaisille. Tyttöjen verovelvollisuus alkoi jo 12-vuotiaina. Ne harvat, jotka elivät yli 65-vuotiaiksi, vapautuivat tästä verosta. Rikkaita verotettiin maaomistuksen pohjalta, koska keisari katsoi maan pohjimmiltaan kuuluvan itselleen. Köyhät maksoivat veroa itsestään, ruumistaan ja hengestään, ikään kuin sekin pohjimmiltaan kuuluisi keisarille. Siksi tämä vero koettiin niin äärimmäisen nöyryyttävänä ja kunniattomana. Paitsi että se oli köyhille usein ylivoimainen rasite, sen maksaminen oli myös äärimmäisen häpeällistä. Tributum capitis loukkasi kansan itsekunnioitusta ja uskontoa.[4] Kaiken kukkuraksi vero piti maksaa kolikoilla, joissa oli keisarin kuva.

Jeesus oli vasta noin kymmenvuotias, kun Galilealainen Juda ja fariseus Zadok lietsoivat kiihkeän kansanliikkeen protestina tätä veroa vastaan. Monet olivat valmiit vastustamaan veronkantoa aseellisesti ja henkensä kaupalla. Toisten mielestä sellainen meni vähän liian pitkälle.[5] Useimmat Juudean ja Galilean työläiset suhtautuivat kuitenkin erittäin vihamielisesti tähän veroon.[6] Heidän harteilleen sen maksaminen oli suurimmaksi osaksi langennut, ja monen pienviljelijän maatilkku oli takavarikoitu verovelkojen takia. Monet omaisuutensa menettäneet ryhtyivät rosvoiksi, kun eivät muuten pystyneet elättämään perhettään.[7]

Veron nöyryyttävyyttä syvensi se, että kansa joutui näin maksamaan maansa miehityksen kustannukset. Verorahoilla ylläpidettiin Pilatuksen ja Herodeksen ylellisiä palatseja ja kolonialistista armeijaa.

Veron kannattaminen olisi loukannut varsinkin kansan köyhintä osaa, ja nostanut ankaraa vihaa Jeesusta kohtaan. Sellaista kysyjät tuskin edes odottivatkaan Jeesukselta.[8] Sen sijaan heillä oli paljon syitä olettaa, että Jeesus vastustaisi veroa. He vain yrittivät houkutella häntä tekemään sen tarpeeksi avoimesti ja kaikkien kuullen. Se olisi antanut uskonnolliselle valtaeliitille oikeuden syyttää häntä kumouksellisesta toiminnasta. Hehän olivat Rooman nöyriä palvelijoita ja keisarillisen veron kerääjiä.

Kysymys oli siis monella tavalla ladattu. Oletko lojaali kansalle vai sen hallitsijoille? Palveletko Jumalaa vai epäjumalia? Kannatatko vallitsevaa järjestystä vai oletko kumouksellinen? Veron maksusta oli tullut hiljainen kansanäänestys Roomalaisten oikeudesta valloitukseensa. Mitä Jeesus äänestäisi?

Jeesukselle annettiin vain kaksi vaihtoehtoa, joista kumpikin edusti väkivaltaa. Häntä houkuteltiin asettumaan joko valtiollisen tai vallankumouksellisen väkivallan puolelle. Jeesus kieltäytyi tukemasta kumpaakaan.

Silti kysymys oli hänelle tärkeä. Olihan suuri osa hänen seuraajistaan kyseisen veron köyhdyttämiä ja nöyryyttämiä maalaisia. Heidän taloudellisesta asemastaan hän oli puhunut monesti aiemminkin. Jeesus oli aina ollut uhrien puolella. Hän oli valmis itsekin joutumaan sellaiseksi – mutta ei roomalaisten painaman hopeadenaarin takia. Siksi hänen oli valittava sanansa tarkkaan.

Jeesus tiesi heidän teeskentelevän ja sanoi:
’Miksi te yritätte saada minut ansaan?’[9]

On teeskentelyä antaa positiivista palautetta ilman todellista ihailua. Kysymyksen esittäminen vailla oikeaa tiedonhalua on niin ikään teeskentelyä. Kummankin menettelyn takana oli tarkkaan suunniteltu metsästystaktiikka. Saalista yritettiin ajaa ansaan kysymyksillä, joihin voisi vastata vain väärin.

Ongelma oli niin akuutti ja koko kansaa kiinnostava, että Jeesus ei varmasti kykenisi vaihtamaan aihetta. Mikään asia ei saisi kansaa hetkessä unohtamaan kiinnostustansa tähän kysymykseen. Jeesus ei yritä vaihtaa keskustelun aihetta, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan vastata kysymykseen heidän ehdoillaan.

’Näyttäkää minulle denaarin raha.’

Sitä ei aivan kenen tahansa kukkarosta löytynyt. Vaikka fariseuksilla olisi sellainen ollut, he eivät olisi uskaltaneet näyttää sitä kansalle. Herodeksen kannattajat puolestaan olivat äveriäitä ja halukkaita veronmaksajia, joten heidän kukkarostaan raha löytyi helposti. Tästä Galliassa painetusta hopeakolikosta tuli nyt kertomuksen draamallinen keskipiste. Sen avulla Jeesus sotki vastustajansa konseptit ja otti keskustelun ohjakset takaisin itselleen.

He ottivat esiin rahan, ja hän kysyi: ’Kenen kuva ja nimi siinä on?’[10]

Jeesus osoitti Herodeksen kannattajan kädessä olevaa rahaa, jossa oli maailman mahtavimman ja tunnetuimman hallitsijan kuva. Samalla hän käyttäytyi kuin ei itse olisi tuntenut koko miestä. Ikään kuin ei olisi koskaan rahaa nähnytkään, Jeesus pyysi sen omistajaa selittämään kenen rahasta oli kysymys. ”Kuka tuo mies oikein on? Miksi hänen kuvansa on painettu kolikon poskeen? Mihin näitä metallinpalasia oikein käytetään? Miksi niitä on täällä niin paljon, kun kansalla on omakin valuutta olemassa?” Heittäytymällä täysin tietämättömäksi Jeesus teki sarkastista pilaa arvokkaasta palasesta hopeaa, joka on alkanut hallita jopa sen vastustajien mieliä.

Kaikki tiesivät vallan hyvin, että siinä oli nykyisen keisarin Tiberiuksen kuva ja hänen jumalallinen kunnianimensä Augustus, Jumalan Poika. Yksistään se riitti tekemään kolikosta monelle juutalaiselle saastaisen esineen, jota ei saanut edes koskea syyllistymättä epäjumalanpalvontaan ja tulematta rituaalisesti epäpuhtaaksi.[11] Jeesuskaan ei ilmeisesti kolikkoa koskenut, vaan antoi kysyjien itse pitää sitä käsissään. He olivat jo alistuneet keisarin rahan valtaan, niin kuin miljoonat muutkin valloitettujen maiden asukkaat. Kansan villitseminen rahalla oli roomalainen käytäntö,[12] mutta Jeesus oli vapaa pitämään koko valuuttaa pilkkanaan.

Retorisella kysymyksellään Jeesus vain vahvisti otettaan keskustelun johdossa. Vastustajat joutuivat nyt kansan kuullen änkyttämään tuon kaikkien vihaaman sanan:

“Keisarin”, he vastasivat.

Sotilaallisen vallan sinetöimiseksi keisari yritti alistaa kansan myös taloudellisesti. Se tapahtui pakottamalla valloitetun maan kansalaisia korvaamaan omat rahansa imperiumin valuutalla. Sellainen oli henkisestikin nujertavaa. Itse painettu raha kansallisine symboleineen oli tärkeä osa kansallista identiteettiä ja itsetuntoa.[13] Nyt he joutuivat tekemään kauppaa vieraan vallan kolikoilla. Jotta he voisivat maksaa veronsa denaareilla, heidän piti myydä palvelujaan tai tuotteitaan denaareista. Rahan kautta keisarin valta ylti paljon pidemmälle kuin sotilaallinen mahti. Silti Jeesus kohteli sitä kuin merkityksetöntä symbolia.

Suorapuheiselta mieheltä odotettiin silti selkeää vastausta alkuperäiseen kysymykseen. Pitäisikö heidän maksaa keisarille veroa hänen omalla valuutallaan? Oliko se Tooran lain eli Jumalan tahdon mukaista?

Silloin Jeesus sanoi heille: ’Antakaa keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.’[14]

Jeesus käytti sanaa (apodote), joka tarkoittaa vähän enemmän kuin antamista: Maksakaa tai antakaa takaisin kenelle olette velkaa. Mutta ensin teidän täytyy päättää kenelle oikeasti olette velkaa. Hän kehotti kuningasmielisiä veronmaksajia ja verokapinallisia fariseuksia itse päättämään kenelle kuuluu mitäkin.

He olivat yrittäneet saada Jeesusta ansaan kysymällä, mikä hänen mielestään on oikein, ja pitäisikö veroa maksaa. Jeesus siirsi kysymyksen astetta syvemmälle ja jätti sen heidän itsensä vastattavaksi. Hän lukitsi kysyjät omaan loukkuunsa.

Juutalaisille tällainen rinnastus oli pöyristyttävä. Velkaa keisarille ja Jumalalle ei voinut verrata toisiinsa alkuunkaan. Hurskas juutalainen oli kaikesta velkaa Jumalalle eikä yhtään mistään velkaa keisarille. Päinvastoin: keisari oli velkaa sekä kansalle että Jumalalle. Kansalta hän oli vienyt maan ja vapauden. Nyt hän oli viemässä vielä toimeentulonkin. Rosvolleko piti maksaa siitä, että tämä oli vienyt kaiken? Ei tule kuuloonkaan.

Eikä Jeesuskaan väitä mitään muuta. Ei hän sano että kansa oli keisarille jotain velkaa. Kaikkihan sen tajusivat, ettei ole. Jeesuksen yleisö ymmärsi varsin hyvin mitä hän tarkoitti. Keneltäkään ei jäänyt huomaamatta Jeesuksen sanojen piiloviesti:

Antakaa keisarille mitä keisarille kuuluu – ei yhtään mitään!
Antakaa Jumalalle mitä Jumalalle kuuluu – koko elämänne, kaikki mitä teillä on koskaan ollut, on nyt, ja tulee koskaan olemaan.

Ei Jeesus tarjonnut mitään diplomaattisen siistiä kompromissiratkaisua. Jokaisen piti valita kahden vastakkaisen lojaalisuuden välillä. Eikä näistä antiteeseistä mitään siistiä synteesiä voinut rakentaa.

Jeesus ei suinkaan huolehtinut keisarin verosaatavista. Hän teki ironista pilaa tämän jumalallisesta vallasta ja hopearahasta vallan välineenä. Jos Keisari oli painattanut omalla kuvallaan koristeltuja hopearahoja, niin pitäkööt hyvänään ja viekööt mukanaan. Eivät ne tänne kuuluneet alun perinkään. Meitä hän ei niillä voi ostaa. Emme ole kaupan. Meidät Jahve on tehnyt oman kuvansa kaltaisiksi ja kuulumme siksi yksinomaan Hänelle. Maa, ja ihminen joka sitä asuttaa, on Jumalan omaisuutta, eikä kenenkään muun. Keisarille kuuluu korkeintaan se raha, jonka on itse teettänyt. Ei mitään muuta.

Jeesus vain valitsi sanansa niin, ettei häntä muodollisesti saatu kiinni kumouksellisesta toiminnasta. Todellisuudessa hänen sanansa olivat kumouksellista ironiaa. Ne, jotka sitä eivät ymmärtäneet, alistuivat entistäkin nöyremmin maksamaan veronsa sekä keisarille, että temppelille.[15] Ne, joilla oli korvat kuulla, vapautuivat itse päättämään mitä keisarille ja temppelille oikeasti kuului, vai kuuluiko niille yhtään mitään. Suurin osa kansasta luultavasti tajusi, että Jeesus ei antanut keisarin valuutalle minkäänlaista valtaa tai arvoa. Pohjimmiltaan se ei edes kuulunut hänelle, koska hopea oli ryöstetty valloitetuilta mailta ja kolikot teetetty gallialaisilla sepillä.

Tämä vastaus jätti heidät ymmälle.

Fariseuksilla ja Herodeksen kannattajilla oli tullessaan valmis vastaus kysymyksiinsä. Toiset kannattivat ja toiset vastustivat keisarille maksettavaa veroa.[16] Samalla he luultavasti kannattivat juutalaisten omaa vastaavaa veroa, joka maksettiin temppelille. Ehkä osapuolet olivat entistäkin vakuuttuneempia kannastaan. Olihan Jeesus ainakin kirjaimellisesti tukenut kumpaakin. Teksti kuitenkin kertoo heidän joutuneen ymmälle.

Jos Jeesus todella olisi neuvonut kansaa nöyrästi maksamaan mielivaltaisesti määrätyn ryöstöveron, niin ainakin Herodeksen kannattajat olisivat lähteneet paikalta melko tyytyväisinä. He eivät voisi syyttää Jeesusta mistään, mutta hän olisi kansan edessä puhunut itsensä pois pelistä. Kukaan miehitystä vihaava kansalainen ei enää kuuntelisi häntä. Fariseukset olisivat olleet hyvillään samasta syystä, vaikka itsekin salaa vastustivat veroa.

Jos hän olisi avoimesti väittänyt veroa Jahven tahdon vastaiseksi, ja kehottanut ihmisiä verokapinaan, kysyjät olisivat onnistuneet tärkeimmässä tavoitteessaan, ja luultavasti kutsuneet lähellä partioivat temppelipoliisit pidättämään Jeesuksen.

Mutta Markuksen mukaan kukaan kysyjistä ei poistunut hyvillä mielin. He olivat juuri sillä tavalla ymmällään, kuin totuutta paljastavan ironian edessä ollaan. Kestäisi vähän aikaa koota ajatukset takaisin tuttuun järjestykseen.

Kun papit myöhemmin syyttivät Jeesusta Pilatuksen edessä, he olivat vetäneet hänen sanoistaan viittä vaille oikean johtopäätöksen: Hän kieltää maksamasta veroa keisarille[17] Jeesus ei tosin suoraan ollut kieltänyt maksamasta veroa, mutta oli antanut ymmärtää että keisari voisi hänen puolestaan pitää rahansa.

Jeesusta ei kiinnostanut jäädä taistelemaan sen enemmän keisaria kuin hänen paikallisia vasallejakaan vastaan. Vero- tai temppelikapinat eivät olleet tarpeeksi vallankumouksellisia. Hallitsijat olisivat vaihtuneet, mutta vallan sortava luonne olisi pysynyt samana.[18] Uhritkin vaihtuisivat uusiin, mutta uhreja tuottava valta pysyisi olennaisesti samana. Jeesus oli kiinnostuneempi siitä, mikä kuului Jumalalle, kuin siitä mikä ei kuulunut temppelille tai keisarille.

Hän jätti tilaa myös sille, että joskus löytyisi pappeja ja keisareita, jotka oikeasti palvelisivat kansaa ja siksi olisivat veronsa ansainneet. Tiberius ja Jerusalemin temppelissä istuva paikallishallinto ei ollut sellainen.

Mitä hyötyä näistä kuuluisiksi tulleista Jeesuksen sanoista sitten oli kenellekään? Veronkanto jatkui entiseen tapaan. Myöhemmin monet kristityt keisarit tulisivat käyttämään Jeesuksen sanoja kasvattaakseen henkilökohtaista omaisuuttaan ja valtaansa. Pohjolan perukoillakin Jeesuksen sanoilla koulutettiin nöyriä veronmaksajia sadoiksi vuosiksi, ikään kuin Jeesus itse olisi kaikkien veronkantajien suojelupyhimys. Maallinen ja hengellinen regimentti vaativat toisiaan täydentävää kuuliaisuutta itselleen. Keisari Tiberius jäi edustamaan kaikkea myöhempää esivaltaa, johon Jeesuksen on oletettu suhtautuneen nöyrän alamaisesti.

Silti on aina ollut ihmisiä, jotka eivät ole lakanneet kysymästä itseltään, mikä kuuluu keisarille ja mikä Jumalalle. Tämän päivän talouden keisarit ovat kasvottomia kuin luonnonvoimat, mutta edelleen joudumme niiden edessä vastaamaan Jeesuksen kysymykseen. Kenelle kuuluu maa? Kenelle kuluu ihminen? Kuka meidät omistaa? Kenelle olemme velkaa ja mistä? Ketä ja mitä äänestämme kukkarollamme?

[2] Mutta fariseukset menivät ulos ja ryhtyivät heti Herodeksen kannattajien kanssa suunnittelemaan, miten saisivat Jeesuksen raivatuksi pois tieltä. Mark 3:6

[3] Mark. 12:14.

[4] Herzog II. William R. Jesus, Justice and the Reign of God. A Ministry of Liberation. Westminster John Knox Press. Lousville. 2000. s. 120, 126.

[5] Fredriksen Paula. Jesus of Nazareth. King of the Jews. Vintage Books. 1999. s. 170.

[6] Horsley Richard A. Jesus and Empire. The Kingdom of God and the New World Disorder. Fortress Press. Minneapolis. 2003. s. 41, 42.

[7] Horsley Richard A & Hansen J. Bandits, Prophets and Messiah’s. Winston. Minneapolis. 1985. s. 52.

[8] Borg ja Crossan olettavat päinvastoin. He uskovat että tavoitteena oli lyödä kiilaa Jeesuksen ja Kansan väliin houkuttelemalla Jeesukselta tukea veron maksulle. Mutta miksi Jeesus olisi kääntynyt niitä vastaan, joiden parissa hän oli elänyt koko elämänsä? Miksi hän yhtäkkiä olisi ryhtynyt imperiumin edunvalvojaksi? Olihan hän koko ajan puhunut aivan uudenlaisen Jumalan valtakunnan tulemisesta. Borg Marcus & Crossan John Dominic. The Last Week. Harper. San Francisco. 2006. s. 64.

[9] Mark. 12:15

[10] Mark 12:16.

[11] Myers Ched. Binding the Strong Man. A Political Reading of Marks Story of Jesus. Orbis Books. Maryknoll. New York. 2002. s. 310-314

[12] Wroe Ann. Pontius Pilate. Random House. New York. 1999. s. 142.

[13] Horsley Richard A. Jesus and the Spiral of Violence. Popular Jewish Resistance in Roman Palestine. Fortress Press. Minneapolis. 1993. s. 308.

[14] Mark 12:17.

[15] Herzog II. William R. Jesus, Justice and the Reign of God. s. 230.

[16] Horsley Richard A. Religion and Empire. Fortress Press. Minneapolis. 2003. s. 104.

[17] Luuk 23:2.

[18] Wink Walter. Engaging the Powers. Dicernment and Resistance in the World of Domination. Fortress Press. 1992. s. 136.

Vaarallisia identiteettejä[1]

Markuksen pääsiäismatkakertomus alkaa Filippoksen Kesareasta, usean päivämatkan päässä Herodeksen hallitsemasta Galileasta pohjoiseen, lumipeitteisen Hermonin vuoren juurelta.

Jeesus ja hänen opetuslapsensa lähtivät Filippoksen Kesarean ympärillä oleviin kyliin.[2]

Täällä he olisivat suojassa Herodeksen oikuista. Jeesus oli menossa kohtaamaan kuolemaansa, mutta hän ei aikonut tulla saman miehen tappamaksi, joka oli vasta mestauttanut Johannes Kastajan. Itse asiassa he olivat nyt Herodeksen velipuolen hallintoalueella, hänen jonka vaimon Herodes oli napannut itselleen.

Alue oli sekä juutalainen, että hellenistinen, eikä Jeesus ollut täällä yhtä tunnettu kuin Galileassa. Vaeltaessaan näissä viileimmissä ja rauhallisemmissa maisemissa Jeesus käytti mahdollisuutta keskustella valitsemansa sisäpiirin kanssa.

Matkalla hän kysyi opetuslapsilta:
“Kuka minä ihmisten mielestä olen?”
Jeesuksen identiteetti oli jatkuvasti avoin kysymys hänen vastustajilleen, opetuslapsilleen ja ehkä vielä jossain määrin myös hänelle itselleen. Matkan varrella hänen on täytynyt monta kertaa esittää sama kysymys itselleen ja Jumalalle.
He vastasivat: “Toisten mielestä sinä olet Johannes Kastaja, toisten mielestä Elia, toisten mielestä joku profeetoista.”

Kaikilla oli poikkeukselliset odotukset suhteessa Jeesukseen. Mikä tahansa näistä rooleista herätti kansan joukossa pelon sekaista toivoa. Mikä tahansa näistä identiteeteistä olisi kertomus siitä, että Jumala on vihdoin puuttumassa kauan hylkimänsä kansan asioihin.

“Entä te?” kysyi Jeesus. “Kuka minä teidän mielestänne olen?”
Pietari vastasi hänelle: “Sinä olet Messias.”[3]

Pietari ei neuvottele muiden kanssa, mutta vastaus tuskin on vain hänen yksityinen mielipiteensä. Hän on kuitenkin ensimmäinen joka tohtii lausua ääneen tuon poliittisesti räjähdysalttiin sanan. Vallankumous seisoi ovella ja kolkutti.[4]

Jeesus ei innostu vastauksesta, eikä onnitellut siitä ketään. Minä kuvittelen hänet jonkin verran yllättyneeksikin. Vahvan tunnereaktion se hänessä kuitenkin näyttää herättäneen. Hän ei missään tapauksessa halunnut itsestään puhuttavan näin.

Jeesus varoitti heitä ankarasti kertomasta hänestä kenellekään.

Jeesus tunsi hyvin kansansa messiaaniset unelmat. Niistä toki oli monenlaisia versioita, mutta tässä tunnustuksessa hän luultavasti kuuli jotain itselleen täysin vierasta hehkutusta. Opetuslapset eivät välttämättä olleetkaan salassa pidettävän totuuden haltijoita, vaan vaarallisen väärinkäsityksen vallassa. Siksi Jeesus ankarasti kielsi heitä puhumasta itsestään siinä sävyssä.

”Kun Jeesus Markuksen evankeliumissa kieltää puhumasta itsestään, se ei yleensä tarkoita ”ymmärsit oikein, mutta pidä se salassa”, vaan ”käsitit täysin väärin, joten vaikene koko asiasta.” [5]

Hän oli herättänyt henkiin niin paljon sellaisia unelmia, joihin ei edes halunnut vastata.[6] Pietari odotti kuningasmessiasta, jollaista oli jo satoja vuosia toivottu. Jeesus ei siihen rooliin voinut samaistua. Ei hän silti väittänyt Pietarin vastausta vääräksikään. Olihan hän julistanut Jumalan valtakunnan tuloa ikään kuin itse sitä edustaisi. Kyllä hän tiesi, että hänen tehtävänsä oli monella tavalla pelastava ja siinä mielessä messiaaninen. Pietarin poliittisia pakkomielteitä Jeesus ei kuitenkaan halunut millään lailla rohkaista.[7]

Messiaaninen kiusaus[8]

Hillittyään opetuslastensa messiaanisia fantasioita, Jeesus alkoi antaa oman vastauksensa esittämäänsä kysymykseen. Hän ei kutsunut itsestään messiaaksi, vaan Ihmisen Pojaksi.[9] Hänen visionsa tulevaisuudesta ei vastannut kenenkään läsnä olevan odotuksia.

Sitten Jeesus alkoi selittää opetuslapsille, että Ihmisen Pojan täytyy kärsiä paljon. Kansan vanhimmat, ylipapit ja lainopettajat hylkäävät hänet, ja hänet surmataan, mutta kolmen päivän kuluttua hän nousee kuolleista. Hän puhui tästä aivan avoimesti.[10]

Sen sijaan, että Jeesus olisi alkanut väitellä opetuslasten unelmien kanssa, hän vain kertoi mitä itse odotti tulevaisuudeltaan. Ennustusten pikkutarkkuus on ehkä kristillisen tradition jälkilisäystä,[11] mutta olennaisella tasolla hän varmasti tunnisti herättämänsä väkivallan dynamiikan ja aavisti mihin sen haastaminen johtaisi.[12] Johannes kastajan mestaus oli kaikkien tuoreessa muistissa. Kyllä Jeesus osasi lukea mitä seinälle oltiin kirjoittamassa.[13]

Tämä ei ollut fatalistista puhetta profetioiden täyttymisestä, tai ennalta määrätystä kohtalosta. Jeesus vain tunnisti liikkeellä olevat vallat ja voimat. Hän oli myös tehnyt oman valintansa siitä, miten kohdata ne. Hän ei halunnut jättää opetuslapsiaan kohtaamaan kaikkea omien messiasfantasioidensa varassa. Hän ainakin yrittäisi varoittaa heitä siitä, mitä oli tulossa.

Se ei lainkaan vastannut opetuslasten visiota. Johtajan häpeällinen kuolema ei millään mahtunut heidän käsitykseensä mistään kuviteltavissa olevasta messiaan kohtalosta. Jumala tulisi varmasti suojelemaan Jeesusta ketä tahansa vihollista vastaan.[14] Hänhän oli tullut palauttamaan Jumalan kansan muinaiseen suuruuteen ja kunniaan. Siksi ei voinut olla mitään järkevää syytä antautua vastustajien tuottamalle kärsimykselle tai alistua heidän tapettavakseen. Jos Jeesus onkin puhunut sen jälkeisestä ylösnousemuksesta, se on jäänyt opetuslapsille aivan yhtä käsittämättömäksi.

Pietarin oli aivan pakko puuttua asiaan mahdollisimman päättäväisesti. Hän ei kuitenkaan halunnut näyttää äkkiä syntynyttä ristiriitaa koko yleisölle. Ehkä häntä hävetti Jeesuksen osoittama käsittämätön heikkous poliittisesti vaativassa tilanteessa. Ehkä häntä hävetti edes ajatella sitä mahdollisuutta, että Jeesus tulisi oman kansansa hylkäämäksi ja tappamaksi. Eiväthän juutalaiset voisi torjua vapauttajaansa. He tulisivat juhlien ottamaan vastaan messiaan. Hänen johdollaan he nousisivat yhdessä pakanoita vastaan, jotka pitivät luvattua maata hallussaan vastoin Jumalan tahtoa.[15] Pietari oli pakahtua vastaväitteisiinsä, mutta hän ei halunnut että Jeesus nolaisi itseään ja heitä kaikkia yhtään tämän enempää. Tämä asia oli selvitettävä kahden kesken.

Silloin Pietari veti hänet erilleen ja alkoi nuhdella häntä.[16]

Markus ei kerro nuhtelun sisällöstä mitään. Hän jättää sen valistuneen lukijan arvattavaksi.

Vähän aikaisemmin Pietari oli kaikkien opetuslasten puolesta kutsunut Jeesusta messiaaksi. Hänellä ei ollut aikomustakaan perua puheitaan. Päinvastoin, hän vaati Jeesusta olemaan juuri sitä. Seuraaja muuttuu herransa haastajaksi. Pietarilla oli mielestään paljon selkeämpi ja oikeampi kuva siitä mitä messiaanisuus merkitsisi. Sitä Jeesuksen pitäisi seurata[17] sen sijaan, että antautuisi vastaan taistelematta kenenkään uhriksi.

Sellainen olisi aivan sietämätöntä. Tämä vallattu maa oli kylläinen tapettujen sankarien verestä? Kansan unelmat eivät kestäisi enää yhtään murhattua messiasta. Pietarille sen suuntainen ajatuskin oli kauhistuttava skandaali. Ei viholliselle saanut antautua. Se piti voittaa sankarillisessa taistelussa, jossa Jumala olisi meidän puolellamme. Väkivaltaa ei voinut voittaa kuin väkivallalla. Saatana piti karkottaa Saatanalla. Sen pidemmälle hänen poliittinen tai hengellinen mielikuvituksensa ei yltänyt.

Tässä näkyy taas kerran Markuksen evankeliumin ironinen teema: Jeesuksen sisäpiiri on aivan pihalla, niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana.[18] Silmät heillä on, mutta eivät niillä näe. Korvat heillä on, mutta eivät he kuule. Pietarilla on suukin, ja sitä hän käyttää.

Pietari provosoitui mallinsa ja esikuvansa kilpailijaksi. Jeesuksesta tuli hänelle skandaali. Girardin mukaan ero sen välillä joka provosoi skandaalin, ja sen joka siitä provosoituu, alkaa hävitä.[19] Skandaalin osapuolet tempautuvat nopeasti kierteeseen, jossa alkavat yhä enemmän muistuttaa toisiaan.[20]

Jos Jeesus olisi tarttunut tähän koukkuun, hän olisi vastaavasti ryhtynyt kilpailemaan Pietarin kanssa ja heistä olisi tullut mimeettinen taistelupari. Keskenään taisteleva ”Jeesus liike”[21] olisi luultavasti tuhonnut itsensä ennen kuin kukaan olisi ehtinyt siihen edes koskea.

Pietarin messiaaninen intohimo on hyvinkin voinut kouraista Jeesuksen sydäntä pelottavan houkuttelevana vaihtoehtona. Olihan pyhissä teksteissä paljon lupauksia sotilaallisen sankarikuninkaan paluusta. Tämän kiusauksen hän oli kuitenkin kuullut jo ennen julkisen uransa alkua. Paholainen oli näyttänyt kuinka muinainen Daavidin valtakunta hetkessä muuttuisi koko maailman herruudeksi, jos hän vain kumartaisi sitä pyhitettyä väkivaltaa, jonka voimalla kaikki maailman valtakunnat on rakennettu.[22]

Jeesus oli kieltäytynyt tästä kiusauksesta jo kerran. Nyt hän kohtasi sen uudestaan entistä kierommassa muodossa. Hänelle tarjottiin pelastavaa väkivaltaa, messiaanista ylivoimaa, jota koko kärsivä kansa kipeästi tarvitsisi avukseen. Miten hän saattaisi hylätä koko sorretun kansan unelman? Oliko hän sittenkin ymmärtänyt taivaallisen isänsä tahdon itselleen ja omalle kansalleen aivan väärin?

Mutta hän kääntyi, katsoi opetuslapsiin ja sanoi ankarasti Pietarille: “Väisty tieltäni, Saatana!  Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!”[23].

Matteuksen mukaan Jeesus vielä lisäsi:

Sinä tahdot saada minut lankeamaan.[24]

Jeesus osoitti kiivaat sanansa opetuslasten ja Pietarin kautta suoraan Saatanalle. Kyseessä ei siis ollut mikä tahansa mielipide-ero. Jeesus oli joutunut äärimmäisen vakavan valinnan eteen. Tässä vastakkainasettelussa ei ollut neutraalia välimaastoa.

Miten Jeesus sitten perusteli tietoista kuoleman kitaan kulkemista? Ei mitenkään. Hän vain antoi ymmärtää, että oli jossain aivan luovuttamattomassa Jumalan ajatuksessa kiinni. Hän tunnisti myös Jumalan tahdon vastakohdan, ja vastusti sitä saatanallisena kiusauksena. Hän oli tiensä ja tehtävänsä valinnut, eikä aikonut siltä väistyä.[25]

Jeesus oli monella tavalla tehnyt selväksi, ettei ihannoinut mitään uhriuden tai marttyyriuden roolia. Sellaista hän ei ollut menossa kuolemallaan vahvistamaan.

Hän oli menossa kohti suurta vääryyttä, joka ei olisi koskaan saanut tapahtua kenellekään, eikä saisi tapahtua hänellekään. Hän ei menisi vahvistamaan siinä mitään hyvää. Sellaista siinä ei ollut, eikä koskaan tulisi olemaan.[26]

Juuri siksi Pietarilla oli varsin hyvät syyt vastustaa Jeesuksen antautumista niin hirviömäiselle vääryydelle. Mitä järkeä sellaisessa voisi olla? Mitä hyvää sellaisesta koskaan voisi tulla?

Matteuksen mukaan Pietari nuhteli häntä sanoen:

Jumala varjelkoon! Sitä ei saa tapahtua sinulle, Herra![27]

Jos Pietarin vastaväitteissä ei olisi ollut mitään syvää ja vakuuttavaa vetovoimaa, Jeesus tuskin olisi reagoinut niihin niin vahvasti. Hänen täytyi koota kaikkein ankarimman päättäväisyytensä pitääkseen itsensä kiinni taivaallisen Isänsä hyvässä ja loppuun asti väkivallattomassa tahdossa. Hänen täytyi uskoa, että sillä olisi pahuuden paljastava ja pahuudesta pelastava vaikutus, vaikka sama pahuus olisi ensin voittava hänet.

Ei meillä ole kovin hyviä syitä ylenkatsoa Pietarin ymmärtämättömyyttä, kun meidän on vieläkin vaikea käsittää miksi Jeesus valitsi tien suoraan vääryyden kitaan.

Inhimillisesti katsoen.., kärsimyskertomus ei voi olla muuta kuin skandaali.

Rene Girard [28]

[2] Mark 8:27.

[3] Mark 8:27-29.

[4] Myers Ched. Binding the Strong Man. A Political Reading of Marks Story of Jesus. Orbis Books. Maryknoll. New York. 2002. s. 242.

[5] ”Borg Marcus & Crossan John Dominic. The Last Week. 93.

[6] Matteuksessa Jeesus pitää Pietarin sanoja Jumalallisena ilmoituksena. Luukas jättää Jeesuksen nuhteet Pietarille kokonaan pois. Matt 16:13-23. Luuk 9:18-21, 22

[7] Wink Walter. The Human Being. Jesus and the Enigma of the Son of the Man. Fortress Press. Minneapolis. 2002. s. 116 , 117.

[8] Mark 8:31-33, Matt 16:21-23, Luuk 9:22.

[9] Tämän nimityksen merkitys ja suhde messias-nimitykseen on tuottanut valtavan määrän teologista kirjallisuutta ilman mitään yleisesti hyväksyttyä käsitystä niiden  määritelmistä. Schwager Raymund Jesus in the Drama of Salvation. Toward a Biblical Doctrine of Redemtion. The Crossroad Publishing Company. New York. 1999. s. 69 – 71.

[10] Mark 8:31, 32.

[11] Bovon Franqois. The Last Days of Jesus. Westminister John Knox Press. Louisville. London. 2006. s. 6

[12] Raymund Schwager sanoi ettei alkukristillisessä seurakunnassa ollut sellaista tilannetta, joka olisi voinut synnyttää tällaisen kertomuksen keksimisen. Hän päättelee että kuvatunlainen ristiriita varmasti on tapahtunut. ennen pääsiäistä. Jesus in the Drama of Salvation. Toward a Biblical Doctrine of Redemtion. The Crossroad Publishing Company. New York. 1999. s. 77.

[13] Gorringe Timothy. God’s Just Vengeance. Cambridge University Press. 1996. s.63.

[14] Schwager Raymund Jesus of Nazareth. How He Understood His Life. Crossroad Publishing Company. New York. 1998. s. 101.

[15] Miles Jack. Christ. A Crisis in the Life of God. s 141.

[16] Mark 8:32.

[17] Girard René. I See Satan Fall s. 33.

[18] Hamerton-Kelly The Gospel & the sacred. s. 103.

[19] Girard René. Things Hidden s. 418.

[20] Vähä väliä kirkon oikea ja vasen laita tekevät toisistaan skandaalin sukupuolikysymyksistä, naispappeudesta jne. Milloinkaan nämä äärilaidat eivät muistuta toisiaan niin paljon kuin skandaalin keskellä.

[21] Fleming Chris. Rene Girard. Violence and Mimesis. s. 139.

[22] Mark 1:12,13. Matt 4:1-11. Luuk 4:1-13.

[23] Mark 8:33.

[24] Matt 16:23.

[25] The Reasons for Jesus’ Crusifixion. N.T. Wright in: Jersak Brad & Hardin Michael Editors. Stricken By God..Nonviolent identification and the Victory of Christ.  WM.B Eerdmans Publishing Co. s. 130, 132.

[26] Heim Mark. S. Saved From Sacrifice. A Theology of the Cross. WM.B. Eerdmans Publishing Co. Grad Rapids/Cambridge. 2006. s.

[27] Matt 16:22.

[28] Girard René. Things Hidden Since the Foundation of the World. Standford University Press. Californi. 1978. s. 418.