Teoblogi

Pyhä on väkivaltainen. Mutta jos uskonnollinen ihminen palvoo väkivaltaa, hän tekee sitä koska olettaa sen tuottavan rauhaa. Uskonnot ovat aina huolehtineet rauhasta, mutta niiden tavat tuottaa sitä eivät koskaan ole olleet täysin vapaita uhriväkivallasta.

Rene Girard.[1]

Pyhä on saanut alusta lähtien kaksijakoiset kasvot. Englannin kielen sana sacred tulee latinan kielen sanasta sacer, joka kreikaksi on krateos. Kummallakin alkukielellä pyhä tarkoittaa samanaikaisesti kirottua ja siunattua, kauhistuttavaa ja kiehtovaa, pimeää ja loistavaa, saastaista ja puhdasta. Etnologeille pyhän merkillinen paradoksaalisuus, ristiriitaisuus ja suorastaan vastakohtaisuus, on aina ollut arvoitus. [2]

Viime vuosisadan alussa Rudolf Otto kuvasi pyhyyttä pääteoksessaan The Idea of the Holy[3], Majesteettisen kauheana, pelottavana mysteerinä, Mysterium Tremendum, joka on toisaalta vavisuttavan kiehtova, Mysterium Fascinans. Ottokin ihmetteli pyhyyteen liittyvää kauhistuttavuutta, ja päätteli sen johtuvan demonien pelosta. Kuinka oikeassa hän olikaan paitsi, että hän sijoitti demonisuuden vähän liian kauas meistä itsestämme. Pyhä todella oli demoninen. Se oli ihmisyhteisön tunnistamaton ja tunnustamaton kollektiivinen väkivalta.

Myös Vanhan Testamentin Jumalassa on paljon kauhistuttavia piirteitä. Jahvekin näyttää välillä todella demoniselta. Kun kaikin puolin erehtymättömään ”Jumalan sanaan” ei ole uskallettu suhtautua kriittisesti, VT:n väkivaltaiset kuvaukset Jumalasta on yritetty sisällyttää osaksi Hänen pyhyyttään. Dogmatiikan professori Osmo Tiililä antoi tästä hyvän esimerkin:

”Jumala on pelottava, teoissaan ja tuomioissaan hirmuinen, hän on kuin tuli jota ei voi lähestyä, tai kirkkaus joka sokaisee. Hän tekee mitä tahtoo, tuhoaa, murskaa, hävittää, lähettää katastrofeja ja luonnonmullistuksia. Ihmiset parkuvat hänen edessään ja yrittävät kätkeytyä hänen pyhältä vihaltaan. Toisaalta hän kuitenkin…”[4]

Vaikka papit siitä harvemmin enää mesoavat, väkivaltainen pyhä on aina ollut aika tärkeässä asemassa luterilaisessa teologiassa ja kansanhurskaudessa. Niin kuin Luther sanoi:

”Kauhistava ja määrätön on Jumalan viha”[5]

Se kohdistuu koko ihmiskuntaan, eikä kukaan meistä ole kykenevä Jumalaa lepyttämään. Mikään uhri ei riitä Jumalan raivon sammuttajaksi. Jeesus on ymmärretty pelastajaksi, koska hän on antautunut vapaaehtoisesti Jumalan suunnattoman vihan sijaiskohteeksi. Luther jatkaa:

” Siinä hän riippuu kuin kirottu ihminen konsanaan, johon on kohdistunut Jumalan viha,”[6]

Primitiivinen pyhä on siis edelleen kanssamme. Osa kristikunnasta uskoo, että pyhä viha edelleen on Jumalan keskeinen ominaisuus. Kaikkein vihaisin osa kristikunnasta on täysin vakuuttunut tästä.

Tietenkin Jumalan pyhyys voi olla kaksijakoinen ja vaikka kuinka moniulotteinen ja vavisuttava mysteeri. Mutta Jumalaan projisoitu ikivanha ihmisen oma kollektiivinen väkivalta olisi jo aika teologisestikin purkaa alkutekijöihinsä – meihin. Olemme itse luoneet väkivaltaisen pyhän, koska emme ole nähneet sitä itsessämme, emmekä ole ottaneet siitä täyttä vastuuta.

Girardia on kritisoitu siitä, että hän redusoi pyhän väkivaltaan, ikään kuin oikeaa ja mahdollisesti väkivallatonta tuonpuoleista pyhää ei olisikaan. Siihen Girard ei ota kantaa, kun hän selittää uhrikulttuurien syntyä ja uskontojen väkivaltaisuutta. Se on yritys hahmottaa ihmisen uskonnollisuuden kehitystä, jota voidaan sellaisena tutkia. Girardin historialliset hypoteesit eivät ole teologisia kannanottoja.[7] Teologian tohtori Risto Saarinen sanoo: ”Hänen kulttuuriantropologiset pääväitteensä ovat oikeastaan aika lailla kristillisestä teologiasta riippumattomia.”[8]

Samalla Girard on tehnyt myös teologialle ja kristikunnalle palveluksen osoittamalla, kuinka Raamattu on pitkä ja ainutlaatuinen kertomus ihmisen matkasta ulos väkivaltaisen pyhän myyttisestä lumosta. [9]

---

[1] Girard René. Things Hidden. s. 32.

[2] Raymund Schwager. Must there be Scapegoats? s. 19.

[3] Rudolf Otto The Idea of the Holy, Oxford University Press. 1923

[4] Kirjasta Jumala on Pyhä. Löysin sitaatin netistä Kalle Kuusimäen pitämästä luennosta. http://www.kuopionhiippakunta.fi/@Bin/1649610/Pyh%C3%A4+Partaharju+290909+Kuusim%C3%A4ki.doc.

[5] Galatalaiskirjeen selitys. Suom. A.E. Koskenniemi. Turku 1932. SLEY. s.177.

[6] Sana ja armo. Hartauskirja vuoden joka päivälle. Suom. Eero Metsola. Helsinki 1946. Pellervoseura. s. 159.  Palaan tähän aiheeseen tarkemmin myöhemmässä artikkelissa, jossa käsittelen Luttherin suhdetta väkivaltaan.

[7] Schwager Raymund. Must there be Scapegoats? Violence and Redemption in the Bible. The Crossroad Publishing Company. New York. 2000. s. 40.

[8] Saarinen Risto. Sosiaalietiikka ja uskonnon eetos. Suomalainen teologinen kirjallisuusseura. 1999. s. 60.

[9] Bailie Gil. Violence Unveiled. The Crossroad Publishing Company. 1997. s. 123.

Girardin mukaan myytin tarkoitus on salata todellinen väkivalta, ja vaientaa uhrin ääni. Mikään ei viittaa siihen, että opetuslapset olisivat lynkanneet Juudasta, eikä kukaan häntä varsinaisesti vaientanutkaan. Silti hänellä ei ole juuri minkäänlaista ääntä evankeliumeissa. Kuulemme häneltä vain kaksi lausetta. Yhdessä hän peräänkuuluttaa köyhille rahaa. Toisessa hän ilmaisee katumustaan viatonta verta kohtaan. Muuten hän on salaperäisen mykkä. Hänestä puhutaan monin verroin enemmän, kuin hän itse saa puhua. Hän ei jäänyt korjaamaan itsestään tehtyjä tarinoita tai tulkintoja. Jokainen sai vapaasti kirjoittaa hänestä, mitä halusi.

Jos Juudas koskaan teki omia muistiinpanoja, tai välitti kenellekään omaa tarinaansa, se ei ainakaan päätynyt kirkon kaanoniin. Huhuja Juudaksen tarinan olemassaolosta kyllä liikkui. Vuoden 180 paikkeilla kirkkoisä Irenaeus kirjoitti eräästä Juudaksen Evankeliumi -nimellä liikkuvasta tekstistä. Hän piti sitä harhaoppisena. Juuri muuta siitä ei tiedettykään – ennen kuin köyhä maalainen löysi hyvin varjeltuneen kopion Juudaksen evankeliumista noin 1800 vuotta myöhemmin. Monen kavalluksen ja miljoonien palkkiodollareiden jälkeen teksti saatiin toimitettua amerikkalaisten liikemiesten haltuun. Ahneuden tähden ainutlaatuinen käsikirjoitus oli ollut liian kauan väärään paikkaan säilöttynä. Moderni, ja liian kostea Juudaksen suudelma, oli tuhonnut osan teksteistä.

Kun uutinen Juudaksen Evankeliumin löytymisestä julkaistiin National Geographic Societyn toimesta vuonna 2006, siitä puhuttiin kuin vihdoin ratkenneesta Da Vincin koodista. Nyt saisimme vihdoin tietää sensuroimattoman totuuden Juudaksen roolista. Valtakirkon vainoamat salaiset kirjoitukset alkaisivat paljastua kaikelle kansalle.[1]

Juudaksen evankeliumin 26-sivuinen koptinkielinen kopio oli radiohiilianalyysin mukaan kirjoitettu joskus vuosien 220 ja 340 välillä. Alkuperäinen kreikkalainen kirjoitus oli luultavasti syntynyt toisen vuosisadan puolivälissä jossakin gnostilaisessa luostarissa Egyptissä.[2]

Juudaksen hyvät uutiset?

Tämä ei ole mikään evankeliumien täydennysteksti.[3] Juudaksen evankeliumi on gnostilaisen lahkon täyslaidallinen suoraan toisen vuosisadan kirkkolaivan kylkeen. Tuntemattomaksi jäävä kirjoittaja ei salannut vihamielisyyttään Jeesuksen opetuslapsia kohtaan. Kirjassa esiintyvä Jeesuskin yhtyy nauraen pilkkaamaan heidän hölmöä uskoaan ja kauhistuttavia syntejään. Homoja ja ihmisten uhraajia olivat kaikki. Tämän evankeliumin Jeesus on täysin vakuuttunut, että opetuslasten palvelema Jumala oli suuri harha.

Useimmat gnostilaiset olivat vakuuttuneita, että evankeliumien Jumala oli sama kuin Vanhan Testamentin tyhmä, pahansuopa ja ahdasmielinen pikku Jahve. Kuka tahansa häntä vastusti, kelpasi heidän sankarikseen. Siksi tässäkin evankeliumissa Juudaksen väitetään olleen ainoa, jolle Jeesus uskalsi luottaa todellisen tiedon salatuista totuuksista (gnosis)

Sen mukaan melkein kaikki tähän mennessä omaksuttu oli kristittyjen suurta väärinkäsitystä. Rooman valtakunnan aloittamissa vainoissa yleistyneet marttyyrikuolematkin olivat pohjimmiltaan seurakunnan johtajien harjoittamaa ihmisten uhraamista. Pahat papit murhauttavat jopa vaimonsa ja lapsensa.[4]

Jeesuksen opettama rukous, jossa pyydetään, että Jumalan tahto tapahtuisi “myös maan päällä niin kuin taivaassa”, ei kuulunut Juudaksen evankeliumin kaltaiseen hengellisyyteen. Gnostilainen Jeesus ei ole tullut pelastamaan maailmaa, vaan auttamaan ihmisiä korkeampaan tietoisuuteen, ja sen kautta pois maailmasta todellisen Jumalan valtakuntaan.[5] Juuri näitä taivaan valtakunnan avaimia Jeesus tarjosi ainoastaan Juudakselle. Hänelle annettiin kaikki se valta, jonka tavoittelusta Jeesus aina moitti opetuslapsia. Niille kahdelletoista jäisi vain alempien jumaluuksien hallitseminen. Juudakselle,sille joka jäi ylimääräiseksi, se josta tuli kolmastoista, hänelle Jeesus tarjosi korkeamman tiedon salaisuudet.

Noin puolet koko kirjasta onkin sitten näiden avainten kuvausta. Ainakin ensilukeman perusteella minä kyllä jään sen valtakunnan ulkopuolelle. Niin käsittämättömän kryptisiä ovat siinä esitetyt numeraaliset salaisuudet, symboliset kuvat, esikristilliseen seetiläiseen gnostilaisuuteen kuuluvat lukemattomat jumaluuksien nimet jne.

Juudaksen huijaus

Juudaksen evankeliumi päättyy siihen, että Juudas Jeesuksen pyynnöstä luovuttaa (paradidõmi) Jeesuksen papistolle. Näin hän auttaa Jeesusta uhraamaan sen ihmisen, joka “kantaa häntä” tai “pukee häntä.” Todellinen Jeesus on näkyvää pintaa syvemmällä. Juudaksen avustuksella toteutunut kuolema pelastaa hengellisen Jeesuksen ruumiillisesta vankilastaan.

Petos, joka Uudessa Testamentissa on lyhyt preludi pääsiäistapahtumille, on Juudaksen evankeliumissa viimeisiin jakeisiin huipentuva kliimaksi. Tässä evankeliumissa Juudas ei suinkaan petä Jeesusta, vaan huijaa kaikkia muita. Hän ainoana ymmärtää mestarin tahdon ja toteuttaa sen. Tämän kosmisen lavastuksen kautta Juudas tulee sankariksi ja “muita opetuslapsia paljon suuremmaksi.”[6]

Jeesus jää juutalaisten tapettavaksi. Roomalaisia tässä kertomuksessa ei edes ole. Jeesuksen kuolemaa ja ylösnousemusta ei kuvata, koska niillä ei ole mitään pelastavaa merkitystä. Ainoastaan se salatieto, jonka Jeesus välittää Juudakselle ennen kuolemaansa, voi pelastaa.

Vain ihmiset joita gnosis ei ole valaissut keskittyvät lihallisiin asioihin tai murehtivat sitä, kuka kuoli ristillä. Ristiin naulittuun messias ei kuulunut gnostilaiseen käsikirjoitukseen. Todellinen Jeesus ei voinut joutua uhriksi, koska todellinen Jumala ei ikinä alistuisi sellaiseen.[7] Kuka tai mikä uhrattiin on gnostilaisuudelle toisarvoista. Kristillisen valtavirran keskittyminen muistamiseen oli heistä käsittämätöntä typeryyttä.

Juudaksen revanssi

Tämäkään evankeliumi ei valitettavasti anna mitään ääntä historialliselle Juudakselle, sen enempää kuin historialliselle Jeesuksellekaan.[8]

Täydellisen revanssin tämä keksitty Juudas kyllä ottaa. Hän kostaa ankarasti kaiken kokemansa vääryyden. Juudaksen huono maine sopi tietyllä tavalla hyvin tälle gnostilaislahkolle. He kokivat itsekin jääneensä enemmistökristillisyyden jalkoihin. Juudaksen evankeliumin tarina ei hukkunut sensuuriin (vaikka kirjojen polttoepisodejakin oli) vaan suosion puutteeseen. 300 -luvulla useimmat gnostilaiset tekstit katosivat näkyvistä, koska kirjoja kopioitiin vain kysynnän mukaan. Kalliita käsinkirjoitettuja kopioita ei tehty, jos niitä ei kukaan ostanut.[9]

Tälle Juudakselle, ja hänen ystävälleen Jeesukselle, ei ollut tarpeeksi kysyntää. Eikä ihme. Gnostilaisuutta pidettiin ihan hyvistä syistä varhaisemmasta ja luotettavammasta perinnöstä liian paljon poikkeavana.[10] Toisaalta Juudaksella oli tässä vaiheessa jo niin huono maine, ettei hänen nimensä kelvannutkaan muuhun kuin kirkon vastaiseen propagandaan.

Ehkä Juudaksen saama musta maine heijastuu tämän kirjan Juudaksen painajaisiin. Hän nimittäin kertoo Jeesukselle unestaan, jonka mukaan ne 12 (eli apostoleiksi kohonneet entiset opetuslapset) vainoavat häntä ankarasti ja kivittävät hänet kuoliaaksi.[11]

Kirkon pitkän historian aikana tämä painajainen valitettavasti toteutui kymmeniä tuhansia kertoja, kun kaikkia juutalaisia alettiin pitää Juudaksina.

---

[1] Viimeisen 150 vuoden aikana onkin löytynyt ainakin 40 erilaista ensimmäisten vuosisatojen evankeliumia, kirjettä, ajatuskokoelmaa ja muuta varhaisen kristillisyyden kirjoitusta.

[2] Lumpkin. Joseph. The Gospel of Judas. 63.

[3] Meidän tuntemamme evankeliumit ovat kyllä tuttuja. Kirjassa löytyy ainakin 13 viittausta evankeliumeihin ja Apostolien Tekoihin. (Porter and Heath. The lost Gospel of Judas. 91.)

[4] Pagels. Elaine. Reading Judas. xxiii, 43, 49, 50. Pagels on kaikkein tunnetuin gnostilaisuuden tutkija ja heistä kirjoittaja. Yksi hänen pääteoksistaan Gnostilaiset evankeliumit (Art House 2006) antaa hyvän ja maallikolle ymmärrettävän yleiskuvan gnostilaisista kirjoituksista. Gnostilaisuudesta on samalla tullut hänen lempilapsensa, eikä siksi ole yllättävää että hänellä on taipumus esittää heidät mahdollisimman edullisessa valossa. Juudaksen evankeliumissakin hän näkee toisen vuosisadan kristillisen protestin sellaista pelastusteologiaa vastaan, joka puhuu uhria vaativasta Jumalasta ja ihannoi marttyyriutta Jumalalle mieluisana uhrina.

Juudaksen evankeliumissa koko petosteema kääntyy Pagelsin mukaan täysin päälaelleen. Juudas ei suinkaan pettänyt ketään. Ne kaksitoista muuta ja heidän seuraajansa sen sijaan joutuivat osallisiksi massiivista petosta. He jäivät uskomaan että Jeesuksen isä oli vaatinut tätä uhria, koska oli joko haluton tai kyvytön muuten antamaan ihmisille anteeksi. Heidän seuraajansa uskoivat että Jumala edelleen vaatii lapsiltaan vastaavanlaista uhria. He siis palvoivat veriuhreja vaativaa Jumalaa.

Luettuani Juudaksen evankeliumin pidän hänen tulkintaansa mahdollisena, mutta ei mitenkään itsestään selvänä. Minusta hän lukee siihen sisälle liian paljon sellaista kristillisen teologian kritiikkiä joka on sisäänrakennettu olemassa oleviin evankeliumeihin, eikä tarvitse Juudaksen evankeliumia perusteekseen. Jos Pagelsin tulkinta on oikea, en voi siltä osin muuta kuin yhtyä Juudaksen evankeliumin esittämään protestiin. Sama pyhitettyä väkivaltaa vastaan esitetty protesti saa monta uutta muotoa myöhemmin kirkkohistorian aikana.

[5] Wright. N. T. Judas and the Gospel of Jesus. s.  66 – 68.

[6] Porter and Heath. The lost Gospel of Judas. 87, 89.

[7] Heim Mark. S. Saved From Sacrifice. A Theology of the Cross. WM.B. Eerdmans Publishing Co. Grad Rapids/Cambridge. 2006. s. 202 – 204.

[8] Vaikka Pagels on suuri gnostilaisfanittaja, hän myöntää että Juudaksen evankeliumi on hyvistä syistä jätetty kaanonin ulkopuolelle. Ei se hänen mielestään silti roskikseenkaan kuulu, vaan juuri siihen missä se on tuotettukin: kristillisyyden historiaan.

[9] Porter and Heath. The lost Gospel of Judas. 52

[10] Gnostilaiset eivät suonkaan olleet mitään sorrettuja radikaaleja, vaan sen ajan kulttuurikonservatiiveja. He sopeutuivat hyvin ympäröivään kulttuuriin jossa vastaavanlaiset mystiikka-uskonnot ja salatieteet olivat yleisiä. (Wright. N. T. Judas and the Gospel of Jesus. s.  101)

[11] Juud 9:7-8.

Pian sen jälkeen kun Matteuksen evankeliumista alettiin tehdä papyruskopioita, syntyi Luukkaan nimeä kantava evankeliumi ja sen jatko-osa Apostolien teot.

Muiden lailla Luukas luetteli opetuslasten nimet mainiten Juudaksen viimeisenä.

…ja Juudas Iskariot, josta tuli kavaltaja.[1]

Tämä on ainoa kerta, jossa kukaan evankelistoista suoraan kutsui Juudasta kavaltajaksi, käyttäen nimenomaan sitä tarkoittavaa sanaa prodotēs. Kaikissa muissa Juudaksen kavaltamista kuvaavissa kohdissa käytetään sanaa paradidõmi, joka tarkoittaa toisen haltuun antamista tai luovuttamista jollekin.

Luukas ei kerro kenet Juudas tulisi kavaltamaan ja millä tavalla. Hän vain tietää minkälainen mies Juudaksesta on tuleva, ja lukija tietää, mitä sen kaltaiselta mieheltä on odotettavissa.

Saatanan riivaama

Ensikontaktia papiston kanssa Luukas esitteli suunnilleen Markuksen ja Matteuksen tapaan.

Luukas kuitenkin tiesi, miten kaikki alkoi ja ilmeisesti, mistä kaikki johtui. Hänelle eivät riittäneet epämääräiset vihjaukset Juudaksen ahneudesta:

Silloin meni Saatana Juudakseen, jota kutsuttiin Iskariotiksi; hän oli yksi kahdestatoista opetuslapsesta.  Hän lähti ylipappien ja temppelivartioston päällikköjen luo ja keskusteli heidän kanssaan siitä, miten toimittaisi Jeesuksen heidän käsiinsä.  He ilahtuivat ja tarjosivat hänelle rahaa.  Juudas suostui tarjoukseen ja etsi nyt sopivaa tilaisuutta saattaakseen Jeesuksen heidän käsiinsä kaikessa hiljaisuudessa.[2]

Markukselle Juudas oli motiiveineen suuri mysteeri, Matteukselle ehkä vähän ahne, mutta kuitenkin täyspäinen valintojen tekijä, joka lopulta katui katkerasti tekojaan. Luukkaalle Juudas oli paljon yksinkertaisempi tapaus. Yhtenä päivänä Juudakseen vain meni Saatana, ja siltä istumalta hän käveli pappien luokse sopimaan Jeesuksen luovuttamisesta.

Kun Luukas oli diagnoosinsa tehnyt, hän kuvasi Juudaksen tekoja paljon niukemmin ja epädramaattisemmin kuin muut evankelistat. Saatanan marionetti ei ihmisenä ole enää kovin mielenkiintoinen. Siksi hän jäikin Luukkaan evankeliumissa hyvin etäiseksi hahmoksi, mieheksi, joka vain toteuttaa, mitä tehtäväksi annetaan.

Jos Juudas todella oli pahuuden avuton uhri, niin miksei Jeesus auttanut häntä? Jeesushan yleensä vapautti kohtaamansa riivatut.

Luukkaan väite Saatanan riivaamasta miehestä kuulostaa minusta enemmän panettelulta kuin todellisuuden kuvaukselta. Kaksi aiempaa kertojaa eivät ainakaan tienneet mitään näin tärkeästä selityksestä.

Luukaan kuvaus kuuluisasta suudelmastakin on alkuversioista poikkeava.

Juudas tuli Jeesusta kohti antaakseen hänelle suudelman,  mutta Jeesus sanoi hänelle:
“Juudas, suudelmallako sinä kavallat Ihmisen Pojan?” [3]

Voin kuvitella Juudaksen jo kumartuvan eteenpäin kädet ojentautuneina halaukseen, kun Jeesus viime hetkellä torjui hänet ja moitti hänen aiettaan. Luukas kuvasi Jeesusta hyvin rakastavana vihollisiaan kohtaan, mutta ei nähtävästi saattanut kuvata häntä ystävällisesti koskettamassa Juudasta.

Luukkaan Juudakseen oli jo mennyt Saatana. Nyt hän näytti olevan Jeesuksellekin koskematon. Jeesuksen torjunnan voi toki kuvitella hyvin lempeäksi, mutta kahdestoista opetuslapsi on tässä kertomuksessa jo muuttunut kartettavaksi. Edes Jeesus ei enää koskettanut häntä.

Helvettiin kuuluva

Apostolien tekojen alussa Luukas teki selväksi, että Juudas oli itse toiminnallaan ansainnut mitä ankarimman tuomion. Hän kuvaa, kuinka alkuseurakunta pitää ensimmäisen järjestäytymiskokouksen. Siellä apostoli Pietari pitää ensimmäisen puheensa.

“Veljet! Sen kirjoitusten sanan oli käytävä toteen, jonka Pyhä Henki Daavidin suulla oli ennalta Juudaksesta lausunut – tuosta miehestä, joka ryhtyi oppaaksi Jeesuksen vangitsijoille.  Hän kuului meidän joukkoomme ja oli saanut osalleen palvelutehtävän niin kuin mekin. Petoksensa palkalla hän hankki itselleen kappaleen maata, mutta sitten hän syöksyi päistikkaa alas, niin että hänen vatsansa halkesi ja sisälmykset pursuivat ulos.”. – Tämä tuli yleisesti tiedoksi Jerusalemissa, ja niin se paikka sai heidän kielellään[4] nimen Hakeldama, Veripelto.

“Jo Psalmien kirjassa sanotaan: ‘Jääköön hänen asuinsijansa autioksi, älköön siinä kukaan asuko’, ja: ‘Ottakoon toinen hänen kaitsijantehtävänsä.’[5]

Jostain syystä Pietari siteeraa yhtä Daavidin kaikkein kostonhimoisinta psalmia. Siinä kuningas manailee pettureiksi kääntyneitä ystäviään:

Jääkööt hänen lapsensa orvoiksi, jääköön hänen vaimonsa leskeksi.  Joutukoot hänen lapsensa kerjuulle, mieron tielle kotinsa raunioilta.  Riistäköön koronkiskuri hänen omaisuutensa, ryöstäkööt vieraat hänen työnsä hedelmät.  Älköön kukaan osoittako hänelle armoa, älköön kukaan säälikö hänen orpoja lapsiaan…[6]

Moni on katkerimpina hetkinään varmaan samaistunut Daavidin kirouksiin. Hirmuinen on hyväksikäytetyn hyväntekijän raivo.

Pietari kuitenkin väittää, että tämä psalmi on ennustus , jonka Pyhä Henki Daavidin suulla oli ennalta Juudaksesta lausunut.

Minä en usko Pietarin tulkintaan alkuunkaan. Minusta tämän puheen pitäjä tekee ikivanhan ja perussokean tai ilkeän tempun: Hän panee oman kaunaisen kiivautensa Jumalan Pyhän Hengen ominaisuudeksi. Daavid rukoilee Jumalaa kostamaan entisille ystävilleen. Jeesuksesta odotettiin kovasti Daavidin seuraajaa. Hän oli kuitenkin rukoillut Jumalan anteeksiantoa sekä ystävilleen että vihollisilleen.

Näinkö nopeasti Pietari unohti oman petturuutensa ja sen jälkeen kohtaamansa Jeesuksen rakkauden? Hetikö hän on tekemässä suurta pesäeroa Juudakseen, ikään kuin heissä ei olisi ollut mitään samaa? Näinkö pian hänen on rikottava peilinsä?

Luukas kirjaa tämän puheen, joko siksi, että itse uskoo näin, tai antaakseen vain uuden räikeän esimerkin siitä, kuinka vähän Jeesuksen opetuslapset edelleenkään ymmärsivät hänen rakastavaa tahtoaan.

Pietari (tai Luukas hänen suullaan) ei puhunut mitään Juudaksen katumuksesta, rahojen palauttamisesta tai itsemurhasta. Hän kertoi Juudaksen itse hankkineen palkkiorahoilla palasen maata (vahvistus Juudaksen ahneudesta), kaatuneen salaperäisestä syystä rähmälleen ja sitten puhjenneen keskeltä halki maatilkkunsa päälle.

Matteuksen kuvaamassa itsemurhassa oli kunniallisen kuoleman etäinen mahdollisuus. Luukas kuvasi kuolemaan johtavaa julkista häpäisyä, jonka muistomerkiksi tuo veripelloksi nimetty maatilkku oli jäänyt.

Matteukselle veripelto oli saanut nimensä, koska se oli ostettu Jeesuksen verestä maksetuilla rahoilla. Siitä tuli kunniallinen leposija nimettömille muukalaisille. Luukkaalle tai Pietarille veripelto oli julkinen ja groteski muistutus petturin hyvin ansaitsemasta tuomiosta.

Saattaa tietenkin olla, että Luukas kuvaa hirttäytyneen miehen ruumiin paisumista lämpimässä auringossa, oksan tai narun katkeamista, ruumiin maahan syöksymistä ja halkeamista. Sellaistahan sattuu Palestiinan kuuman auringon alla. Nämä kertomukset ovat kuitenkin niin eri henkisiä, että niiden keinotekoinen yhteen sovittaminen[7] on Matteuksen ja Luukaan erilaisten painotusten täydellistä ohittamista.

Matteus kertoi Juudaksen kuolemasta varauksellisesta arvostuksesta käsin. Luukas maalaili seurakunnalle kauhunäytelmää varoittavaksi esimerkiksi.

“ halkesi ja sisälmykset pursuivat ulos.”

Oltuaan alkuseurakunnan johtajana vasta muutaman päivän Pietari lietsoi laumaansa lojaalisuutta niin raflaavilla kauhufantasioilla, että paatunutkin kataluuden suunnittelija olisi varmasti pelästynyt. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi minkälainen vaara uhkasi laumasta poikkeavia seurakuntalaisia. Hekin voisivat kuolla yhtä mystisen ja kammottavan kuoleman kuin Juudas, jonka sisälmykset pursuivat pellolle.[8] Jumalan ruoska oli puhunut.

Oliko Pietari, Luukas tai kummatkin sortumassa takaisin juuri siihen uhrin verta vaativaan uskonnollisuuteen, jonka Jeesus tuli paljastamaan ja josta hän heidät halusi pelastaa?[9] Paljon romantisoidun alkuseurakunnan alkutaival ei todellakaan ollut vapaa Vanhan Testamentin Jahven ankarasta varjosta

Tällä johdannolla Juudakselle lähdettiin kuitenkin valitsemaan seuraajaa. Siitä ei Pietarin uhkaavasta sävystä huolimatta päästy yksimielisyyteen. Seurakunnan ydinjoukossa oli kaksi vahvaa ehdokasta. Siksi Pietari johdatti seurakuntaa rukoilemaan jumalallista ilmoitusta:

“Herra, sinä joka tunnet kaikkien sydämet, ilmoita, kumman näistä kahdesta olet valinnut. astumaan tähän palvelutehtävään ja apostolin virkaan, josta Juudas luopui mennäkseen sinne, minne kuului.” [10]

Pietarin rukouksen loppu on minusta täynnä epäsuoria vihjauksia ja väitteitä, jotka mielestäni eivät kuulu minkäänlaiseen rukoukseen. Ne eivät enää ole rukoilijan puhetta Jumalalle, vaan osoittelevaa piiloviestintää seurakuntalaisille. Tämänkaltaista uskonnollista manipulaatiota olen nuoruudessani kuullut aivan liikaa.

Mistä hän tiesi että Juudas itse luopui apostolin virasta mennäkseen jonnekin? Minne Pietari vihjaisi Juudaksen kuuluvan? Gehennaan? Jos, niin kenen mielestä Juudas “kuului” helvettiin? Jumalanko? Mistä Pietari sen tiesi? Eihän hän edes tiennyt kenen kuului tulla apostoliksi Juudaksen paikalle!

Sen jälkeen he heittivät miehistä arpaa, ja arpa lankesi Mattiakselle.

Lopullinen valinnan vastuu lykättiin Jumalalle, pyytämällä häntä ohjaamaan arpaa. Sitten heitettiin kruunaa ja klaavaa. Kruunu lankesi Mattiakselle.[11]

Luukas oli kuvannut loppuun asti vihollisiaan rakastavaa Jeesusta. Silti häneltä itseltään ei liiennyt pienintäkään myötätuntoa Juudasta kohtaan. Juudaksesta oli tullut yksioikoisen paha ihminen, joka toiminnassaan oli täysin Saatanan vallassa, mutta loppupeleissä kantoi Jumalan julman tuomion täysin yksin. Sellainen kohtalo sopii hyvin vastaukseksi Pietarin siteeraamien kostopsalmien manauksiin. Jeesuksen opetuksen ja esimerkin kanssa, sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä.

---

[1] Luuk 6:16.

[2] Luuk 22:2-6.

[3] Luuk 22:47, 48

[4] Pietari puhui Jerusalemin kaupungin asukkaille heidän kielellään. Silti hän puhuu kuin esittelisi heitä toisen kaupungin asukkaille toisella kielellä. Luukaan kerrontako tässä ontuu?

[5] Apt 1:15-20

[6] Ps 109:9-12. Toinen vastaavanlainen psalmi, jota Pietari myös siteeraa on 69:25). Kumpikaan Psalmin kohta ei profetoi yhtään mitään tulevaisuudesta, vaikka Pietari niin antaakin ymmärtää.

[7] Kirkkoisä Origenes oli ilmeisesti ensimmäinen joka tällaista yritti (Wright. N. T. Judas and the Gospel of Jesus. s. 48) Tuore esimerkki vastaavasta harmonisointiyrityksestä löytyy kirjassa: Porter and Heath. The lost Gospel of Judas. 20.

[8] Luukas käyttää samankaltaista kieltä kuvatessaan Herodeksen kuolemaa: “Samassa Herran enkeli löi Herodesta, koska hän ei antanut kunniaa Jumalalle. Madot söivät hänet, ja niin hän heitti henkensä.” (Apt 12:23)

[9] Girard ei tietääkseni missään kommentoi Luukkaan kuvausta Juudaksen kuolemasta.

[10] Apt 1:24, 25.

[11] Pitäisiköhän meidänkin palata takaisin alkuseurakunnalliseen käytäntöön valitessamme piispoja?