Teoblogi

Kun minä olin lapsi, opin että vain jotkut poikkeuksellisen julmat heimot Afrikassa ja ehkä jossain muuallakin uhrasivat ihmisiä. Sarjakuvat näyttivät lähetyssaarnaajia padoissa keittymässä tai nuotion päällä kärventymässä. Sen jälkeen opin azteekien ja inkojen tuhansista ihmisuhreista. Kaikki esitettiin kuitenkin ikään kuin ihmiskunnan historian friikki-ilmiönä. Sivistyneillä ihmisillä oli kova tarve ottaa mahdollisimman suurta etäisyyttä ihmisuhreihin. Ikään kuin heillä ei voisi olla mitään yhteistä rituaalisen tappamisen kanssa.

Historioitsija Nigel Davies on tehnyt laajan tutkimuksen ihmisuhrien yleisyydestä kaikissa kulttuureissa, ja monessa paikassa aivan viime vuosisadalle asti.[1]

Myös Vanhan Testamentin Jahve vaati poikaesikoiset itselleen. Sama vaatimus koski nautoja, lampaita ja vuohia. Viimeistään kahdeksantena päivänä ne piti riistää synnyttäjänsä hoivasta ja uhrata Jumalalle.[2] Tosin oli mahdollista korvata esikoisuhri eläinuhrilla,[3] niin kuin Aabraham oli viime hetkellä tehnyt Isakin kanssa. Tämä lieneekin ollut yleisin käytäntö. Silti oli selvää että myös israelilaisten Jumala vaati ajoittain myös ihmisverta.[4] Vasta monta sataa vuotta myöhemmin profeetat kuten Jesaja ja Jeremia alkoivat kyseenalaistaa uhraamisen yleensä ja ihmislasten uhraamisen erityisesti.

Egyptistä vapautuva paimentolaiskansa oli kuitenkin vielä pitkään tiukasti kiinni siinä väkivaltaisessa pyhässä, jonka piiristä he vasta alkoivat pitkää exodustaan.[5] Kriisiaikoina tärkeän esikoisen uhraaminen Jumalalle saattoi olla tavallisempaa kuin Raamatun teksti edes paljastaa. Jumalan oikeus esikoisiin oli itsestään selvä, mutta useimmat lunastettiin elämään tappamalla eläin heidän sijaansa. Jokaisen juutalaisen isän piti kuitenkin selittää lapsilleen kuinka Jumala oli vapauttanut Israelin Egyptin orjuudesta tappamalla kaikki egyptiläiset esikoiset, sekä ihmisistä että karjasta syntyneet.[6] Pienestä pitäen juutalaiset saivat kuulla kuinka pelastava Jumala oli myös lapsia tappava massamurhaaja. Moneen sataan vuoteen kertomus ei herättänyt moraalista närää kenessäkään; Kauhunväristyksiä kyllä, mutta ei eettistä kyseenalaistamista. Tarinan ilmeisin uskonnollinen opetus oli, että suureen pelastukseen liittyy paljon veriuhreja. Ei ole pelastusta ilman uhria. Se kuului väkivaltaisen pyhän aakkosiin.

Monella on se käsitys, että kreikkalaiset olivat liian sivistyneitä uhratakseen ihmisiä, se ei yksinkertaisesti pidä paikkansa.[7] Ihailemme kreikkalaisia demokratian keksimisestä ja ehkä siksi mielellämme unohdamme, että he siitä huolimatta jatkoivat ihmisten uhraamista. Senaatti sääti ihmisuhreja kieltävän lain vasta 97 eKr.[8] Silti ihmisuhrien elättäminen ja säästäminen kollektiivisena lääkevarastona, pharmakoi, jatkui joissain paikoissa toiselle vuosisadalle asti. Esimerkiksi Rhodoksessa ja monessa muussa kreikan kaupungissa uhrattiin vuosittain sitä varten säästetty rikollinen kaupungin nimikkojumalalle. Ennen kuolemaansa uhria kuljetettiin ympäri kaupunkia, jotta hän voisi kerätä itseensä kansalaisten epäpuhtaudet ja vääryydet. Lopuksi hänet uhrattiin rituaalissa, johon kaikkien oli osallistuttava.[9]

Kun sopivaa uhrimateriaalia ei löytynyt omien joukosta, siihen käytettiin sotavankeja tai varta vasten sitä varten kaapattuja naapuriheimojen jäseniä. Jotta uhri olisi tarpeeksi yhteisöä edustava, häntä kohdeltiin hyvin ennen uhraamistaan. Hänet otettiin yhteisön kunniajäseneksi, jolle annettiin muita parempaa ruokaa ja monia erityisvapauksia.[10] Huron ja Seneca intiaanit sijoittivat sotavangin perheeseen, joka oli menettänyt pojan heimojen välisessä taistelussa. Hyvin hoidettuna ja ruokittuna hänet sitten rituaalisesti kidutettiin kuoliaaksi.[11] Vasta kunnolla kesytettynä ja omaksi otettuna vieraan heimon jäsen muuttui tarpeeksi vakuuttavalla tavalla sijaisuhriksi, juuri tälle yhteisölle kelpaavaksi syntipukiksi.

Kyllä meidänkin maisemissa on uhrattu ihmisiä, vaikka siitä ei olekaan kirjallisia todisteita. Ennen kuin pohjolassa käännyttiin kristinuskoon, lapsia haudattiin elävältä ruton pysäyttämiseksi.[12] On vaikea tietää oliko kysymyksessä oikean ruton ehkäisemisestä, vai ruton lailla leviävän väkivaltaisen kaaoksen sammuttamisesta. Kun ruotsalaiset olivat uhranneet tavallisia kansalaisia nälänhädän välttämiseksi, he lopulta uhrasivat kuningas Domaldin. Sekään ei auttanut.

Edda-tarustot tuntevat Odinin pojan Balderin rituaalisen uhraamisen. Lempeänä ja rakastettuna jumalana pidetty Odin opittiin tuntemaan verta valuvana Jumalana.

Skandinaviassa yhdeksän oli Jumalten pyhä luku. Siksi joka yhdeksäs vuosi Tanskassa uhrattiin yhdeksän ihmistä, hevosta, koiraa ja kukkoa.[13] Euroopassa linnoitusten ja siltojen perustuksiin, rajalinjoihin ja pyhiin paikkoihin uhrattiin lapsia. Tanskasta, Irlannista ja muualtakin Euroopasta on löytynyt hyvin säilyneitä soihin upotettuja rituaaliuhreja. Suomen suot eivät sellaisia säilö yhtä hyvin, joten meillä ei ole tietoa siitä onko meillä uhrattu ihmisiä. Toisaalta miksi me olisimme olleet millään olennaisella tavalla erilaisia kuin kaikki muinaiskulttuurit ihmis- ja eläinuhreineen.

Kaikki Euroopan maat ovat uhranneet lapsiaan isänmaallisissa sodissa. Kotirintaman väkivaltaisuus on aina laskenut kun kansa on yhdistynyt uhrattujen omaisten ja vihollisten ympärillä.

[2] 2Moos 22:27, 28, 29.

[3] 2Moos. 34:20.

[4] Williams J.G.. The Bible, Violence…  s. 117-127

[5] 3Moos 18:21; 20:2-5. kieltää lasten uhraamisen Molokille. Tämä ei vielä ole periaatteellinen kannanotto lasten uhraamista vastaan sinänsä. Jumala lupasi rangaista sellaisen rikoksen kuolemalla, ei siksi että lapsia

5Moos12:31 ja 5Moos 18 10 kiletää myös lasten uhraamisen, mutta pääpaino on edelleen mustasukkaisen Jahven huoli siitä että lapsia ei uhrattaisi naapuriikansan Molokille.

[6] 2Moos. 13:14,15.

[7] Girard René. Evolution and Conversion. s. 37.
Girard. Violence and the Sacred s.  9,  94, 95.

[8] Pagels. Elaine. Reading Judas. 70

[9] Davies Nigel. Human Sacrifice in history and today. Dorset Press. New York. 1988. s. 55.

[10] Girard René. Evolution and Conversion. s. 116.

[11] Juergensmeyer. Terror in the mind of God. s. 170

[12] Davies Nigel. Human Sacrifice s. 21.

[13] Davies Nigel. Human Sacrifice s. 44, 45.

Te ette ymmärrä yhtään mitään. Ettekö te käsitä, että jos yksi mies kuolee kansan puolesta, se on teille parempi kuin että koko kansa joutuu tuhoon?”[1] Ylipappi Kaifas

Iskender – tselebin tavattoman kohun herättänyt teloitus puhdisti kuitenkin ilman Bagdadissa…

Mika Waltari. Mikael Hakim,[2]

Syntipukin uhraaminen on aikojen alussa ollut spontaania, Kulttuurien kehittyessä se muuttui rituaaliseksi. Uhrikulttuurin purkauduttua syntipukkimekanismi on taas siirtynyt spontaanille ja vaikeammin hallittavalle tasolle. Emme enää kivitä, syökse alas jyrkänteeltä, heitä tuleen, hukuta veteen tai hirtä puuhun – ainakaan konkreettisessa mielessä. Uhraamiselle löytyy vähemmän fyysisiä mutta yhtä julmia muotoja. Ulos nauraminen, yhteydestä erottaminen, kollektiivinen selän kääntäminen, julkinen nöyryyttäminen, läpi katsominen jne, ovat sivistyneempiä versioita alkumurhasta, yhden uhraamisesta kaikkien puolesta.

Koko prosessin kuvaamista kömpelöittää se, ettei meillä ole syntipukista verbimuotoa.[3] Scapegoating ei valitettavasti käänny syntipukkaamiseksi, vaikka se olisi mainio sana kuvaamaan arjen alkukantaisinta väkivaltaa. Yhteisön synnit pukataan yhden kannettavaksi ja sen jälkeen syntien kantaja pukataan ulos yhteisöstä. Jäljelle jääneiden yhteishenki on taas hetken aikaa hyvä. Sitä on syntipukkaaminen. Sana taitaa kuitenkin kuulostaa liian huvittavalta niin julman todellisuuden kuvaamiseksi. Siksi minun täytyy jatkaa ilman sitä.

Muinaisessa Kreikassa Ateena ja muut suuret kaupungit elättivät kodittomia sivullisia, koska heitä tarvittiin uhreina villeissä Dionysialaisissa juhlissa, joissa heidät rituaalisesti kidutettiin ja hakattiin kuoliaiksi. Tätä uhrivarantoa tarvittiin myös kaupunkia kohtaavan sisäisen kriisin tai ulkoisen vaaran uhatessa. He olivat osa kaupunkien lääkevarastoa. Heihin kohdistettu hallittu annos väkivaltaa toimi yhteisön kannalta parantavana lääkkeenä pharmakoi.[4]

Kreikan kielen sana catharma, tarkoitti alun perin pahalaatuista objektia, joka rituaalisesti ajettiin ulos. Sen jälkeen sillä alettiin tarkoittaa rituaalisesti surmattua ihmisuhria. Kun yhteisöllinen kriisi huipentui, ja kriisin kuviteltu aiheuttaja katharma tai pharmakos uhrattiin, siitä seurasi jotain käsittämättömän hyvää. Tätä väkivaltaisen uhraamisen hyvää seurausta kuvattiin sanalla katharsis.[5] Uhri oli ulostettu kollektiivisen mahavaivan aiheuttajana ja hänen poistumisensa systeemistä koettiin suurena helpotuksena.

Aristoteles käytti samaa sanaa kuvatessaan kreikkalaisen draaman loppukohtauksen yleisössä aiheuttamaa tunteiden purkausta. Psykologiassa katarsiksella tarkoitetaan helpottavaa ja puhdistavaa tunteenpurkausta. Psykodraamassa raivoa voi purkaa maksimaalisella voimalla elottomaan sijaiskohteeseen, jota ainakin minun koulutukseni aikana kutsuttiin syntipukiksi. Siitä seuraa puhdistunut ja helpottunut olo.[6]

Kollektiivinen päätöksentekoprosessi voi myös olla hyvin kataraktinen. Mitä kiivaammin yhtiöiden ja yhteisöjen hallitukset pyrkivät yksimielisiin ratkaisuihin, sitä enemmän pöytä, jonka ympärille he kokoontuvat alkaa muistuttaa alttaria. Päätös on vahva sana. Jokin saatetaan loppuun. Latinaksi decidere tarkoittaa myös pois heittämistä tai leikkaamista.[7] Useimmiten yhtenäinen päätös saadaan aikaan vain suurin uhrauksin.  Kun kaikki vihdoin suostuvat kipeisiin leikkauksiin, välttämättömiin lopettamisiin ja väistämättömiin erottamisiin, päättäjien olo yleensä helpottuu. Uhraukset on tehty ja yhtenäisyys on saavutettu taas vähäksi aikaa eteenpäin. Samat päätökset voi tietenkin tehdä avoimesti erimielisinä ja sisäisesti ristiriitaisina, niukalla äänten enemmistöllä. Sellaiset päätösten ovat yleensä paljon vastuullisempia ja realistisempia.

Kun Girard valittiin ranskan akatemiaan, yli 40 kirjaa kirjoittanut filosofi, Michel Serres, piti juhlapuheen, jossa hän tunnisti tämänkin rituaalin sukulaisuuden alkumurhaan. Ehdokkaiden nimi kirjoitetaan savipalasiin. Ne muistuttivat alkuperäisestä kivittämisestä.

”Samoista kivistä olemme rakentaneet kaupunkimme, talomme ja monumenttimme… Sinun ansioistasi näen ensimmäistä kertaa elämässäni tämä seremonian arkaaisen ja primitiivisen ulottuvuuden ”[8] Sen jälkeen hän siirtyy kuvaamaan akatemian valintaprosessin muita yksityiskohtia, jotka sekä toistavat että salaavat alkuperäistä syntipukkiuhraamista.

Ei syntipukkidynamiikkaa kukaan ole keksinyt, eikä lynkkausjoukkoa yleensä kukaan johda. Temppeleihin siistityt väkivaltarituaalit syntyivät kuin itsestään, tai jumalilta saatujen ohjeiden mukaan. Tämä kaikkien kulttuurien pohjalla oleva väkivallan kontrollimenetelmä on kuitenkin aina toiminut yhtä ennustettavasti. Uhri voi olla satunnaisesti valittu, mutta uhriuteen ja sitä seuraavaan järjestykseen johtava mekanismi on aina sama. Uskonnot ja myytit ovat näyttäneet erilaisilta, mutta niiden ytimessä on ollut sama pahuus, väkivaltainen pyhä. Vaikka evankeliumit ovat valaisseet meitä jo pari tuhatta vuotta, mekanismi toimii edelleen myös kristikunnan sisällä. Väkivaltaisella pyhällä on aina yhtä hypnoottinen ja sokaiseva valta siihen osallistuviin. Maailmassa on edelleen paljon militaristista hyvyyttä. Sillä on voi olla fanaattisen uskonnollisuuden muodot, mutta yhtä lailla kaupalliset ja poliittiset hahmot.

Syntipukkimekanismista voi herätä, mutta siitä voi olla vaikea perääntyä. Herääminen haastaa meidät aina väkivallan keskiöön, uhrin vierelle, uhrin puolelle, itse mahdollisiksi uhreiksi. Aikojen alusta voimassa ollut pyhän ja väkivallan liitto purkautuu vasta kun uhrista tulee lähimmäinen.

[2] Waltari Mika, Mikael Hakim, WSOY 2002, s. 823.

[3] Sama puutos on ainakin ruotsissa ja saksassa. Miten mahtaa olla muiden kielten?

[4] Girard. I See Satan Fall… s. 76.

[5] Gebauer Gunter and Wolf Christoph. Mimesis Culture Art Society.. s. 260

[6] Katarsis kuuluu tämän päivän terapeuttiseen ammattisanastoon ja tarkoittaa siinä voimakasta ja vapauttavaa tunteenpurkausta. Yleensä se liittyy johonkin vanhaan ristiriitaan, jonka herättämät tunteet pääsevät vihdoin purkautumaan terapeuttisesti myötämielisessä ympäristössä. Psykodraamassa katarssis on päähenkilötyöskentelyn yksi keskeisimpiä tavoitteita. Usein se koetaan apuhenkilön avulla, joka eläytyy vihan vastaanottajan rooliin. Jos pelkät sanat eivät tunnu riittävän, katarssista vahvistetaan fyysisellä ilmaisulla. Agressio puretaan paperipampulla tuoliin tai sitä varten erityisesti rakennettuun tukevaan telineeseen, jota usein kutsutaan syntipukiksi.

Psykologisessa sanastossa katarssis on käännetty siististi tarkoittamaan vain puhdistautumista. Se ei tee oikeutta sanan väkivaltaiselle alku merkitykselle, vaikka käytännössä terapeuttisena pidettävä katarssis on usein maksimaalisen väkivaltainen tapahtuma. Olen alkanut epäillä sen terapeuttista merkitystä ja sen puhdistavaa vaikutusta.

[7] Grote Jim & McGeeney John. Clever as Serpents. Business Ethics and Office Politics 58

[8] Goodhart Sandor, Jorgensen Jorgen, Ryba Tom, Williams James toimittajat. For Rene Girard. Essays in Friendship and in Truth. Michigan Stater University Press. 2009. s. 2.