Teoblogi

Jeesuksen torjuttua ensin lempeästi ja sitten erittäin ankarasti opetuslastensa tarjoamaa messiasroolia, moni näistä varmaan mietti ketä he oikein olivat seuraamassa, ja halusivatko he enää jatkaa sitä. Niin iso oli visioiden välinen kuilu.

Jeesuksella ei ollut mitään aikomuksia helpottaa heidän valintaansa.[1] Päinvastoin:

Jeesus kutsui väkijoukon ja opetuslapsensa ja sanoi heille: “Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.[2]

Hän ei luvannut mahtikäskyllä vapauttaa itseään tai ketään muutakaan kärsimyksestä tai väkivaltaisen kuoleman mahdollisuudesta. Hän oli monella tavalla opettanut Jumalan väkivallattoman tahdon seuraamista. Nyt hän kertoi, että hänen esimerkkinsä seuraaminen voi johtaa myös kärsimykseen ja jopa marttyyriuteen.

Ei Jeesus haastanut ketään haluamaan kärsimystä tai etsimään marttyyrikuolemaa. Ei niissä itsessään ollut mitään hyvää, eikä tavoiteltavaa. Hän vain kertoi mitä hänen esimerkkinsä seuraaminen ja lojaalisuus hänen rinnallaan saattaisi merkitä.

Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni ja evankeliumin tähden kadottaa, on sen pelastava.[3]

Jeesus ei julistanut monista kielloista kärsivälle köyhälle kansalle lisää askeesia. Hän ei puhunut uusista kieltäymyksistä Jumalan miellyttämiseksi tai entistäkin ankeammasta elämästä uskonnollisesti perusteltujen kieltojen ja käskyjen alla. Hän puhui jostain paljon vähemmästä ja samalla suunnattoman paljon enemmästä.

Jeesus ehdotti koko siihenastisen identiteetin kyseenalaistamista. Se minuus, joka oli saatu olemalla kulttuurinsa uskollinen lapsi, joutaisi Jeesuksen ja hänen opetuksensa tähden vaihtoon. Koti, isien uskonto ja unelma luvatun maan vapauttamisesta oli osoittautumassa parhaimmillaan tyhjäksi ja pahimmillaan väkivaltaiseksi tavaksi tulla joksikin ja olla jotakin:

Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa?[4]

Tämä oli liiankin konkreettista puhetta ihmisille, jotka toivoivat Jeesuksen auttavan heitä voittamaan edes oman valloitetun maansa takaisin. Rohkeimmat heistä unelmoivat messiaasta, joka auttaisi heitä pääsemään koko tunnetun maailman hallitsijoiksi. Silloin he vasta olisivat jotakin.

Jeesus oli oppinut tuntemaan sellaisten unelmien auttamattoman sidoksen loputtomasti jatkuvaan väkivallan pyhittämiseen. Valloitetuista tulisi valloittajia ja vallankumous vain kumoutuisi seuraavalla. Hän tunsi ihmisen mielen. Hän tiesi että sielu, joka on antautunut haluamaan mitä tahansa, kilpaa kenen tahansa kanssa, menettää itsensä. Jokainen väkivaltaisesti voitettu vihollinen merkitsisi oman sielunsa kadottamista. Pelastus ei voisi koskaan löytyä kenenkään voittamisesta.

Tässä tilanteessa ja tälle yleisölle lausuttuna Jeesuksen sanoilla oli unelmia murskaava vaikutus. Hän ei tulisi auttamaan heitä voittamaan ketään missään taistelussa. Hänen sanoillaan oli selkeästi tunnistettava poliittinen merkitys. Samalla niillä oli syvältä kouraiseva psykologinen ja hengellinen merkitys. Pietari, muut opetuslapset ja kaikki, jotka olivat määritelleet itsensä näiden unelmien kautta, joutuisivat arvioimaan elämänsä perustaa ja merkitystä paljon syvemmältä, kuin olivat koskaan halunneet.

Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin?[5]

Jeesuksen retorisella kysymyksellä oli ilmeinen vastaus: Ei millään. Jeesus näki kuulijansa vangittuina ikuiseen itsensä ostamiseen. Muilla oli se mikä tekisi heidän elämänsä merkitykselliseksi. Roomalaiset hallitsivat suoraan ja epäsuoraan melkein kaikkea, mikä elämässä oli tärkeää.  Mutta sen takaisin ostaminen tai valloittaminen ei tulisi muuttamaan tarpeeksi paljon. Toisten halujen imitoiminen ja heidän kanssaan kilpaileminen jatkuisi jonkun toisen kanssa. Kun halu saa kipinänsä siitä mitä toisella on, sielu ei koskaan löydä kotia. Mikään voitto kenestäkään ei koskaan voisi pelastaa ketään. Kilpailijat vain menettäisivät sielunsa vertailunsa kohteille ja taistelu tuottaisi jatkuvasti uusia uhreja.

Silloin tällöin syntipukiksi valittu sijaisuhri toisi hetken rauhaa kilpailijoiden välille. Sen jälkeen kaikki jatkuisi niin kuin ennen. Kukaan ei pysähtyisi katsomaan uhreja silmiin, eikä kukaan kuuntelisi miestä, joka oli antautumassa uhriksi uhrien rinnalle.

”Joka häpeää minua…”

Joka tämän uskottoman ja syntisen sukupolven keskellä häpeää minua ja minun sanojani..,

Pietari oli selvästi hävennyt Jeesuksen sanoja. Siksi hän oli vetänyt Jeesuksen syrjään kansanjoukon keskeltä yksityistä puhuttelua varten. Ei kukaan voinut ylpeillä tällaisesta opetuksesta, eikä Jeesuksen seuraaminen enää tuntunut pönkittävän kenenkään egoa. Mihin he voisivat tarvita kärsivää ja kuolevaa messiasta? Sellainen avuttomuuden ja voimattomuuden osoitus hävettäisi ketä tahansa.

Mitä Jeesus tarkoitti tämän sukupolven uskottomuudella ja syntisyydellä? Sen hän oli vähän aiemmin selittänyt fariseuksille. Hän oli puhunut aikojen alusta lähtien vuodatetusta verestä, yhteisön sisäisestä hylkäämisestä ja systeemisestä väkivallasta. Kieltäytymällä opetuslasten ja kansan poliittisista messiasunelmista, hän torjui myös viholliseen kohdistuvan väkivallan. Jeesus ei halunnut osallistua kenenkään väkivaltaan ketään vastaan. Hän oli vapaa tämän sukupolven synneistä, samalla kun hän oli uskollinen saman sukupolven uhreille. Nyt hän haastoi ihmisiä mieluummin antautumaan uhriksi kuin tekemään niitä lisää. Se oli nöyryytetylle kansalle häpeällistä puhetta.

…sitä on Ihmisen Poika häpeävä, kun hän tulee Isänsä kirkkaudessa pyhien enkelien kanssa.[6]

Tätä viimeistä lausetta minun on vaikea ymmärtää. Se kuulostaa jotenkin tilanteeseen sopimattoman uhkaavalta. Jeesus, joka oli monella tavalla varoittanut maksamasta samalla mitalla takaisin, uhkasi nyt viimeisenä päivänä hävetä niitä, jotka häpesivät häntä ja hänen opetustaan. Miksi hän, joka kehotti ihmisiä seuraamaan omaa esimerkkiään, uhkaa itse lopulta seurata ihmisten esimerkkiä? Miten Jeesus voisi vastata häpeään häpeällä?[7]

Vai oliko tämä Jeesuksen äärimmäinen tapa haastaa ihmisiä olemaan uhrin puolella, sen sijaan että millään omalla asenteella tai käytöksellä osallistuisi kenenkään uhraamiseen? Puhuiko hän uhrin puolelle astumisen häpeästä, siitä ettei uskaltaisi astua ulos lynkkaavasta joukosta uhrin rinnalle? Siitähän kohta olisi kysymys myös suhteessa Jeesukseen.

Tulisiko Jeesus häpeämään niitä, jotka tarpeeksi vaarallisessa tilanteessa väistyisivät hänen rinnaltaan? Tulisiko hän viimeisenä päivänä häpeämään niitä, jotka häpesivät olla uhrin puolella? Oliko hän jo niin samaistunut kaikkiin ihmiskunnan väkivallan uhreihin, että näki heihin kohdistuneen hylkäämisen itsensä hylkäämisenä? Sellaisenko näkemistä hän tulee meissä viimeisenä päivänä häpeämään?

Jos Jeesuksen sanat tarkoittavat lähestulkoonkaan jotain tällaista, näen niissä terveen häpeän ensimmäiset askeleet ihmiskunnan keskellä. Voi meitä jos emme itse ymmärrä hävetä osallisuuttamme siihen, että joku joutui uhriksi. Voi minua, jos hylkäsin uhrin, koska häpesin hänen rinnalleen astumista. Jos en itse sitä häpeä, niin tietenkin Ihmisen Poika sitä häpeää.

[2] Mark 8:34

[3] Mark 8:35.

[4] Mark 8:36

[5] Mark 8:37.

[6] Mark 8:38

[7] Lapsuuteni ja nuoruuteni pienessä uskonnollisessa alakulttuurissa näitä Jeesuksen sanoja käytettiin ahkerasti. Hävetti kuulua pilkattuun vähemmistöön ja hävetti todistaa Jeesuksesta, mutta pakkohan sitä oli tehdä muuten Jumalan poika tulisi viimeisenä päivänä häpeämään minua Taivaalisen isän ja kaikkien enkeleiden edessä.  Häpeän uhmaaminen vielä suurempaan häpeään joutumisen uhalla toimi kyllä, mutta samalla se vain vahvisti häpeälle ja häpeän pelkäämiselle rakennettua minuutta.

Vaarallisia identiteettejä[1]

Markuksen pääsiäismatkakertomus alkaa Filippoksen Kesareasta, usean päivämatkan päässä Herodeksen hallitsemasta Galileasta pohjoiseen, lumipeitteisen Hermonin vuoren juurelta.

Jeesus ja hänen opetuslapsensa lähtivät Filippoksen Kesarean ympärillä oleviin kyliin.[2]

Täällä he olisivat suojassa Herodeksen oikuista. Jeesus oli menossa kohtaamaan kuolemaansa, mutta hän ei aikonut tulla saman miehen tappamaksi, joka oli vasta mestauttanut Johannes Kastajan. Itse asiassa he olivat nyt Herodeksen velipuolen hallintoalueella, hänen jonka vaimon Herodes oli napannut itselleen.

Alue oli sekä juutalainen, että hellenistinen, eikä Jeesus ollut täällä yhtä tunnettu kuin Galileassa. Vaeltaessaan näissä viileimmissä ja rauhallisemmissa maisemissa Jeesus käytti mahdollisuutta keskustella valitsemansa sisäpiirin kanssa.

Matkalla hän kysyi opetuslapsilta:
“Kuka minä ihmisten mielestä olen?”
Jeesuksen identiteetti oli jatkuvasti avoin kysymys hänen vastustajilleen, opetuslapsilleen ja ehkä vielä jossain määrin myös hänelle itselleen. Matkan varrella hänen on täytynyt monta kertaa esittää sama kysymys itselleen ja Jumalalle.
He vastasivat: “Toisten mielestä sinä olet Johannes Kastaja, toisten mielestä Elia, toisten mielestä joku profeetoista.”

Kaikilla oli poikkeukselliset odotukset suhteessa Jeesukseen. Mikä tahansa näistä rooleista herätti kansan joukossa pelon sekaista toivoa. Mikä tahansa näistä identiteeteistä olisi kertomus siitä, että Jumala on vihdoin puuttumassa kauan hylkimänsä kansan asioihin.

“Entä te?” kysyi Jeesus. “Kuka minä teidän mielestänne olen?”
Pietari vastasi hänelle: “Sinä olet Messias.”[3]

Pietari ei neuvottele muiden kanssa, mutta vastaus tuskin on vain hänen yksityinen mielipiteensä. Hän on kuitenkin ensimmäinen joka tohtii lausua ääneen tuon poliittisesti räjähdysalttiin sanan. Vallankumous seisoi ovella ja kolkutti.[4]

Jeesus ei innostu vastauksesta, eikä onnitellut siitä ketään. Minä kuvittelen hänet jonkin verran yllättyneeksikin. Vahvan tunnereaktion se hänessä kuitenkin näyttää herättäneen. Hän ei missään tapauksessa halunnut itsestään puhuttavan näin.

Jeesus varoitti heitä ankarasti kertomasta hänestä kenellekään.

Jeesus tunsi hyvin kansansa messiaaniset unelmat. Niistä toki oli monenlaisia versioita, mutta tässä tunnustuksessa hän luultavasti kuuli jotain itselleen täysin vierasta hehkutusta. Opetuslapset eivät välttämättä olleetkaan salassa pidettävän totuuden haltijoita, vaan vaarallisen väärinkäsityksen vallassa. Siksi Jeesus ankarasti kielsi heitä puhumasta itsestään siinä sävyssä.

”Kun Jeesus Markuksen evankeliumissa kieltää puhumasta itsestään, se ei yleensä tarkoita ”ymmärsit oikein, mutta pidä se salassa”, vaan ”käsitit täysin väärin, joten vaikene koko asiasta.” [5]

Hän oli herättänyt henkiin niin paljon sellaisia unelmia, joihin ei edes halunnut vastata.[6] Pietari odotti kuningasmessiasta, jollaista oli jo satoja vuosia toivottu. Jeesus ei siihen rooliin voinut samaistua. Ei hän silti väittänyt Pietarin vastausta vääräksikään. Olihan hän julistanut Jumalan valtakunnan tuloa ikään kuin itse sitä edustaisi. Kyllä hän tiesi, että hänen tehtävänsä oli monella tavalla pelastava ja siinä mielessä messiaaninen. Pietarin poliittisia pakkomielteitä Jeesus ei kuitenkaan halunut millään lailla rohkaista.[7]

Messiaaninen kiusaus[8]

Hillittyään opetuslastensa messiaanisia fantasioita, Jeesus alkoi antaa oman vastauksensa esittämäänsä kysymykseen. Hän ei kutsunut itsestään messiaaksi, vaan Ihmisen Pojaksi.[9] Hänen visionsa tulevaisuudesta ei vastannut kenenkään läsnä olevan odotuksia.

Sitten Jeesus alkoi selittää opetuslapsille, että Ihmisen Pojan täytyy kärsiä paljon. Kansan vanhimmat, ylipapit ja lainopettajat hylkäävät hänet, ja hänet surmataan, mutta kolmen päivän kuluttua hän nousee kuolleista. Hän puhui tästä aivan avoimesti.[10]

Sen sijaan, että Jeesus olisi alkanut väitellä opetuslasten unelmien kanssa, hän vain kertoi mitä itse odotti tulevaisuudeltaan. Ennustusten pikkutarkkuus on ehkä kristillisen tradition jälkilisäystä,[11] mutta olennaisella tasolla hän varmasti tunnisti herättämänsä väkivallan dynamiikan ja aavisti mihin sen haastaminen johtaisi.[12] Johannes kastajan mestaus oli kaikkien tuoreessa muistissa. Kyllä Jeesus osasi lukea mitä seinälle oltiin kirjoittamassa.[13]

Tämä ei ollut fatalistista puhetta profetioiden täyttymisestä, tai ennalta määrätystä kohtalosta. Jeesus vain tunnisti liikkeellä olevat vallat ja voimat. Hän oli myös tehnyt oman valintansa siitä, miten kohdata ne. Hän ei halunnut jättää opetuslapsiaan kohtaamaan kaikkea omien messiasfantasioidensa varassa. Hän ainakin yrittäisi varoittaa heitä siitä, mitä oli tulossa.

Se ei lainkaan vastannut opetuslasten visiota. Johtajan häpeällinen kuolema ei millään mahtunut heidän käsitykseensä mistään kuviteltavissa olevasta messiaan kohtalosta. Jumala tulisi varmasti suojelemaan Jeesusta ketä tahansa vihollista vastaan.[14] Hänhän oli tullut palauttamaan Jumalan kansan muinaiseen suuruuteen ja kunniaan. Siksi ei voinut olla mitään järkevää syytä antautua vastustajien tuottamalle kärsimykselle tai alistua heidän tapettavakseen. Jos Jeesus onkin puhunut sen jälkeisestä ylösnousemuksesta, se on jäänyt opetuslapsille aivan yhtä käsittämättömäksi.

Pietarin oli aivan pakko puuttua asiaan mahdollisimman päättäväisesti. Hän ei kuitenkaan halunnut näyttää äkkiä syntynyttä ristiriitaa koko yleisölle. Ehkä häntä hävetti Jeesuksen osoittama käsittämätön heikkous poliittisesti vaativassa tilanteessa. Ehkä häntä hävetti edes ajatella sitä mahdollisuutta, että Jeesus tulisi oman kansansa hylkäämäksi ja tappamaksi. Eiväthän juutalaiset voisi torjua vapauttajaansa. He tulisivat juhlien ottamaan vastaan messiaan. Hänen johdollaan he nousisivat yhdessä pakanoita vastaan, jotka pitivät luvattua maata hallussaan vastoin Jumalan tahtoa.[15] Pietari oli pakahtua vastaväitteisiinsä, mutta hän ei halunnut että Jeesus nolaisi itseään ja heitä kaikkia yhtään tämän enempää. Tämä asia oli selvitettävä kahden kesken.

Silloin Pietari veti hänet erilleen ja alkoi nuhdella häntä.[16]

Markus ei kerro nuhtelun sisällöstä mitään. Hän jättää sen valistuneen lukijan arvattavaksi.

Vähän aikaisemmin Pietari oli kaikkien opetuslasten puolesta kutsunut Jeesusta messiaaksi. Hänellä ei ollut aikomustakaan perua puheitaan. Päinvastoin, hän vaati Jeesusta olemaan juuri sitä. Seuraaja muuttuu herransa haastajaksi. Pietarilla oli mielestään paljon selkeämpi ja oikeampi kuva siitä mitä messiaanisuus merkitsisi. Sitä Jeesuksen pitäisi seurata[17] sen sijaan, että antautuisi vastaan taistelematta kenenkään uhriksi.

Sellainen olisi aivan sietämätöntä. Tämä vallattu maa oli kylläinen tapettujen sankarien verestä? Kansan unelmat eivät kestäisi enää yhtään murhattua messiasta. Pietarille sen suuntainen ajatuskin oli kauhistuttava skandaali. Ei viholliselle saanut antautua. Se piti voittaa sankarillisessa taistelussa, jossa Jumala olisi meidän puolellamme. Väkivaltaa ei voinut voittaa kuin väkivallalla. Saatana piti karkottaa Saatanalla. Sen pidemmälle hänen poliittinen tai hengellinen mielikuvituksensa ei yltänyt.

Tässä näkyy taas kerran Markuksen evankeliumin ironinen teema: Jeesuksen sisäpiiri on aivan pihalla, niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana.[18] Silmät heillä on, mutta eivät niillä näe. Korvat heillä on, mutta eivät he kuule. Pietarilla on suukin, ja sitä hän käyttää.

Pietari provosoitui mallinsa ja esikuvansa kilpailijaksi. Jeesuksesta tuli hänelle skandaali. Girardin mukaan ero sen välillä joka provosoi skandaalin, ja sen joka siitä provosoituu, alkaa hävitä.[19] Skandaalin osapuolet tempautuvat nopeasti kierteeseen, jossa alkavat yhä enemmän muistuttaa toisiaan.[20]

Jos Jeesus olisi tarttunut tähän koukkuun, hän olisi vastaavasti ryhtynyt kilpailemaan Pietarin kanssa ja heistä olisi tullut mimeettinen taistelupari. Keskenään taisteleva ”Jeesus liike”[21] olisi luultavasti tuhonnut itsensä ennen kuin kukaan olisi ehtinyt siihen edes koskea.

Pietarin messiaaninen intohimo on hyvinkin voinut kouraista Jeesuksen sydäntä pelottavan houkuttelevana vaihtoehtona. Olihan pyhissä teksteissä paljon lupauksia sotilaallisen sankarikuninkaan paluusta. Tämän kiusauksen hän oli kuitenkin kuullut jo ennen julkisen uransa alkua. Paholainen oli näyttänyt kuinka muinainen Daavidin valtakunta hetkessä muuttuisi koko maailman herruudeksi, jos hän vain kumartaisi sitä pyhitettyä väkivaltaa, jonka voimalla kaikki maailman valtakunnat on rakennettu.[22]

Jeesus oli kieltäytynyt tästä kiusauksesta jo kerran. Nyt hän kohtasi sen uudestaan entistä kierommassa muodossa. Hänelle tarjottiin pelastavaa väkivaltaa, messiaanista ylivoimaa, jota koko kärsivä kansa kipeästi tarvitsisi avukseen. Miten hän saattaisi hylätä koko sorretun kansan unelman? Oliko hän sittenkin ymmärtänyt taivaallisen isänsä tahdon itselleen ja omalle kansalleen aivan väärin?

Mutta hän kääntyi, katsoi opetuslapsiin ja sanoi ankarasti Pietarille: “Väisty tieltäni, Saatana!  Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!”[23].

Matteuksen mukaan Jeesus vielä lisäsi:

Sinä tahdot saada minut lankeamaan.[24]

Jeesus osoitti kiivaat sanansa opetuslasten ja Pietarin kautta suoraan Saatanalle. Kyseessä ei siis ollut mikä tahansa mielipide-ero. Jeesus oli joutunut äärimmäisen vakavan valinnan eteen. Tässä vastakkainasettelussa ei ollut neutraalia välimaastoa.

Miten Jeesus sitten perusteli tietoista kuoleman kitaan kulkemista? Ei mitenkään. Hän vain antoi ymmärtää, että oli jossain aivan luovuttamattomassa Jumalan ajatuksessa kiinni. Hän tunnisti myös Jumalan tahdon vastakohdan, ja vastusti sitä saatanallisena kiusauksena. Hän oli tiensä ja tehtävänsä valinnut, eikä aikonut siltä väistyä.[25]

Jeesus oli monella tavalla tehnyt selväksi, ettei ihannoinut mitään uhriuden tai marttyyriuden roolia. Sellaista hän ei ollut menossa kuolemallaan vahvistamaan.

Hän oli menossa kohti suurta vääryyttä, joka ei olisi koskaan saanut tapahtua kenellekään, eikä saisi tapahtua hänellekään. Hän ei menisi vahvistamaan siinä mitään hyvää. Sellaista siinä ei ollut, eikä koskaan tulisi olemaan.[26]

Juuri siksi Pietarilla oli varsin hyvät syyt vastustaa Jeesuksen antautumista niin hirviömäiselle vääryydelle. Mitä järkeä sellaisessa voisi olla? Mitä hyvää sellaisesta koskaan voisi tulla?

Matteuksen mukaan Pietari nuhteli häntä sanoen:

Jumala varjelkoon! Sitä ei saa tapahtua sinulle, Herra![27]

Jos Pietarin vastaväitteissä ei olisi ollut mitään syvää ja vakuuttavaa vetovoimaa, Jeesus tuskin olisi reagoinut niihin niin vahvasti. Hänen täytyi koota kaikkein ankarimman päättäväisyytensä pitääkseen itsensä kiinni taivaallisen Isänsä hyvässä ja loppuun asti väkivallattomassa tahdossa. Hänen täytyi uskoa, että sillä olisi pahuuden paljastava ja pahuudesta pelastava vaikutus, vaikka sama pahuus olisi ensin voittava hänet.

Ei meillä ole kovin hyviä syitä ylenkatsoa Pietarin ymmärtämättömyyttä, kun meidän on vieläkin vaikea käsittää miksi Jeesus valitsi tien suoraan vääryyden kitaan.

Inhimillisesti katsoen.., kärsimyskertomus ei voi olla muuta kuin skandaali.

Rene Girard [28]

[2] Mark 8:27.

[3] Mark 8:27-29.

[4] Myers Ched. Binding the Strong Man. A Political Reading of Marks Story of Jesus. Orbis Books. Maryknoll. New York. 2002. s. 242.

[5] ”Borg Marcus & Crossan John Dominic. The Last Week. 93.

[6] Matteuksessa Jeesus pitää Pietarin sanoja Jumalallisena ilmoituksena. Luukas jättää Jeesuksen nuhteet Pietarille kokonaan pois. Matt 16:13-23. Luuk 9:18-21, 22

[7] Wink Walter. The Human Being. Jesus and the Enigma of the Son of the Man. Fortress Press. Minneapolis. 2002. s. 116 , 117.

[8] Mark 8:31-33, Matt 16:21-23, Luuk 9:22.

[9] Tämän nimityksen merkitys ja suhde messias-nimitykseen on tuottanut valtavan määrän teologista kirjallisuutta ilman mitään yleisesti hyväksyttyä käsitystä niiden  määritelmistä. Schwager Raymund Jesus in the Drama of Salvation. Toward a Biblical Doctrine of Redemtion. The Crossroad Publishing Company. New York. 1999. s. 69 – 71.

[10] Mark 8:31, 32.

[11] Bovon Franqois. The Last Days of Jesus. Westminister John Knox Press. Louisville. London. 2006. s. 6

[12] Raymund Schwager sanoi ettei alkukristillisessä seurakunnassa ollut sellaista tilannetta, joka olisi voinut synnyttää tällaisen kertomuksen keksimisen. Hän päättelee että kuvatunlainen ristiriita varmasti on tapahtunut. ennen pääsiäistä. Jesus in the Drama of Salvation. Toward a Biblical Doctrine of Redemtion. The Crossroad Publishing Company. New York. 1999. s. 77.

[13] Gorringe Timothy. God’s Just Vengeance. Cambridge University Press. 1996. s.63.

[14] Schwager Raymund Jesus of Nazareth. How He Understood His Life. Crossroad Publishing Company. New York. 1998. s. 101.

[15] Miles Jack. Christ. A Crisis in the Life of God. s 141.

[16] Mark 8:32.

[17] Girard René. I See Satan Fall s. 33.

[18] Hamerton-Kelly The Gospel & the sacred. s. 103.

[19] Girard René. Things Hidden s. 418.

[20] Vähä väliä kirkon oikea ja vasen laita tekevät toisistaan skandaalin sukupuolikysymyksistä, naispappeudesta jne. Milloinkaan nämä äärilaidat eivät muistuta toisiaan niin paljon kuin skandaalin keskellä.

[21] Fleming Chris. Rene Girard. Violence and Mimesis. s. 139.

[22] Mark 1:12,13. Matt 4:1-11. Luuk 4:1-13.

[23] Mark 8:33.

[24] Matt 16:23.

[25] The Reasons for Jesus’ Crusifixion. N.T. Wright in: Jersak Brad & Hardin Michael Editors. Stricken By God..Nonviolent identification and the Victory of Christ.  WM.B Eerdmans Publishing Co. s. 130, 132.

[26] Heim Mark. S. Saved From Sacrifice. A Theology of the Cross. WM.B. Eerdmans Publishing Co. Grad Rapids/Cambridge. 2006. s.

[27] Matt 16:22.

[28] Girard René. Things Hidden Since the Foundation of the World. Standford University Press. Californi. 1978. s. 418.

Teoria mimeettisestä halusta on realistinen selitys sille miksi ihmiset eivät pysty olemaan realistisia. René  Girard.[1]

Huomatkaa hyvä ruhtinas, että mikään ei ole loukkaavampaa meidän aikanamme ja meidän sukupolvellemme kuin sanoa miehen olevan vailla omaperäisyyttä. Fedor Dostojevski[2]

Matkimalla muiden tapaa säilyä ruumiillisesti hengissä kokoamme samalla minuutemme ja identiteettimme palikoita. Pohjimmiltaan on kysymys identiteetin ja autonomisen minuuden puutteesta.[3] Minä en ole mitään enkä kukaan, ellen tule jonkun kaltaiseksi – ja erotu jostain toisesta.

Traagisen esimerkin tästä ihmisyyden myötäsyntyisestä tyhjyydestä tai ei olemisesta löydämme niin kutsutuista eläinlapsista. Romuluksen ja Remuksen jälkeen löytyy hyvin dokumentoituja esimerkkejä lapsista jotka esiverbaalisessa iässä ovat joutuneet tai päässeet susien, leijonien tai apinoiden hoivattaviksi. Muistan 80-luvulla nähneeni dokumentin intialaisesta lapsesta, joka vasta teini-ikäisenä löydettiin apinaperheen jäsenenä. Hän oli dokumenttia tehtäessä ollut jo joitakin vuosia sijoitusperheen hoidossa. Hän oli oppinut kävelemään kahdella jalalla ja syömään ruokailuvälineillä silloin kun muu perhe oli läsnä. Muulloin hän konttasi ja söi käsillään. Vahvin muisto dokumentista kuitenkin on se, että hän ei enää oppinut puhumaan, eikä silmäkontaktinkaan kautta tullut sellaista oloa että siellä “olisi ketään kotona.” Hän oli vailla olennaista ihmisyyttä, koska oli ratkaisevan mimeettisen oppimisvaiheen elänyt jäljentämällä vain eläinten tapaa olla, kommunikoida ja tyydyttää biologisia tarpeitaan. Hän ei ollut saanut tietoista minuuttaan toisen ihmisen kautta. Siihen varattujen kehitysvuosien jälkeen se näytti jääneen lopullisesti saavuttamattomaksi tavoitteeksi.

Toisen esimerkin löysin internetistä, jonne on kerätty lukuisia vastaavia kertomuksia. 1920-luvulla Intiassa löydettiin Amala ja Kamala. He olivat löydettäessä kahdeksan vanhoja. Nuorempi kuoli pian “pelastumisensa” jälkeen, mutta vanhempi eli vielä kymmenen vuotta. Tytöt olivat elintavoiltaan kuin susia, etenivät neljällä jalalla, söivät raakaa lihaa, eivät puhuneet, viihtyivät paremmin koirien kuin ihmisten kanssa ja olivat kasvonilmeiltään ilmeettömiä. Löydettäessä tytöt olivat erinomaisessa fyysisessä kunnossa, mutta ero susiyhteisöstä aiheutti kummallekin syvän depression, joka johti toisen kuolemaan. Vanhempi tyttö eli ihmisten parissa kymmenen vuotta, mutta ei oppinut puhumaan muutamia kymmeniä sanoja enempää. Ihmislapsella on vain rajallinen aika jolloin puheen oppiminen on mahdollista. Jos hän viettää tämän herkistymisajan vailla verbaalista kommunikaatiota ja inhimillistä vuorovaikutusta, on sen omaksuminen myöhemmin lähes mahdotonta.

Tietenkin annamme jokaiselle lapselle ihmisarvon ja identiteetin. Tietenkin tunnemme oman lapsemme nimeltä. Häntä rakastaville lapsi on sinä eikä se, riippumatta hän kyvystään myöhemmin oppia tiedostamaan itseään tai kommunikoida muiden kanssa. Silti näyttää siltä että jokaisessa lapsessa on vain ihmisyyden mahdollisuus. Se mitä tästä mahdollisuudesta tulee, riippuu siitä löytääkö hän identiteettinsä suhteessa toisiin ihmisiin, löytääkö hän minuutensa suhteessa sinuun. Ihmissuvun kehtoalueilla tämä on tiedetty jo ties kuinka kauan. Ikivanha Afrikkalainen sananlasku sanoo: “Minä olen koska sinä olet.”

Voiko ihmisyytemme todellakin olla niin hauraan langan varassa? Mitätöityykö Homo Sapiensin vuosituhansien kehitys kerralla, jos lapsi joutuu esiverbaalisessa iässä niiden huostaan, joista on kehittynyt? Onko se mitä yksilöllisyydeksi ja identiteetiksi kutsutaan todellakin sen varassa että saamme matkia niitä, jotka ovat yksilöllisyytensä saaneet matkimalla muita? Ajatus tuntuu huikealta. Olenko minä minä, vain sen kautta, että olen alkanut mallintaa muita, jotka ovat löytäneet minuutensa seuraamalla muita? Eikö minulla ole mitään sisäsyntyistä minuutta, jota en ole keneltäkään muulta saanut? Onko minuuteni ja identiteettini on muiden kautta saatu ominaisuus tai olemisen muoto?

Jos näin on, miksi ajatuksen pitäisi edes järkyttää ketään?

Ehkä minä tulen minuksi vasta kun joku katsoo minua sellaisena. Ehkä opin huomaamaan itseni vasta kun joku muu on sen tehnyt. Myöhemmin voin oppia jopa rakastamaan itseäni niin kuin minua on rakastettu.

Vaikka olemme identiteettimme juuria myöten mimeettisiä, koko prosessi toimii yleensä tiedostamattomasti,  tai pikemminkin myöntämättömästi – emme vain halua myöntää kuinka perusteellisesti olemme muista riippuvaisia. Siksi voimme piilottaa halujemme jäljittelyn kohteen jopa itseltämme. Tänä päivänä niin kuuluukin tehdä, koska jäljittelijäksi paljastuminen jotenkin syö yksilöllisyytemme uskottavuutta. Toisin kuin ennen taitelijat eivät enää luo uskottavuuttaan tunnustautumalla johonkin koulukuntaan. Nyt luovien ihmisten tulee kilpailla toisten kanssa siitä kuinka muita jäljittelemättömiä osaamme olla.

Girardin teoria ei millään tavalla imartele autenttisen ja itseriittoisen minuuden hohdossa elävää modernia yksilöä, oman tiensä kulkijaa, oman sydämensä seuraajaa ja omien tunteidensa kuuntelijaa joka psykologisesti valaistuneena yrittää siivota lahkeistaan viimeisetkin läheisriippuvuuden rippeet.

[2] Fedor Dostojevski, Idiootti, Karisto oy 2004, s. 170.

[3] Reineke. Sacrificed Lifes. s 74.