Teoblogi

Vaarallisia identiteettejä[1]

Markuksen pääsiäismatkakertomus alkaa Filippoksen Kesareasta, usean päivämatkan päässä Herodeksen hallitsemasta Galileasta pohjoiseen, lumipeitteisen Hermonin vuoren juurelta.

Jeesus ja hänen opetuslapsensa lähtivät Filippoksen Kesarean ympärillä oleviin kyliin.[2]

Täällä he olisivat suojassa Herodeksen oikuista. Jeesus oli menossa kohtaamaan kuolemaansa, mutta hän ei aikonut tulla saman miehen tappamaksi, joka oli vasta mestauttanut Johannes Kastajan. Itse asiassa he olivat nyt Herodeksen velipuolen hallintoalueella, hänen jonka vaimon Herodes oli napannut itselleen.

Alue oli sekä juutalainen, että hellenistinen, eikä Jeesus ollut täällä yhtä tunnettu kuin Galileassa. Vaeltaessaan näissä viileimmissä ja rauhallisemmissa maisemissa Jeesus käytti mahdollisuutta keskustella valitsemansa sisäpiirin kanssa.

Matkalla hän kysyi opetuslapsilta:
“Kuka minä ihmisten mielestä olen?”
Jeesuksen identiteetti oli jatkuvasti avoin kysymys hänen vastustajilleen, opetuslapsilleen ja ehkä vielä jossain määrin myös hänelle itselleen. Matkan varrella hänen on täytynyt monta kertaa esittää sama kysymys itselleen ja Jumalalle.
He vastasivat: “Toisten mielestä sinä olet Johannes Kastaja, toisten mielestä Elia, toisten mielestä joku profeetoista.”

Kaikilla oli poikkeukselliset odotukset suhteessa Jeesukseen. Mikä tahansa näistä rooleista herätti kansan joukossa pelon sekaista toivoa. Mikä tahansa näistä identiteeteistä olisi kertomus siitä, että Jumala on vihdoin puuttumassa kauan hylkimänsä kansan asioihin.

“Entä te?” kysyi Jeesus. “Kuka minä teidän mielestänne olen?”
Pietari vastasi hänelle: “Sinä olet Messias.”[3]

Pietari ei neuvottele muiden kanssa, mutta vastaus tuskin on vain hänen yksityinen mielipiteensä. Hän on kuitenkin ensimmäinen joka tohtii lausua ääneen tuon poliittisesti räjähdysalttiin sanan. Vallankumous seisoi ovella ja kolkutti.[4]

Jeesus ei innostu vastauksesta, eikä onnitellut siitä ketään. Minä kuvittelen hänet jonkin verran yllättyneeksikin. Vahvan tunnereaktion se hänessä kuitenkin näyttää herättäneen. Hän ei missään tapauksessa halunnut itsestään puhuttavan näin.

Jeesus varoitti heitä ankarasti kertomasta hänestä kenellekään.

Jeesus tunsi hyvin kansansa messiaaniset unelmat. Niistä toki oli monenlaisia versioita, mutta tässä tunnustuksessa hän luultavasti kuuli jotain itselleen täysin vierasta hehkutusta. Opetuslapset eivät välttämättä olleetkaan salassa pidettävän totuuden haltijoita, vaan vaarallisen väärinkäsityksen vallassa. Siksi Jeesus ankarasti kielsi heitä puhumasta itsestään siinä sävyssä.

”Kun Jeesus Markuksen evankeliumissa kieltää puhumasta itsestään, se ei yleensä tarkoita ”ymmärsit oikein, mutta pidä se salassa”, vaan ”käsitit täysin väärin, joten vaikene koko asiasta.” [5]

Hän oli herättänyt henkiin niin paljon sellaisia unelmia, joihin ei edes halunnut vastata.[6] Pietari odotti kuningasmessiasta, jollaista oli jo satoja vuosia toivottu. Jeesus ei siihen rooliin voinut samaistua. Ei hän silti väittänyt Pietarin vastausta vääräksikään. Olihan hän julistanut Jumalan valtakunnan tuloa ikään kuin itse sitä edustaisi. Kyllä hän tiesi, että hänen tehtävänsä oli monella tavalla pelastava ja siinä mielessä messiaaninen. Pietarin poliittisia pakkomielteitä Jeesus ei kuitenkaan halunut millään lailla rohkaista.[7]

Messiaaninen kiusaus[8]

Hillittyään opetuslastensa messiaanisia fantasioita, Jeesus alkoi antaa oman vastauksensa esittämäänsä kysymykseen. Hän ei kutsunut itsestään messiaaksi, vaan Ihmisen Pojaksi.[9] Hänen visionsa tulevaisuudesta ei vastannut kenenkään läsnä olevan odotuksia.

Sitten Jeesus alkoi selittää opetuslapsille, että Ihmisen Pojan täytyy kärsiä paljon. Kansan vanhimmat, ylipapit ja lainopettajat hylkäävät hänet, ja hänet surmataan, mutta kolmen päivän kuluttua hän nousee kuolleista. Hän puhui tästä aivan avoimesti.[10]

Sen sijaan, että Jeesus olisi alkanut väitellä opetuslasten unelmien kanssa, hän vain kertoi mitä itse odotti tulevaisuudeltaan. Ennustusten pikkutarkkuus on ehkä kristillisen tradition jälkilisäystä,[11] mutta olennaisella tasolla hän varmasti tunnisti herättämänsä väkivallan dynamiikan ja aavisti mihin sen haastaminen johtaisi.[12] Johannes kastajan mestaus oli kaikkien tuoreessa muistissa. Kyllä Jeesus osasi lukea mitä seinälle oltiin kirjoittamassa.[13]

Tämä ei ollut fatalistista puhetta profetioiden täyttymisestä, tai ennalta määrätystä kohtalosta. Jeesus vain tunnisti liikkeellä olevat vallat ja voimat. Hän oli myös tehnyt oman valintansa siitä, miten kohdata ne. Hän ei halunnut jättää opetuslapsiaan kohtaamaan kaikkea omien messiasfantasioidensa varassa. Hän ainakin yrittäisi varoittaa heitä siitä, mitä oli tulossa.

Se ei lainkaan vastannut opetuslasten visiota. Johtajan häpeällinen kuolema ei millään mahtunut heidän käsitykseensä mistään kuviteltavissa olevasta messiaan kohtalosta. Jumala tulisi varmasti suojelemaan Jeesusta ketä tahansa vihollista vastaan.[14] Hänhän oli tullut palauttamaan Jumalan kansan muinaiseen suuruuteen ja kunniaan. Siksi ei voinut olla mitään järkevää syytä antautua vastustajien tuottamalle kärsimykselle tai alistua heidän tapettavakseen. Jos Jeesus onkin puhunut sen jälkeisestä ylösnousemuksesta, se on jäänyt opetuslapsille aivan yhtä käsittämättömäksi.

Pietarin oli aivan pakko puuttua asiaan mahdollisimman päättäväisesti. Hän ei kuitenkaan halunnut näyttää äkkiä syntynyttä ristiriitaa koko yleisölle. Ehkä häntä hävetti Jeesuksen osoittama käsittämätön heikkous poliittisesti vaativassa tilanteessa. Ehkä häntä hävetti edes ajatella sitä mahdollisuutta, että Jeesus tulisi oman kansansa hylkäämäksi ja tappamaksi. Eiväthän juutalaiset voisi torjua vapauttajaansa. He tulisivat juhlien ottamaan vastaan messiaan. Hänen johdollaan he nousisivat yhdessä pakanoita vastaan, jotka pitivät luvattua maata hallussaan vastoin Jumalan tahtoa.[15] Pietari oli pakahtua vastaväitteisiinsä, mutta hän ei halunnut että Jeesus nolaisi itseään ja heitä kaikkia yhtään tämän enempää. Tämä asia oli selvitettävä kahden kesken.

Silloin Pietari veti hänet erilleen ja alkoi nuhdella häntä.[16]

Markus ei kerro nuhtelun sisällöstä mitään. Hän jättää sen valistuneen lukijan arvattavaksi.

Vähän aikaisemmin Pietari oli kaikkien opetuslasten puolesta kutsunut Jeesusta messiaaksi. Hänellä ei ollut aikomustakaan perua puheitaan. Päinvastoin, hän vaati Jeesusta olemaan juuri sitä. Seuraaja muuttuu herransa haastajaksi. Pietarilla oli mielestään paljon selkeämpi ja oikeampi kuva siitä mitä messiaanisuus merkitsisi. Sitä Jeesuksen pitäisi seurata[17] sen sijaan, että antautuisi vastaan taistelematta kenenkään uhriksi.

Sellainen olisi aivan sietämätöntä. Tämä vallattu maa oli kylläinen tapettujen sankarien verestä? Kansan unelmat eivät kestäisi enää yhtään murhattua messiasta. Pietarille sen suuntainen ajatuskin oli kauhistuttava skandaali. Ei viholliselle saanut antautua. Se piti voittaa sankarillisessa taistelussa, jossa Jumala olisi meidän puolellamme. Väkivaltaa ei voinut voittaa kuin väkivallalla. Saatana piti karkottaa Saatanalla. Sen pidemmälle hänen poliittinen tai hengellinen mielikuvituksensa ei yltänyt.

Tässä näkyy taas kerran Markuksen evankeliumin ironinen teema: Jeesuksen sisäpiiri on aivan pihalla, niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana.[18] Silmät heillä on, mutta eivät niillä näe. Korvat heillä on, mutta eivät he kuule. Pietarilla on suukin, ja sitä hän käyttää.

Pietari provosoitui mallinsa ja esikuvansa kilpailijaksi. Jeesuksesta tuli hänelle skandaali. Girardin mukaan ero sen välillä joka provosoi skandaalin, ja sen joka siitä provosoituu, alkaa hävitä.[19] Skandaalin osapuolet tempautuvat nopeasti kierteeseen, jossa alkavat yhä enemmän muistuttaa toisiaan.[20]

Jos Jeesus olisi tarttunut tähän koukkuun, hän olisi vastaavasti ryhtynyt kilpailemaan Pietarin kanssa ja heistä olisi tullut mimeettinen taistelupari. Keskenään taisteleva ”Jeesus liike”[21] olisi luultavasti tuhonnut itsensä ennen kuin kukaan olisi ehtinyt siihen edes koskea.

Pietarin messiaaninen intohimo on hyvinkin voinut kouraista Jeesuksen sydäntä pelottavan houkuttelevana vaihtoehtona. Olihan pyhissä teksteissä paljon lupauksia sotilaallisen sankarikuninkaan paluusta. Tämän kiusauksen hän oli kuitenkin kuullut jo ennen julkisen uransa alkua. Paholainen oli näyttänyt kuinka muinainen Daavidin valtakunta hetkessä muuttuisi koko maailman herruudeksi, jos hän vain kumartaisi sitä pyhitettyä väkivaltaa, jonka voimalla kaikki maailman valtakunnat on rakennettu.[22]

Jeesus oli kieltäytynyt tästä kiusauksesta jo kerran. Nyt hän kohtasi sen uudestaan entistä kierommassa muodossa. Hänelle tarjottiin pelastavaa väkivaltaa, messiaanista ylivoimaa, jota koko kärsivä kansa kipeästi tarvitsisi avukseen. Miten hän saattaisi hylätä koko sorretun kansan unelman? Oliko hän sittenkin ymmärtänyt taivaallisen isänsä tahdon itselleen ja omalle kansalleen aivan väärin?

Mutta hän kääntyi, katsoi opetuslapsiin ja sanoi ankarasti Pietarille: “Väisty tieltäni, Saatana!  Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!”[23].

Matteuksen mukaan Jeesus vielä lisäsi:

Sinä tahdot saada minut lankeamaan.[24]

Jeesus osoitti kiivaat sanansa opetuslasten ja Pietarin kautta suoraan Saatanalle. Kyseessä ei siis ollut mikä tahansa mielipide-ero. Jeesus oli joutunut äärimmäisen vakavan valinnan eteen. Tässä vastakkainasettelussa ei ollut neutraalia välimaastoa.

Miten Jeesus sitten perusteli tietoista kuoleman kitaan kulkemista? Ei mitenkään. Hän vain antoi ymmärtää, että oli jossain aivan luovuttamattomassa Jumalan ajatuksessa kiinni. Hän tunnisti myös Jumalan tahdon vastakohdan, ja vastusti sitä saatanallisena kiusauksena. Hän oli tiensä ja tehtävänsä valinnut, eikä aikonut siltä väistyä.[25]

Jeesus oli monella tavalla tehnyt selväksi, ettei ihannoinut mitään uhriuden tai marttyyriuden roolia. Sellaista hän ei ollut menossa kuolemallaan vahvistamaan.

Hän oli menossa kohti suurta vääryyttä, joka ei olisi koskaan saanut tapahtua kenellekään, eikä saisi tapahtua hänellekään. Hän ei menisi vahvistamaan siinä mitään hyvää. Sellaista siinä ei ollut, eikä koskaan tulisi olemaan.[26]

Juuri siksi Pietarilla oli varsin hyvät syyt vastustaa Jeesuksen antautumista niin hirviömäiselle vääryydelle. Mitä järkeä sellaisessa voisi olla? Mitä hyvää sellaisesta koskaan voisi tulla?

Matteuksen mukaan Pietari nuhteli häntä sanoen:

Jumala varjelkoon! Sitä ei saa tapahtua sinulle, Herra![27]

Jos Pietarin vastaväitteissä ei olisi ollut mitään syvää ja vakuuttavaa vetovoimaa, Jeesus tuskin olisi reagoinut niihin niin vahvasti. Hänen täytyi koota kaikkein ankarimman päättäväisyytensä pitääkseen itsensä kiinni taivaallisen Isänsä hyvässä ja loppuun asti väkivallattomassa tahdossa. Hänen täytyi uskoa, että sillä olisi pahuuden paljastava ja pahuudesta pelastava vaikutus, vaikka sama pahuus olisi ensin voittava hänet.

Ei meillä ole kovin hyviä syitä ylenkatsoa Pietarin ymmärtämättömyyttä, kun meidän on vieläkin vaikea käsittää miksi Jeesus valitsi tien suoraan vääryyden kitaan.

Inhimillisesti katsoen.., kärsimyskertomus ei voi olla muuta kuin skandaali.

Rene Girard [28]

[2] Mark 8:27.

[3] Mark 8:27-29.

[4] Myers Ched. Binding the Strong Man. A Political Reading of Marks Story of Jesus. Orbis Books. Maryknoll. New York. 2002. s. 242.

[5] ”Borg Marcus & Crossan John Dominic. The Last Week. 93.

[6] Matteuksessa Jeesus pitää Pietarin sanoja Jumalallisena ilmoituksena. Luukas jättää Jeesuksen nuhteet Pietarille kokonaan pois. Matt 16:13-23. Luuk 9:18-21, 22

[7] Wink Walter. The Human Being. Jesus and the Enigma of the Son of the Man. Fortress Press. Minneapolis. 2002. s. 116 , 117.

[8] Mark 8:31-33, Matt 16:21-23, Luuk 9:22.

[9] Tämän nimityksen merkitys ja suhde messias-nimitykseen on tuottanut valtavan määrän teologista kirjallisuutta ilman mitään yleisesti hyväksyttyä käsitystä niiden  määritelmistä. Schwager Raymund Jesus in the Drama of Salvation. Toward a Biblical Doctrine of Redemtion. The Crossroad Publishing Company. New York. 1999. s. 69 – 71.

[10] Mark 8:31, 32.

[11] Bovon Franqois. The Last Days of Jesus. Westminister John Knox Press. Louisville. London. 2006. s. 6

[12] Raymund Schwager sanoi ettei alkukristillisessä seurakunnassa ollut sellaista tilannetta, joka olisi voinut synnyttää tällaisen kertomuksen keksimisen. Hän päättelee että kuvatunlainen ristiriita varmasti on tapahtunut. ennen pääsiäistä. Jesus in the Drama of Salvation. Toward a Biblical Doctrine of Redemtion. The Crossroad Publishing Company. New York. 1999. s. 77.

[13] Gorringe Timothy. God’s Just Vengeance. Cambridge University Press. 1996. s.63.

[14] Schwager Raymund Jesus of Nazareth. How He Understood His Life. Crossroad Publishing Company. New York. 1998. s. 101.

[15] Miles Jack. Christ. A Crisis in the Life of God. s 141.

[16] Mark 8:32.

[17] Girard René. I See Satan Fall s. 33.

[18] Hamerton-Kelly The Gospel & the sacred. s. 103.

[19] Girard René. Things Hidden s. 418.

[20] Vähä väliä kirkon oikea ja vasen laita tekevät toisistaan skandaalin sukupuolikysymyksistä, naispappeudesta jne. Milloinkaan nämä äärilaidat eivät muistuta toisiaan niin paljon kuin skandaalin keskellä.

[21] Fleming Chris. Rene Girard. Violence and Mimesis. s. 139.

[22] Mark 1:12,13. Matt 4:1-11. Luuk 4:1-13.

[23] Mark 8:33.

[24] Matt 16:23.

[25] The Reasons for Jesus’ Crusifixion. N.T. Wright in: Jersak Brad & Hardin Michael Editors. Stricken By God..Nonviolent identification and the Victory of Christ.  WM.B Eerdmans Publishing Co. s. 130, 132.

[26] Heim Mark. S. Saved From Sacrifice. A Theology of the Cross. WM.B. Eerdmans Publishing Co. Grad Rapids/Cambridge. 2006. s.

[27] Matt 16:22.

[28] Girard René. Things Hidden Since the Foundation of the World. Standford University Press. Californi. 1978. s. 418.

Niin Jeesus saapui Jerusalemiin. Hän meni temppeliin ja katseli siellä kaikkea.[1]

Näin epädramaattisesti päättyy Markuksen kuvaus kaupunkiin saapumisesta. Muurin ulkopuolella häntä oli ensimmäistä kertaa ylistetty messiaana. Nyt hän vain sulautui valtavaan väkijoukkoon, jossa juuri kukaan ei häntä tunnistanut.

Jeesus vain kulki ja katseli temppeliä. Ehkä hän muisteli lapsuutensa vuosittaisia vierailuja täällä vanhempiensa kanssa. Ehkä hän mietti viimeisintä vierailuaan ja sitä miksi hän lakkasi tulemasta uudestaan. Aikuisena hän oli maantieteellisesti ja henkisesti pysytellyt mahdollisimman kaukana instituutiosta, jonka vaikutusvallan ulkopuolelle temppelivaltiossa oli aivan mahdotonta jättäytyä. Jokaisen Abrahamin lapsen tärkeimmät hetket elämässä liittyivät tavalla taikka toisella temppeliin.

Jeesus oli elänyt ja opettanut ikään kuin temppelillä ei olisi mitään merkitystä. Hän ei ollut koskaan suoraan puhunut sitä vastaan, mutta yhdessä äärimmäisen tärkeässä asiassa hän uhmasi sen yksinvaltaa: hän oli julistanut ihmisten syntejä anteeksi annetuiksi. Sellainen oikeus kuului vain sovintouhreja suorittaville papeille. Jeesus ei kuitenkaan tehnyt mitään numeroa siitä, että julisti jonkun synnit anteeksi annetuiksi. Silloinkin kun hän selkeästi uhmasi temppeliä, hän samalla vaikeni siitä. Sekin oli raskaan luokan kannanotto. Yhdelläkään juutalaisella ei ollut oikeutta elää ikään kuin temppeliä ei olisi edes olemassa.

Nyt hän kuitenkin halusi käydä katsomassa rakennusta, jonka vallan varjossa oli elänyt koko ikänsä.

Vallan keskus

Jerusalemin temppeli oli kaukaakin katsottuna vaikuttava näky. Sisältä käsin sen valtavia mittasuhteita oli vaikea hahmottaa. Temppelialue oli kahdentoista jalkapallokentän kokoinen. Sinne mahtui tarvittaessa melkein 400 000 pyhiinvaeltajaa.[2] Korkea ulkomuuri oli kiillotettua, valkoista marmoria. Auringonpaisteessa rakennus oli suorastaan häikäisevä. Herodes oli rakentanut sitä 46 vuotta noin 10 000 miehen voimin. Työt jatkuivat vielä Jeesuksenkin aikana. Joka vuosi temppeliä viimeisteltiin kullalla ja hopealla, jota temppelille uskolliset juutalaiset lähettivät tonnikaupalla kaikilta tunnetun maailman kulmilta.[3]

Temppeli oli juutalaisten taloudellinen, poliittinen ja uskonnollinen keskus, kaikkein suurimpien intohimojen tyyssija. Koko uhattuna ollut kansallinen identiteetti oli ankkuroitu tuohon rakennukseen. Mikään kansakunta ei tähän mennessä ollut investoinut niin suurta merkitystä yhteen ainoaan rakennukseen.

Naapurikansoillakin oli mahtavia temppeleitä, jokaiselle jumalalle omansa. Juutalaisilla oli vain tämä yksi ainut. Sen valmistuminen oli sinetöinyt paimentolaiskansan kehittymisen kuningaskunnaksi. Orjatyöllä rakennetun ja raskailla veroilla rahoitetun Salomonin temppelin lumovoimalla alettiin pyhittää ja mystifioida kuninkaallista valtaa jo noin 900 vuotta aiemmin. Mikään ei voinut toimia parempana perusteena hallitsijan vallalle kuin hänen rakentamansa Jumalan temppeli.[4] Monta kuningasta ehti taistella temppelin hallinnasta ennen kuin babylonialaiset tuhosivat sen vuonna 586 eKr.[5] Seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin pakkosiirtolaisuudesta palanneet juutalaiset rakensivat tuhotun temppelin paikalle uuden, pienemmän temppelin, niin sanotun Toisen temppelin. Vuoden 176 eKr. makkabealaiskapinan jälkeen temppeliä hallinnoi kuninkaallinen pappissuku. Koska Herodes oli saanut kruununsa Roomalta, hän yritti liehitellä kansaa laajentamalla temppeliä ja kohentamalla sitä uuteen loistoon. Valtaisa rakennus kantoikin jo hänen nimeään ja legitimoi hänen vihattua kuningasvaltaansa.

Herodeksen temppelin rakenne saneli myös sen, mille tasolle kukin kuului valtakunnan puhtaus- ja pyhyyshierarkiassa. Ei siinä sinänsä mitään erikoista ollut, kaikkien kansojen alttarit tekivät samoin.

Myös Rooman valtakunnassa kaikki sosiaalinen toiminta pyöri uhraamisen ympärillä. Roomalaiset olivat erityisen huolissaan kaikista poikkeavista ja epänormaaleista ilmiöistä. Niiden katsottiin kielivän jumalten tyytymättömyydestä, tulevista kriiseistä tai onnettomuuksista. Senaatin tehtäviin kuului päättää minkälaisilla uhreilla normaalius ja rauha saataisiin palautettua yhteiskuntaan.[6] Rooman valtakunta pysyi järjestyksessä uhraamisen kautta ja jokainen kansalainen löysi oman paikkansa jumalten säätämässä maailmassa juuri tietyn alttarin ääressä.

Kaikkialla maailmassa kokoonnuttiin uhraamisen ympärille. Uhri yhdisti, samalla kun se piti sosiaaliluokat erillään. Juutalaisilla tämä vain korostui, koska heillä oli vain yksi uhrialttari yhdessä ainoassa temppelissä.

Uloimpana ja kaikkein matalimmalla paikalla temppelissä oli esipiha, jonne pakanaturistien piti jäädä. Sitä pidemmälle eivät Rooman sotilaatkaan päässeet. Porteissa, joista pääsi sisemmälle temppeliin, oli kolmella kielellä varoitus kuolemanrangaistuksesta, joka kohtaisi kaikkia paitsi rituaalisesti puhtaita juutalaisia. Seuraavina olivat naisten piha sekä miesten alue, joiden jälkeisestä portista ylöspäin pääsivät leeviläiset, ja siitä seuraavasta portista papit. Kaikkein pyhimpään ja  samalla lähimmäksi Jumalaa pääsi vain ylimmäinen pappi ja vain kerran vuodessa.

Rooma oli kuitenkin varmuuden vuoksi ottanut haltuunsa ylipapin rituaalisen viitan. Maaherra säilytti sitä kaikella arvokkuudella tarkoin vartioidussa holvissa, ja luovutti sen käyttöä varten suurten juhlien ajaksi. Kaikki tiesivät, että viitta saattaisi jonain päivänä jäädä lopullisesti roomalaisten kaappiin. Silloin se luovutettaisiin vain sellaiselle ylipapille, jonka yhteistyöhön ja hallintoon Rooma todella luottaisi.

Viitta oli juuri luovutettu pääsiäisjuhlaa varten. Papiston helpotus oli suuri. Pilatus siis edelleen luotti Kaifaksen ja hänen neuvostonsa kykyyn ylläpitää rauha maassa.

Anteeksiantomonopoli

Juutalaisille Jerusalemin temppeli oli ainoa paikka maailmassa, jossa taivas ja maa koskettivat toisiaan. Tämä oli kosmoksen keskipiste; paikka, joka yhdisti luodun luojaansa.

Tietenkin Jumalan uskottiin olevan kaikkialla, mutta erityisesti Hän oli läsnä Temppelissä. Se oli myös ainoa paikka, jossa Jumala vastaanotti itselleen annettuja uhreja. Kaikilla rituaalisesti puhtailla juutalaisilla miehillä oli mahdollisuus saada näköyhteys siihen paikkaan, johon koko kansan anteeksiantomonopoli oli keskitetty. Tietyistä epäpuhtauksista ja synneistä saattoi puhdistautua vain temppeliuhrien avulla. Tietoisten ja tahattomien syntien tekeminen tuli köyhälle talonpojalle ja hänen perheelleen kalliiksi. Se merkitsi kallisarvoisen ravinnon uhraamista.

Kaupunkikuvaa dominoiva rakennus oli kaikille jatkuva muistutus uhraamisen välttämättömyydestä. Riippumatta siitä kuinka kauas juutalaiset olivat joutuneet kansansa kotisijoilta, tänne oli pakko tulla uhraamaan. Harva uskalsi olla täyttämättä velvollisuuttaan Temppeliä kohtaan, tai elää ilman sen tarjoamia jumalallisia palveluja.[7]

Yhteensä 9000 pappia ja leeviläistä pyöritti rituaalikoneistoa, joka samalla oli aikansa suurin teurastamo koko maailmassa.[8] Hyvä pappi oli myös erinomainen teurastaja. Eläimet tapettiin terävillä työkaluilla ja nopeilla, tarkoin harjoitelluilla liikkeillä. Osa uhrieläimistä poltettiin kokonaan Jumalalle. Osasta valutettiin vain veri ja kaavittiin nyljetystä nahasta rasva alttarille. Loput palautettiin uhraajalle aterialihana, tai vietiin taljoineen papiston keittiöön.

Uhrieläimet olivat arvokasta kauppatavaraa. Juhlapäivinä niiden tarve saattoi olla jopa kymmenissä tuhansissa. Yli parinsadan neliömetrin kokoisella alttarilla[9] yötä päivää palava uhrituli kulutti hehtaareittain metsää. Myös Pilatus tuotatti joka päivä vuohen ja pari lammasta uhrattavaksi keisari Tiberiuksen turvallisuuden puolesta. Pelkästään siihen kului yli tuhat eläintä vuodessa. Suurten uhrijuhlien aikana, joita oli kolmesti vuodessa, Kidron puron vesi, johon veri huuhdeltiin, tuli niin sakeaksi verestä, että sitä myytiin maanviljelijöille lannoitteeksi. Puron nimi ei turhaan tarkoita sameaa, tummaa tai mustaa. Koko alueen yllä leijui paksu poltetun lihan savu.[10]

Suuren sovintojuhlan aikana kaikkein pyhimpään pirskotettiin syntipukin verta. Se oli tärkein uhrieläin koko vuoden aikana. Se puhdisti koko temppelin rituaalisesta epäpuhtaudesta, jota oli aiheutettu joko tahallaan tai tahattomasti. Samalla se puhdisti koko kansan jokaisesta synnistä, jonka Toora tunsi.[11] Tämä oli vuoden odotetuin ja pelottavin hetki. Kaikkein pyhimmässä saattoi tapahtua mitä tahansa. Pyhin oli joskus kaikkein pahin. Kaikkein pyhimmästä palattuaan ylipappi juhli sitä, että oli taas kerran selvinnyt Jumalan huoneesta hengissä.

Katsoessaan puhdistautumisriitteihin kiiruhtavaa kansaa Jeesus puolestaan tiesi, että hän ei tulisi säilymään hengissä ihmisten joukosta käsistä.

Rahalaitos

Papisto hallinnoi valtavia rahasummia. Jokainen mies maksoi vuosittain yhden päiväpalkan verran temppeliveroa. Sen lisäksi kaikkialta, missä juutalaisia eli, kerättiin kymmenyksiä ja vapaaehtoisia lahjoja temppelin ylläpitoon. Pyhiinvaeltajat käyttivät vierailunsa aikana erityisesti siihen tarkoitukseen säästettyä kymmenystä. Sitä sai käyttää vain temppelissä.[12] Tavallinen maalainen maksoi temppelille tuloistaan kaikkiaan 13–20 prosenttia. Kun summaan lisätään vielä Herodekselle ja Roomalle kerätyt verot, köyhin kansanosa joutui antamaan jopa 40 prosenttia tuloistaan hallitsijoilleen.[13]

Herodes ja roomalaiset saattoivat kantaa veronsa väkisin. Se oli kuitenkin pieni ja vähäinen uhka verrattuna siihen, mitä temppeliveron ja kymmenysten laiminlyöminen toi mukanaan. Papistohan huolehti siitä, ettei Jumalan siunaus väistyisi kansan yltä. Koko kansan edestä annetut päivittäiset polttouhrit pitivät maan satoisana ja vaimot hedelmällisinä. Kuivuus, kato ja lapsettomuus saattoivat johtua laiminlyödyistä velvollisuuksista temppeliä kohtaan.[14] Siinä tilanteessa köyhällä maanviljelijällä ei enää ollut mahdollisuuksia ostaa edes uhrieläintä puhdistuakseen ja saadakseen syntinsä anteeksi. Kun temppeli ei antanut velkoja anteeksi, ei Jumalakaan antanut syntejä anteeksi.

Temppeli oli koko kansan mimeettinen magneetti, jonka vaikutusvaltaa oli vaikea vastustaa. Se imi luokseen melkein kaikki juuri siksi, että sillä oli valta myös sulkea kenet tahansa ulkopuolelleen. Täällä opittiin, mitä pitää haluta ja mitä välttää. Temppeli paljasti, kuka oli kukin valtakunnassa ja kuka ei ollut mitään. Täällä vainuttiin valtakunnan vähäisimmätkin viholliset.

Temppelin armoilla

Jeesus tiesi, että temppelillä ja sen papistolla oli myös epäilijöitä. Kansalla oli pitkä profeetallinen perintö, joka monella tavalla oli kyseenalaistanut koko uhrikultin ja siihen liittyneen vallankäytön. . Siitä oli toki kauan, kun mitään vakavasti otettavaa profeetallista arvostelua oli kuultu, mutta kritiikkiä silti esiintyi.

Kansa tiesi, että ylimmäinen pappi oli keisarin kuuliainen palvelija, ja että hänen esikuntansa keräsi verorahoja myös miehitysarmeijan ylläpitoon. Ylimmäinen pappeus ei enää kulkenut perintönä, eikä se ollut elinikäinen virkakaan, kuten ennen. Jerusalemissa oli neljä sukua, jotka kilpailivat keskenään tästä virasta. Samalla heidän täytyi kilpailla myös roomalaisen maaherran suosiosta. Kaifas oli hallinnut virkaa jo poikkeuksellisen kauan. Se herätti epäilyksiä siitä, että hänen kulissientakainen yhteistyönsä rapistuvan herodeslaisen dynastian ja Pilatuksen kanssa oli liiankin hyvää.

Temppelieliitti oli Rooman vallan alla alkanut unohtaa vanhan uskomuksen, jonka mukaan kaikki maa kuului Jumalalle. Nyt maa kuului Rooman vasalleille. Maa uskottiin rikkaille suvuille, joiden lojaalisuuteen Rooma saattoi luottaa. Pappissuvut kuuluivat kaikkein äveriäimpiin ja tulivat koko ajan rikkaammiksi.

Tavallisen kansan keskuudessa kaikki eivät suinkaan luottaneet tämän järjestelmän pyhyyteen. Joidenkin oli vaikea niellä sitä, että sama ylipappi, joka suurena sovintopäivänä edusti koko kansaa Jumalan edessä, edusti loppuvuoden kansaa Rooman ruhtinaiden edessä.[15]

Moni kaipasi sitä aitoa alkuperäistä loistoa ja kunniaa, kun vapaa kansa palvoi Jumalaa kuningas Salomon rakentamassa, ainoana oikeana pidetyssä ja alkuperäisessä temppelissä. Silloin papistokin oli Jumalan valitsema, eikä pakanahallitsijoiden nimittämä.

Osa fariseuksistakin oli alkanut puhua siitä, että Jumalan voisi kohdata muuallakin kuin temppelissä. Hänen siunauksensa lepäsi kaikkialla, missä kaksi tai kolme kokoontui tutkimaan Tooraa.[16] He yrittivät rituaalisen puhtauden kautta pitää yllä temppelikultin kaltaista pyhyyttä melkein missä paikassa tahansa. He eivät avoimesti kapinoineet temppeliä vastaan, mutta ottivat etäisyyttä siihen nähden.

Tavallinen Juudean ja Galilean maanviljelijä eli vain yhden sadon päässä perikadosta. Silti temppeliä hallitseva aristokratia huolehti enemmän maan omistajien kuin maalla työskentelevien eduista. Se herätti pelonsekaista katkeruutta temppeliä kohtaan. Moni oli jäänyt loputtomaan ja toivottomaan velkasuhteeseen temppelille.[17] Siksi väkivaltaisiksi yltyneet protestit ylipapillista valtaa ja temppelieliittiä vastaan syttyivät nimenomaan köyhien talonpoikien keskuudessa.[18] Heillä ei ollut enää mitään menetettävää.

Näille ihmisille Jeesuksen puhe Jumalan ilmaisesta anteeksiannosta oli uskomattoman hyvä uutinen. Temppelin kannalta se oli vaarallinen uutinen.

Esseealaiset olivat kokonaan lakanneet käymästä temppelissä, joka oli heidän mielestään turmeltuneen valtaeliitin saastuttama. He olivat tyystin pettyneet koko systeemiin ja eristäytyivät omiin suljettuihin yhteisöihinsä odottaessaan messiaan tulemista ja vielä suuremman temppelin rakentamista.

Messiaaniset odotukset

Messiaan odotus oli intensiivisintä Juudean ja Galilean köyhissä kylissä. Niissä saatiin elää suhteellisen itsenäistä ja häiriintymätöntä elämää niin kauan kuin maksuista Roomalle ja temppelille huolehdittiin. Messiasunelmat  niissä olivat kuitenkin mitä sotaisimmat. Maaseudun köyhät odottivat hyvää ja oikeudenmukaista kuningasta, joka vapauttaisi heidät sotilaallisesta ja taloudellisesta sorrosta.[19] Monet heistä vihasivat temppeliaristokraatteja. Silti he olisivat milloin tahansa olleet valmiit kuolemaan temppelin puolesta. Kaikille oli kuitenkin selvää, että nimenomaan siellä messias ilmestyisi. Juuri sieltä käsin messias tulisi eräänä päivänä vapauttamaan kansansa miehitysarmeijan ikeestä. Kaikki kansallismieliset, poliittiset ja taloudelliset unelmat olivat pohjimmiltaan uskonnollisia unelmia.

Temppeli sekä erotti että yhdisti juutalaisia. Temppeli rakensi ja piti yllä suuria taloudellisia ja sosiaalisia eroja. Sen rooliin ja merkitykseen liittyi paljon opillisia erimielisyyksiä. Silti kaikille yhteinen uhrialttari yhdisti riitaisan kansan. Päivittäin vuodatettu uhrin veri piti heidät koossa.

Kylissä ja pienemmissä kaupungeissa ei juuri nähty Rooman sotilaita, mutta temppelin kyljessä  näillä oli oma linnoitus. Täällä valloittajien sotilaallinen läsnäolo oli arkipäivää. Rooman keisari olisi milloin tahansa voinut kieltää koko temppelin toiminnan. Mikä tahansa liian levoton kansan liikehdintä temppelin ympärillä, olisi voinut antaa siihen aiheen. Jeesus oli juuri provosoinut sellaisen. Hän oli kuitenkin onnistunut myös lopettamaan sen, ennen mitään sotilaallista puuttumista.

Näiden tunnelmien ristiaallokossa Jeesus kulki ensimmäisen illan aikana Jerusalemiin saapumisensa jälkeen. Hän ei puhunut kenenkään kanssa, eikä kukaan häntä näyttänyt häiritsevän.

”mutta koska oli jo myöhä, hän lähti kahdentoista opetuslapsensa kanssa Betaniaan.”

Mitähän oli liian myöhäistä tehdä enää tätä iltana? Se selviäisi seuraavana aamuna. Nyt hän kävi vain katsastamassa paikkaa, jonne aikoi seuraavana päivänä palata. Kaikesta päätellen hän suunnitteli seuraavan päivän toimensa paikan päällä.

Tänne Jeesus oli tehnyt matkaa ainakin kolme vuotta. Hänen tulonsa oli huomattu. Hänen läsnäolonsa herätti monia toiveita ja suuria pelkoja.

[2] Fredriksen Paula. Jesus of Nazareth. s. 15.

[3] Wroe Ann. Pontius Pilate. Random House. New York. 1999. s. 78.

[4] Herzog II. William R. Jesus, Justice and the Reign of God. A Ministry of Liberation. Westminster John Knox Press. Lousville. 2000. s. 111 – 143

[5] 2. Kun. 25:9-17; Jes. 64:11

[6] Patterson Stephen J. Beyond Passion. Rethinking the Death and Life of Jesus. Fortress Press  2004. s. 73-75.

[7] Mitä kauempana temppelistä olivat, sitä enemmän ihmiset joutuivat luottamaan siihen anteeksiantoon, jonka Jumala soi syntejään katuvalle ja niitä tunnustavalle, silloin kun uhraamiseen ei ollut mahdollisuutta. Fredriksen Paula. Jesus of Nazareth. s. 69.

[8] Greenberg väittää että papistoon kuului 20 000 jäsentä. Greenberg Gary. The Judas Brief. Who Really Killed Jesus? Continuum. New York. 2007. s. 155.

[9] Griffith-Jones Robin. The Four Witnesses. Harper SanFrancisco. 2000.

[10] Hamerton-Kelly Robert. The Gospel & Sacred. s. 17.

[11] Gorringe Timothy. God’s Just Vengeance. Cambridge University Press. 1996. s. 71.

[12] Horsley Richard A. Jesus and Empire. s. 64.

[13] Herzog II. William R. Jesus, Justice and the Reign of God. s. 121-123.

[14] Ei ole mikään sattuma että vuonna 66 tapahtuneen kansannousun aikana kapinalliset valloittivat temppelin ja polttivat kaikki sieltä löytämänsä velkakirjat. Herzog II. William R. Jesus, Justice and the Reign of God. s. 137.

[15] Borg Marcus & Crossan John Dominic. The Last Week. s. 41.

[16] Wright N.T. The Challenge of Jesus. s. 64. Tämä Baabelin vankeudessa syntynyt käsitys periytyi rabbeille, jotka temppelin tuhoutumisen jälkeen järjestäytyivät uudelleen ja oppivat elämään ilman uhraamisen mahdollisuutta.

[17] Herzog II. William R. Jesus, Justice and the Reign of God s. 191 -193.

[18] Matthew Shelly and Gibson E. Leight (editors) Violence in the New Testament. T&T Clark International. New York. London. 2005. s. 58.

[19] Horsley Richard A. Jesus and Empire. The Kingdom of God and the New World Disorder. Fortress Press. Minneapolis. 2003. s. 39.