Teoblogi

Tarkastelen Jeesuksen elämää ensisijaisesti Markuksen evankeliumin kautta. Käytän apuna myös Matteusta ja Luukasta. Nyt en kuitenkaan malta ohittaa yhtä ainoastaan Johanneksen kuvaamaa[1] korkean tason kriisinhallintakokousta, jossa mietittiin mitä Jeesuksen kanssa oikein pitäisi tehdä. Sen kautta sijoitan tähän myös joitakin ajatuksia siitä, miten, miten Girard lukee pääsiäiskertomusta.

Lasaruksen kuolleista herättämisen jälkeen monet häntä seuranneista epäilijöistä uskoivat häneen.[2] Se riitti huolen aiheeksi. Jos tarpeeksi moni kansalainen siirtäisi uskonsa pois kansallisen yhtenäisyyden magneetista, temppelistä, sen auktoriteetit menettäisivät valtansa ja koko kansa joutuisi vakavaan kriisiin. Nyt kun Jeesus oli lähestymässä Jerusalemia, sen hallitsijat alkoivat huolestua.

Turvallisuusriski

Mutta muutamat heistä menivät fariseusten puheille ja kertoivat, mitä Jeesus oli tehnyt. Ylipapit ja fariseukset kutsuivat neuvoston koolle.[3]

He alkoivat varustautua Jeesuksen herättämää kuvitteellista uhkaa vastaan. He tunsivat hyvin kansansa suonissa sykkivän vapauden ja vallan kaipuun. Juutalaiset olivat kirjanneet muistiin kertomukset jokaisesta voitokkaasta taistelusta vihollisia vastaan. Niitä he muistelivat juhlapäivin ja kiitosuhrein. Jonakin päivänä muistot menneistä suuruuden päivistä saattaisi nostattaa kansan uhmaamaan roomalaisia. Tarvittiin vain mies, joka onnistuisi keräämään taakseen tarpeeksi suuren joukon turhautuneita kansalaisia. Jeesus saattaisi olla juuri sellainen uhka.

Juutalaisten oli jatkuvasti varottava antamasta Roomalaisille aihetta peruuttaa heille annetun rajallisen itsehallinto-oikeuden. Jotkut tekivät kaikkensa miellyttääkseen roomalaisia ja toiset tekivät kaikkensa uhmatakseen heitä. Neuvoston tehtävä oli tasapainoilla näiden välillä. Ei saanut antaa liian paljon periksi, mutta ei myöskään saanut sortua provokaatioon.[4]

Jeesuksen suosio nakersi neuvoston uskottavuutta roomalaisten viranomaisten edessä. Jos heillä ei “pysyisi homma hanskassa”, väkevämpien voimien täytyisi astua heidän tilalleen. Juuri sitä neuvosto pelkäsi:

Jos annamme hänen jatkaa näin, häneen uskovat kohta kaikki, ja silloin roomalaiset tulevat ja ottavat meiltä sekä tämän pyhän paikan että koko kansamme.[5]

Huolenaiheista ensimmäisenä oli pyhä paikka, eli temppeli. Vasta toisena oli koko kansa. Se oli varsin johdonmukaista, koska koko kansan identiteetti oli rakennettu uhritemppelin varaan. Israel oli temppelivaltio. Neuvosto ei pystynyt edes kuvittelemaan kansaa ilman temppeliä.

Näitä neuvotteluja oli luultavasti käyty ennenkin. Piti löytää tapa suhtautua terroristitaktiikkaan sortuviin selootteihin, nuoriin kiivailijoihin, jotka olivat kyllästyneet vanhempiensa nöyristelevään käytökseen valloittajien edessä. Piti ottaa kantaa milloin mihinkin kansan villitsijään.

Jeesuksesta ei vielä ollut selvää kuvaa. Toisaalta hän oli puhunut väkivaltaa vastaan, mutta samalla hän oli opettanut ihmisiä olemaan alistumatta väkivallalle ja sorrolle. Huhut hänen ihmeteoistaan ja väitteet hänen sääntörikkomuksistaan ja kansalaistottelemattomuudestaan hipoivat avoimen kapinan tuntomerkkejä. Silti hän ei ollut avoimesti lietsonut sellaistakaan. Kuka tästä miehestä ottaisi selvää?

Ylivoimaisen väkivallan edessä alistutaan kokonaan ja omaksutaan uhrin rooli, tai sitten sitä vastaan kapinoidaan viimeiseen mieheen asti. Neuvosto yritti välttää kumpaakin ja etsi toimivaa vaihtoehtoa niiden väliltä: Elettiin kompromissia, jossa vältettiin sekä totaalinen alistuminen että toivoton taistelu.

Kompromissin hankala puoli on, ettei se täydellisesti tyydyttänyt ketään, mutta katkeroitti monia. Jeesusta oli vaikea sijoittaa mihinkään tällä kartalla. Silti monet pitivät häntä sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden kannalta riskitekijänä.

Kriisikokous ilmeisesti poiki loputtoman ja toivottoman tuntuista väittelyä. Strategia ja taktiikka olivat aivan hukassa. Lopulta ylipappi, ilmeisen kärsimättömänä, keskeytti turhauttavan jaarittelun:

Yksi kaikkien puolesta…

Silloin yksi heistä, Kaifas, joka oli sinä vuonna ylipappina, sanoi :
“Te ette ymmärrä yhtään mitään. Ettekö te käsitä, että jos yksi mies kuolee kansan puolesta, se on teille parempi kuin että koko kansa joutuu tuhoon?”[6]

Niinpä tietenkin. Tottakai. Sehän on päivän selvää. Miksi emme tulleet heti sitä ajatelleeksi? Väittely loppui siihen.

Tarvittiin vain yksi määrätietoinen johtaja, joka uskalsi ottaa vastuun ensimmäisen kiven heittämisestä. Sen jälkeen kaikkien ajatukset kulkivat samaan suuntaan. Kaifaan tilanneanalyysi ja ratkaisuehdotus tuntuivat aivan vastaansanomattomalta. Asiat olivat juuri näin.

Tämä oli pyhitetyn väkivallan logiikkaa puhtaimmillaan. Ei sen kanssa voinut kiistellä. Kenenkään sydämestä ei noussut eettisesti kestävämpää argumenttia tai käytännössä hyödyllisempää vaihtoehtoa. Kaifaan ratkaisu oli kieltämättä väkivaltainen, mutta sen tarkoitus oli rajoittaa väkivallan traagiset seuraukset niin pieniksi kuin mahdollista.[7] Se oli tappavan tehokas ja yksinkertainen kansallisen pelastuksen suunnitelma. Yksi toki kuolisi, mutta se on välttämätöntä jotta “pyhä paikka” ja “koko kansa” pelastuisivat kuolemalta.

Tämä oli homeopaattista väkivallan ehkäisyhoitoa. Pieni annos väkivaltaa pelastaisi väkivallan puhkeamiselta epidemiaksi. Se täytyisi vain annostella juuri sopivan kokoiseksi ja kohde täytyisi valita oikein.

Kaifas oli tehokas poliitikko ja pappi. Väkivaltaisten ratkaisujen joukosta hän löysi vähiten väkivaltaisen. Senkin soveltamisessa oli omat riskinsä, mutta tätä pienemmäksi riskejä ei tässä tilanteessa voinut saada. Kaifas otti vastuun niistä ja muut antoivat helpottuneina luottamuksensa hänelle. He tunnustivat Kaifaan todelliseksi johtajaksi ja omaksuivat hänet halujensa malliksi.[8]

Kaifas oli appiukkonsa Annasin kanssa hallinnut ylipapin virkaa suurimman osan siitä ajasta, jolloin Juudea ja sen myötä Jerusalem oli ollut suoraan Rooman hallinnon alla.[9] Pilatus oli tuntenut Kaifaan ja Annaan koko virkakautensa ajan. Vaikka Annas oli jo vetäytynyt virasta, hän pysyi emerituspappina ja säilytti asemansa neuvoston todellisena voimahahmona.[10] Tämä parivaljakko pärjäsi joidenkin mielestä liiankin hyvin miehitysvallan kanssa. Koska roomalainen maaherra luotti heihin, kansa epäili heitä.

Kaifas kuului pieneen saddukealaiseen eliittiin, [11] joiden suvuilla oli suuria maaomaisuuksia. Hän oli Annaan kanssa tehnyt temppelistä valtavan rahastuskoneen, jota he hallinnoivat yhdessä rikkaan kaupunkiaristokratian kanssa.[12] Ylimmäisillä papeilla oli suuret taloudelliset intressit tässä vaarallisessa pelissä. Heidän asemansa oli täysin riippuvainen Pilatuksen oikuista, joten heillä ei ollut varaa hermostuttaa häntä millään lailla. Vaikka Pilatusta ei missään kirjoituksissa esitetä erityisen rahanahneena hallitsijana, oletetaan että Kaifas lahjoi Pilatusta hallinnoimastaan temppelirahastosta.[13]

Toisaalta Pilatuskin oli riippuvainen pappiseliitistä. Ei hänelläkään ollut varaa heiluttaa venettä liikaa erottamalla uppiniskaisen kansan vaikutusvaltaisimmat johtajat. He olivat tähän mennessä onnistuneet hyvin pitämään levottoman kansan aisoissa. Pilatus ja papisto elivät keskinäisen kaunan ja kauhun tasapainossa.

…eikä yksikään yhden puolella

Tässä ulko- ja sisäpoliittisessa kriisissä oli Kaifaan johdolla löytynyt kaikille kelpaava syntipukki. Koko neuvosto oli kuin äkillisen lumouksen voimasta yksimielinen.

Siitä päivästä lähtien neuvoston tavoitteena oli surmata Jeesus.[14]

Kaifas oli rituaalisen uhraamisen korkeimman tason ammattilainen, monisatavuotisen uhrikultin perinnön kantaja. Hänen johtamansa ammattikunta oli myynyt ja uhrannut satojatuhansia eläinuhreja verta vaativan Jumalan lepyttämiseksi. He tiesivät kuinka syvästi kansa oli sisäistänyt sen, ettei ole mitään anteeksiantoa tai sovintoa ilman veren vuodatusta. Veri sinetöi sekä keskinäisen rauhan, että liiton Jumalan kanssa. Veri yhdistää.

Nyt hän sovelsi uhriteologiaansa aivan avoimesti arjen poliittisiin ristiriitoihin. Pyhitetyn väkivallan kaikkein ensimmäisillä aakkosilla hän mobilisoi kansan korkeimman johdon yksimielisenä saman ylevän tavoitteen taakse. He olivat vihdoin löytäneet pyhän tehtävän, tavan pelastaa Jumalan temppeli ja koko kansa tuholta. Vaikka suunnitelma pysyisi toistaiseksi salaisena, he olivat vakuuttuneita siitä, että historia tulisi pitämään heitä sankareina. Nyt oli helppo uskoa olevansa oikealla asialla.

Kaifaan resepti yhä käytössä

Kaifaan käyttämä ikivanha resepti toimii edelleen melkein yhtä tehokkaasti. Thomas Jefferson sanoi, että vapauden puuta on ajoittain kasteltava patrioottien ja tyrannien verellä. Leninin mukaan ei voi tehdä munakasta, rikkomatta munia.  Mätä omena pitää polttaa, että muut säilyisivät. Jyvät on erotettava (p)akanoista. Menestyksellä on aina hintansa. Kipeitä leikkauksia pitää tehdä firman pelastamiseksi. Yhteisen edun nimissä… jne. Loppujen lopuksi vastuu jää uhrille. Hänhän oli jo kauan kaivanut verta nenästään. No, kerran se vain kirpaisee. Heikot sortuu elon tiellä jne.

Miksi yksi pitää uhrata? Koska niin nyt vain on. Se on toiminut aikojen alusta asti. Yhden uhraaminen on pelastanut monta kansakuntaa sisällissodalta, yhteisöä ja yritystä lopulliselta hajoamiselta jne.

Syntipukkiasetelma on kuitenkin evankeliumien vaikutuksen kautta tullut meille tiedostetummaksi. Siksi sitä voi enää harvoin käyttää näin ilmeisin ja paljain argumentein. Uhrit ovat oppineet puolustautumaan vetoamalla syntipukkirooliinsa ja uhraajat ovat oppineet tarkasti välttämään sellaisia lausuntoja ja toimenpiteitä, jotka paljastaisivat heidät Kaifaan kaltaisiksi. Mutta sama dynamiikka toimii edelleen, joskus spontaanin ilmeisenä, useimmiten monen juonen ja epäsuoruuden takaa. Keskinäisissä ristiriidoissa elävä yhteisö tarvitsee vain rohkean johtajan, joka suoraan tai epäsuoraan nimeää uhrin, ja yhteisön sisäiset ristiriidat ovat kuin taikaiskusta lauenneet.

Kaifaan lääke dominoi myös angloamerikkalaista oikeuskäsitystä teoriana, jota kutsumme nimellä utilitarismi. Sen mukaan teon moraalinen hyvä määräytyy sen meissä ja muissa tuottaman hyödyn ja onnellisuuden kautta. Se on meidän sivistynyt tapamme hallinnoida syntipukkimekanismia.[15]

Kaifas kristittynä teologina?

Valitettavasti Kaifasta siteerataan myös silloin kun saarnatuolista selitetään miksi Jeesuksen piti kuolla. Ikivanhaa uhrilogiikkaa julistetaan edelleen, ikään kuin myös kristittyjen Jumala olisi sidottu väkivallan ja verenvuodatuksen välttämättömyyteen. Monen ero kirkosta on protesti sen ydinsanomaa vastaan: He eivät voi uskoa Jumalaan, joka on haluton tai kyvytön antamaan anteeksi ilman veren vuodatusta. Sellainen ateismi on evankeliumien valaisemaa uskon harjoittamista.

Ilman Vanhan Testamentin kertomuksia väkivaltaisesta pyhästä ja evankeliumien kertomuksia ihmisen uhriksi antautuneesta Jumalan Pojasta, emme vieläkään tunnistaisi tätä väkivallan yksinkertaisinta yhtälöä kaikessa alastomuudessaan.

Vasta evankeliumeissa pyhitetyn väkivallan naamarit riisuttiin ja paljastettiin. Jos evankeliumit olisivat myyttisiä, ne seuraisivat Kaifaan näkökulmaa ja kertoisivat koko tapahtumasarjan siitä käsin. Näin ei kuitenkaan käynyt. Evankeliumit kuvaavat Kaifaan ratkaisun traagisena mutta niin tavallisena erehdyksenä, kaikkia myyttejä yhdistävänä perusvalheena, jota kenenkään ei enää pitäisi uskoa eikä seurata.

[2] Joh 11:45

[3] Joh.11: 46, 47.

[4] Tämä ristiriitainen tehtävä epäonnistui lopullisesti noin 40 vuotta myöhemmin kun Roomaliset olivat saaneet tarpeekseen provokaattoreista ja valloittivat koko maan.

[5] Joh 11:48

[6] Joh 11:49,50

[7] Girard René. The scapegoat. John Hopkins University Press. Baltimore. 1986. s. 112-114.

[8] Girard. The Scapegoat. s. 113.

[9] Fredriksen Paula. Jesus of Nazareth. King of the Jews. Vintage Books. 1999. s.9.

[10] Wroe Ann. Pontius Pilate. Random House. New York. 1999. s. 80.

[11] Greenberg Gary. The Judas Brief. Who Really Killed Jesus? Continuum. New York. 2007. s. 156-158.

[12] Herzog II. William R. Jesus, Justice and the Reign of God. A Ministry of Liberation. Westminster John Knox Press. Lousville. 2000. s. 137.

[13] Wroe Ann. Pontius Pilate. Random House. New York. 1999. s. 107.

[14] Joh 11:53

[15] Dupuy Jean-Pierre. Detour and Sacrifice: Illich and Girard. Kirjassa: Goodhart Sandor, Jorgensen Jorgen, Ryba Tom, Williams James toimittajat. For Rene Girard. Essays in Friendship and in Truth. Michigan Stater University Press. 2009. s. 70.