Teoblogi

Kaikki evankelistat alleviivasivat lukijoilleen, että kansanjoukko valitsi kapinallisen terroristin sankarikseen ja kaikkea uhriutta vastustavan kummajaisen uhrikseen. Sankariroolista johdonmukaisesti kieltäytyneellä Jeesuksella ei ollut mitään annettavaa väkijoukolle. Hänellä oli asiaa vain niille yksilöille, jotka uskalsivat astua ulos kansanjoukon väkivaltaisista intohimoista. Sellaisia ei tästä porukasta löytynyt.

Vielä Pilatus kysyi kansalta: ’Mitä minä sitten teen tälle, jota te sanotte juutalaisten kuninkaaksi?’

He huusivat: ’Ristiinnaulitse!’[1]

Lynkkaushuudot olivat ehkä alkaneet vain muutamista kansan johtohahmoista, papiston palkkaamista kansankiihottajista. Aina tarvitaan se, joka uskaltaa heittää ensimmäisen kiven, ennen kuin muut seuraavat esimerkkiä ja yhtyvät kuoroon. Mimeettinen hysteria imi nopeasti koko joukon mukaansa. Epäilykset katosivat ja empimiset haihtuivat. Yksimielinen uhraamisen halu valloitti koko joukon.

Kansanjoukko tuskin oli sama, joka oli yrittänyt huudattaa häntä messiaaksi viisi päivää aiemmin. Tänne oli todennäköisesti valikoitunut paljon enemmän papistolle läheistä eliitin aktivisteja ja rikkaampaa kaupunkilaisväestöä, jolla muutenkin oli pääsy palatsiin tai ainakin sen pihalle.[2] Näiden muurien sisällä ei yleensä piitattu maattomien ja työttömien äänistä. Nyt paikalle oli kuitenkin saapunut joukko ihmisiä, joiden salaiset sympatiat olivat kapinallisten puolella.

Ehkä Pilatus tajusi, että Jeesus oli viaton. Mikään Pilatuksen historiassa ei kuitenkaan anna aihetta pitää häntä viattoman uhrin puolustajana. Paljon todennäköisempää on, että Pilatus tarjosi Jeesusta vapautettavaksi, koska piti tätä Rooman vallan kannalta vaarattomampana kuin Barabbasta.

’Mitä pahaa hän on tehnyt?’ kysyi Pilatus. Mutta he huusivat entistä kovemmin: ’Ristiinnaulitse se mies!’[3]

Pilatuksen viimeinen kysymys paljasti hänen huolensa asemastaan lain edustajana. Rooman valtakunta oli ylpeä laistaan, eikä sen edustajan sopinut millään ilmeisellä tavalla uhrata viattomia. Siitä hän voisi joutua itse syytteeseen.

Kansa ei edes yrittänyt vastata Pilatuksen kysymykseen. Se yltyi kuoroksi, joka ei enää välittänyt lain vaatimista muodollisuuksista. Niin kuin lukemattomissa lynkkausporukoissa tätä ennen ja tämän jälkeen, kansa oli imeytynyt sokeaan yksimielisyyteen siitä kuka oli heidän keskinäisten ristiriitojensa aiheuttaja. Hänestä oli nyt päästävä eroon. Sen jälkeen normaalielämä voisi taas jatkua.

Pilatus ei kuitenkaan löytänyt mitään juridista syytä tuomita Jeesusta. Siksikin hän yritti vastustaa kansanjoukon paineita. Siihen hänen rahkeensa eivät kuitenkaan riittäneet. Papiston lailla hän tiesi todellisen valtansa tulevan alhaalta päin. Hänen oli alistuttava niille, jotka olivat antaneet hänelle vallan.

Pilatus alkoi tajuta, että kansan intohimo ei ollutkaan valjastettu Barabbaan vapauttamiseksi. Huutoäänestyksen alussa hän tosin oli ajatellut juuri niin. Nyt alkoi kuulostaa siltä, että Barabbaan kohtalo oli papiston kiihottamalle kansalle toissijainen asia. Tärkeintä oli saada Jeesus pois päiviltä. Jos Jeesus nostatti juutalaisten joukossa näin vahvoja intohimoja, hänen täytyi olla Barabbasta uhkaavampi tekijä myös Roomalle. Jeesus taisi sittenkin olla Rooman vallan kannalta paljon vaarallisempi kuin Barabbas.

Huutoäänestys alkoi olla aika selvä, mutta Johanneksen mukaan viimeinen niitti tuli seuraavasta argumentista:

Jos päästät hänet vapaaksi, et ole keisarin ystävä! Joka korottaa itsensä kuninkaaksi, nousee keisaria vastaan.[4]

Tämä oli Pilatuksen kannalta todella pelottava argumentti. Samalla se kuulosti epäsuoralta uhkaukselta.

Tiberiuksen kanssa piti olla jatkuvasti varpaillaan. Hän oli muuttunut viime vuosina muuttunut vaarallisen vainoharhaiseksi ja mielivaltaiseksi. Siitä lähtien kun hänen poikansa oli kuollut myrkytykseen, Tiberius oli sumeilematta tapattanut kenet tahansa pienimmänkin epäilyksen pohjalta. Hän oli mestauttanut jo suurimman osan läheisimmistä neuvonantajistaan. Kuka tahansa saattoi päästä hengestään pienenkin ilmiannon pohjalta. Ilmiantajia oli joka puolella. Keisari piti ylenpalttista ymmärtämistä ja mieliksi olemistakin epäilyttävänä, ja tapatti siksi myös lähimpiä tukijoitaan. Kukaan ei voinut luottaa hänen suosioonsa.[5]

Kaikki tähän asti esitetyt syytteet Jeesusta vastaan olivat vain provosoineet Pilatusta kilpailemaan vaikutusvallastaan papiston kanssa. Tämä vihjaus sattui erityisen arkaan hermoon. Papisto oli säästänyt raskaimman panoksensa viimeiseksi. Ajatus keisarin ystävyydestä räjähti Pilatuksen tietoisuuteen pelottavalla voimalla.

Jerusalemin kaduilla juokseva huutosakki, joka syyttäisi maaherraa petoksesta keisaria vastaan, oli viimeinen asia mitä Pilatus tältä pääsiäiseltä toivoi. Tämän kansanjoukon kanssa ei enää voisi neuvotella.[6] Kansalla näytti olevan kaikki valtit käsissään. Maalla asuessaan heillä ei ollut mitään poliittista valtaa. Tänne kokoontuessaan heillä oli ehkä tietämättäänkin mahdollisuus syöstä Pilatus viralta.

Prokuristilla ei ollut mitään juridisia ongelmia Barabbaan tuomitsemisessa. Olihan tämä todistettavasti murhannut jonkun. Pilatuksella oli kaikki syy pelätä joutuvansa keisarin kanssa ongelmiin, jos hän vapauttaisi näin vakavasta rikoksesta tuomitun. Kapinallinen murhaajakin alkoi vähitellen vaikuttaa vähemmän vaaralliselta kuin Jeesus.

Kansa alkoi käyttäytyä tosi vaarallisesti. Pilatuksen täytyisi inhottavan nopeasti tehdä päätöksensä. Hän alkoi lähestyä samaa johtopäätöstä, jonka Kaifas oli jo aiemmin esittänyt pappien neuvostossa: Oli parempi että yksi kuolee kuin että tästä nousee kapina, jonka hän joutuu tukahduttamaan sotilaillaan. Sellainen verenvuodatus vaarantaisi hänen asemaansa Rooman valtakunnan edustajana.

Huutonsa voimalla he saivat tahtonsa läpi. Pilatus päätti lopulta suostua heidän vaatimukseensa. Hän vapautti sen miehen, jonka he halusivat – miehen, joka oli vangittu mellakan ja murhan tähden – mutta Jeesuksen hän luovutti heidän valtaansa.[7]

Pilatus uhrasi Jeesuksen kansanjoukolle:[8] Taktinen veto, jolla hän jätti todellisen rikollisen rankaisematta. Hänen tehtävänsä ei ollut varjella yksilön oikeuksia, vaan omaa asemaansa ja sen kautta tietenkin valtakunnan sisäistä vakautta.

Tehdäkseen kansalle mieliksi Pilatus päästi Barabbaksen vapaaksi, mutta Jeesuksen hän ruoskitti ja luovutti ristiinnaulittavaksi.[9]

Pilatus oli hallinta-alueellaan yksinvaltias tyranni. Olosuhteiden pakosta hän oli myös tasapainotteleva poliitikko, joka yritti tarkkaan lukea mielipidemittauksia. Nytkin hän yritti löytää päätöstä, joka miellyttäisi mahdollisimman monia tai ainakin suututtaisi mahdollisimman harvoja. Siksi hän päätyi Jeesukseen. Hänen kauttaan kansanjoukon, papiston ja Pilatuksen välinen ristiriita tulisi laukeamaan – ainakin hetkeksi.

Sotilaat pääsivät jatkamaan pahoinpitelyä, johon Herodes oli heitä jo rohkaissut. Kuoleman tuottaminen alkoi ruoskinnalla. Lyijykynsillä varustettujen ruoskien jättämä jälki tuotti niin paljon verenhukkaa, että tuomittu saattoi menehtyä jo ennen ristille naulitsemista.[10] Niin ei tietenkään saisi käydä. Kuoleman piti olla mahdollisimman näyttävä, hidas ja pelottava.

Markus käytti Jeesuksen ristiinnaulitsemista vaativasta kansanjoukosta samaa sanaa, jolla hän oli kuvannut Jeesusta seuraavaa joukkoa. Opetuslasten toiveista huolimatta Jeesus ei koskaan yrittänyt rakentaa mitään joukkoliikettä. Hänellä on täytynyt olla siihen hyvät syyt. Kun hän nyt seisoi joukkovoiman valittuna uhrina, näemme miksi hän ei koskaan ollut luottanut siihen.

Joukkovoiman peruskirous toteutui Jeesuksen edessä. Joukko oli aina pelastanut itsensä keskinäiseltä kaaokselta uhraamalla yhden omistaan tai löytämällä ulkopuolisen vihollisen. Tälle dynamiikalle kulttuuri oli rakentunut, eikä Jeesus halunnut jatkaa sellaisten voimien käyttöä. Hän oli tullut pelastamaan ihmiskunnan tästä ”ontologisesta taudista”, yhteisöllisyytemme perusolemusta riivaavasta väkivallasta, kutsumalla meidät yksi kerrallaan ulos joukosta, valikoimattoman rakkauden valtakuntaan.

Pääsiäiskertomuksessa kansanjoukon tärkeys ei korostu koska se on juutalainen, vaan koska se on kansanjoukko – mikä tahansa joukko kansaa, mistä historian ajankohdasta hyvänsä. Tämä kansanjoukko ei ollut vain tyhmää rahvasta. Siihen kuuluivat lopulta kaikki – ylintä poliittista ja sotilaallista johtoa myöten. Melkein kaikki imeytyivät vähitellen osaksi samaa joukkoa, osa täysin hillittömästi ja toiset sivistyneen varauksellisesti. Myös sovinnolla syrjään vetäytyneet antautuivat vaikenemisellaan ylivoimaiseksi kasvaneen kansan halun edessä.[11]

Psykologiset analyysit Pilatuksen, Herodeksen tai papiston yksilöllisistä heikkouksista eivät anna mitään avainymmärrystä tapahtumien kulusta. Ei kellään heistä yksinään ollut ratkaisevaa merkitystä tämän tapahtumaketjun etenemiseen. He olivat omista syistään mukana kansanjoukon halussa ratkaista kriisi uhraamalla, eikä siinäkään ollut mitään poikkeuksellista.[12]

Kaikki olivat imeytyneet keskinäiseen kilpailuun ja alkaneet vastavuoroisesti jäljentää toistensa väkivaltaisia haluja. Jokainen oli saanut mimeettisen tartunnan ja tulleet vastustajansa kaltaisiksi. Evankeliumien kertojat eivät jakaneet moraalisia plussa- tai miinuspisteitä eri osapuolien osallistumisen asteesta. He kuvasivat kaikkia osapuolia yhtä kyvyttöminä vastustamaan joukkovoimaksi yltynyttä halua ratkaista kriisi uhraamalla yksi. Pilatus oli alusta lähtien samassa vastavuoroisuuden kierteessä mukana. Jos peli olisi edennyt toisella tavalla, hän olisi voinut olla valmis uhraamaan Kaifaan tai Herodeksen. Entä jos kansa olisi vaatinut Pilatukselta Barabbasta uhriksi? Olisiko hän siihen suostuessaan ollut vähemmän syyllinen uhraaja kun nyt?

Muutama vuosi aiemmin Herodes oli teloituttanut Johannes Kastajan. Siinäkin oli monen osapuolen keskinäinen kilpailu lopulta purkautunut kaikkia hetken aikaa rauhoittavaksi murhaksi.[13] Sekä Herodeksen että Pilatuksen henkilökohtaiset epäröinnit taipuivat lopulta seuraamaan alaistensa verta vaativaa kiihkoa. Kummatkin olivat alusta lähtien itse osallistuneet siihen keskinäiseen kilpailuun, joka lopulta johti tähän uhria vaativaan kriisiin.[14] Eikä siinäkään ollut mitään erikoista.

Juuri siksi tämä kertomus on niin tärkeä. Se kertoo siitä mikä on tavallista, mutta tekee sen näkökulmasta, joka on historiallisesti tavaton. Jeesuksen hiljaisuus ja vähäsanaisuus kuulustelijoidensa edessä houkuttelee rohkean lukijan katsomaan ja ymmärtämään pääsiäisen tapahtumia uhrin näkökulmasta.

Muutenkin vaitelias Jeesus oli täysin sanaton seisoessaan kansanjoukon edessä. Kuulustelijoilleen hän oli vastannut muutaman kerran, mutta kansanjoukon edessä hän ei puhunut mitään. Miksi?

Koska joukko ei enää ole ketään, eikä sen keskellä ole enää kukaan. Kansanjoukko on täydellinen piilopaikka henkilökohtaisesta vastuusta. Kenenkään henkilökohtainen pelkuruus ei koskaan voi ylittää joukkoon tiivistyvää rakkamaisuutta. Joukossa viimeinenkin tietoisuus henkilökohtaisesta pelkuruudesta sammuu. Väkivallan innoittamana se kääntyy voiman ja rohkeuden tunnoksi. Jeesusta lukuun ottamatta melkein kaikki tämän kertomuksen päähenkilöt hukuttavat itsensä tähän mitään ja ketään pelkäämättömään väkijoukkoon.

Suomen kieleen on sisäänrakennettu vanha intuitio siitä, että väkijoukko ja väkivalta ovat olennaisessa ja erottamattomassa sukulaisuussuhteessa toisiinsa. Väkijoukon itseltään salaama kammo on joutua yksilönä itsensä uhriksi.

---

[1] Mark 15:12, 13.

[2] Borg Marcus & Crossan John Dominic. The Last Week. Harper. San Francisco. 2006. s. 144.

[3] Mark 15:14.

[4] Joh 19:12.

[5] Wroe Ann. Pontius Pilate. Random House. New York. 1999. s. 97, 98, 272, 273.

[6] Orchard Helen C. Courting Betrayal. Jesus as Victim in the Gospel of John. Sheffield Academic Press. 1998. s 210

[7] Luuk 23:23-25.

[8] Hamerton-Kelly Robert G The Gospel & the Sacred. Fortress Press. Minneapolis. 1991. s. 55.

[9] Mark 15:15.

[10] Holmen Tom ja Kankaanniemi Matti. A.D. 30. Art House. Helsinki 2009. s. 115.

[11] Jopa johtotasolla jotkut olivat ilmaisseet ainakin vaimean protestinsa Jeesuksen tuomitsemista vastaan. Luukas mainitsee esimerkiksi Joosef Aritmealaisen: Luuk 23:51. ”Muuan neuvoston jäsen, Joosef, joka oli kotoisin juutalaisesta Arimatian kaupungista, ei ollut yhtynyt neuvoston päätökseen eikä osallistunut sen toimiin. Hän oli hyvä ja hurskas mies ja odotti Jumalan valtakuntaa.” Niin kuin yleensä käy, kun uhria vastaan noussut kiihko on korkeimmillaan, hänen mahdollinen protestinsa hukkui väkivaltaisten intohimojen aaltoihin. Johannes kuvaa samaa miestä jopa Jeesuksen opetuslapseksi, joka piti antaumuksensa salassa kollegojensa pelossa. (Joh 19:38)

[12] Olen kyllästymiseen asti lukenut kirjoja ja artikkeleita, joissa syyllisyyskysymystä pohditaan lähinnä Pilatuksen ja papiston välillä. Suureksi kasvaneen kansanjoukon merkitys vuoden merkittävimmän juhlan aikana on tutkimuksessa aliarvioitu. Monet poliittisen johtajat Pilatuksen jälkeen tuntevat historiaa paljon paremmin. Ne, jotka ovat aliarvioineet kiihkeän kansanjoukon merkityksen, ovat usein itse joutuneet sen uhriksi. Poliittisesti täysin voimaton joukko voi hetkessä tulla mahtavintakin keisaria väkevämmäksi.

[13] Tulen ennen Juhannusta käsittelemään kertomusta Johannes Kastajasta ja osoittamaan, ettei Herodes suinkaan taipunut vain yhden katalan naisen ja tämän tyttären haluihin.

[14] Girard René. I See Satan Fall Like Lightning. Orbis Books. Maryknoll, New York. 2001. s. 27

Edellinen yhteenotto pappiseliitin kanssa päättyi heidän kannaltaan aika vaarallisen tuntuiseen julkiseen nöyryytykseen. He olivat saaneet tuntea köyhän kansan vihan, pelottavan läheltä. Siksi uskonnolliset johtajat vetäytyivät vähäksi aikaa maallikoilta suojattuihin tiloihin. He eivät antautuneet, vaan lähettivät uusia pelureita kehään siinä toivossa, että Jeesus niiden kautta astuisi edes johonkin tarpeeksi pitävään ansaan.

Sitten he lähettivät muutamia fariseuksia ja Herodeksen kannattajia Jeesuksen luo saadakseen hänet puheistaan kiinni.[1]

Herodeksen kannattajista emme tiedä paljon muuta kuin että he olivat Rooman keisarin asettaman nukkekuninkaan, Herodes Antipaan, kätyreitä. He valvoivat kuninkaansa etuja vihamielisessä maastossa. He pitivät kansaa silmällä. Kuka tahansa saattoi olla Johannes Kastajaakin vaarallisempi kuninkaan vallan uhmaaja. Galilealaisena Jeesuskin kuului Herodeksen valtapiiriin. Hän oli jonkin verran varonutkin askeleitaan, koska ei aikonut kuolla Johannes Kastajan lailla Herodeksen hovissa.

Nämä fariseukset edustivat Rooman vallan vastustajia, vaikka eivät yllyttäneetkään kansaa avoimeen kapinaan niin kuin selootit. Galileassa fariseukset olivat Jeesuksen sitkeimpiä kyseenalaistajia. Jo Jeesuksen toiminnan alussa nämä toisilleen vihamieliset ryhmittymät haistoivat yhteisen uhrin mahdollisuuden ja unohtivat siksi hetkeksi vastakkaiset tavoitteensa.[2] Syntipukki yhdisti vihollisia. Niin oli ollut aikojen alusta asti.

Nämä tulivat ja sanoivat hänelle: ’Opettaja, me tiedämme, että sinä puhut totta ja olet ihmisistä riippumaton. Sinä et tee eroa heidän välillään, vaan opetat Jumalan tietä totuuden mukaisesti.’[3]

Jos he oikeasti uskoivat Jeesuksen olevan ihmisistä riippumaton, niin miksi heidän pelinavauksensa kuulosti niin manipulatiivisen imartelevalta? Eihän muiden mielipiteistä vapaata ihmistä kannata imartelulla edes yrittää ohjata. Jos he taas eivät uskoneet Jeesuksen riippumattomuuteen ihmisistä, niin miksi he kaikkien kuullen kehuivat häntä sellaiseksi?

Imartelu oli tarkoitushakuista. Alleviivaamalla kansan kuullen Jeesuksen ihmisistä riippumatonta suorapuheisuutta, he tilasivat häneltä seurauksista piittaamatonta ja suoraa vastausta hyvin suunniteltuihin poliittisiin kompakysymyksiin. He tunsivat kansan kärsimättömyyden monisanaisia selityksiä kohtaan ja petasivat siksi Jeesukselle vain kaksi vaihtoehtoa. Kerro nyt kaikille selkeä käsityksesi vastaamalla kyllä tai ei. Kumpi on tässä asiassa Jumalan tie?

Onko oikein maksaa keisarille veroa vai ei?
Tuleeko meidän maksaa vai ei?

He eivät puhuneet mistä tahansa verosta tai sen suuruudesta. He puhuivat keisarin säätämästä erityisverosta, jonka kantaminen oli alkanut kun roomalaiset ottivat Jerusalemin ja Juudean suoraan hallintaansa 63 eKr. Se oli temppeliveron kaltainen tasavero kaikille yli 14-vuotiaille miespuolisille kansalaisille. Tyttöjen verovelvollisuus alkoi jo 12-vuotiaina. Ne harvat, jotka elivät yli 65-vuotiaiksi, vapautuivat tästä verosta. Rikkaita verotettiin maaomistuksen pohjalta, koska keisari katsoi maan pohjimmiltaan kuuluvan itselleen. Köyhät maksoivat veroa itsestään, ruumistaan ja hengestään, ikään kuin sekin pohjimmiltaan kuuluisi keisarille. Siksi tämä vero koettiin niin äärimmäisen nöyryyttävänä ja kunniattomana. Paitsi että se oli köyhille usein ylivoimainen rasite, sen maksaminen oli myös äärimmäisen häpeällistä. Tributum capitis loukkasi kansan itsekunnioitusta ja uskontoa.[4] Kaiken kukkuraksi vero piti maksaa kolikoilla, joissa oli keisarin kuva.

Jeesus oli vasta noin kymmenvuotias, kun Galilealainen Juda ja fariseus Zadok lietsoivat kiihkeän kansanliikkeen protestina tätä veroa vastaan. Monet olivat valmiit vastustamaan veronkantoa aseellisesti ja henkensä kaupalla. Toisten mielestä sellainen meni vähän liian pitkälle.[5] Useimmat Juudean ja Galilean työläiset suhtautuivat kuitenkin erittäin vihamielisesti tähän veroon.[6] Heidän harteilleen sen maksaminen oli suurimmaksi osaksi langennut, ja monen pienviljelijän maatilkku oli takavarikoitu verovelkojen takia. Monet omaisuutensa menettäneet ryhtyivät rosvoiksi, kun eivät muuten pystyneet elättämään perhettään.[7]

Veron nöyryyttävyyttä syvensi se, että kansa joutui näin maksamaan maansa miehityksen kustannukset. Verorahoilla ylläpidettiin Pilatuksen ja Herodeksen ylellisiä palatseja ja kolonialistista armeijaa.

Veron kannattaminen olisi loukannut varsinkin kansan köyhintä osaa, ja nostanut ankaraa vihaa Jeesusta kohtaan. Sellaista kysyjät tuskin edes odottivatkaan Jeesukselta.[8] Sen sijaan heillä oli paljon syitä olettaa, että Jeesus vastustaisi veroa. He vain yrittivät houkutella häntä tekemään sen tarpeeksi avoimesti ja kaikkien kuullen. Se olisi antanut uskonnolliselle valtaeliitille oikeuden syyttää häntä kumouksellisesta toiminnasta. Hehän olivat Rooman nöyriä palvelijoita ja keisarillisen veron kerääjiä.

Kysymys oli siis monella tavalla ladattu. Oletko lojaali kansalle vai sen hallitsijoille? Palveletko Jumalaa vai epäjumalia? Kannatatko vallitsevaa järjestystä vai oletko kumouksellinen? Veron maksusta oli tullut hiljainen kansanäänestys Roomalaisten oikeudesta valloitukseensa. Mitä Jeesus äänestäisi?

Jeesukselle annettiin vain kaksi vaihtoehtoa, joista kumpikin edusti väkivaltaa. Häntä houkuteltiin asettumaan joko valtiollisen tai vallankumouksellisen väkivallan puolelle. Jeesus kieltäytyi tukemasta kumpaakaan.

Silti kysymys oli hänelle tärkeä. Olihan suuri osa hänen seuraajistaan kyseisen veron köyhdyttämiä ja nöyryyttämiä maalaisia. Heidän taloudellisesta asemastaan hän oli puhunut monesti aiemminkin. Jeesus oli aina ollut uhrien puolella. Hän oli valmis itsekin joutumaan sellaiseksi – mutta ei roomalaisten painaman hopeadenaarin takia. Siksi hänen oli valittava sanansa tarkkaan.

Jeesus tiesi heidän teeskentelevän ja sanoi:
’Miksi te yritätte saada minut ansaan?’[9]

On teeskentelyä antaa positiivista palautetta ilman todellista ihailua. Kysymyksen esittäminen vailla oikeaa tiedonhalua on niin ikään teeskentelyä. Kummankin menettelyn takana oli tarkkaan suunniteltu metsästystaktiikka. Saalista yritettiin ajaa ansaan kysymyksillä, joihin voisi vastata vain väärin.

Ongelma oli niin akuutti ja koko kansaa kiinnostava, että Jeesus ei varmasti kykenisi vaihtamaan aihetta. Mikään asia ei saisi kansaa hetkessä unohtamaan kiinnostustansa tähän kysymykseen. Jeesus ei yritä vaihtaa keskustelun aihetta, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan vastata kysymykseen heidän ehdoillaan.

’Näyttäkää minulle denaarin raha.’

Sitä ei aivan kenen tahansa kukkarosta löytynyt. Vaikka fariseuksilla olisi sellainen ollut, he eivät olisi uskaltaneet näyttää sitä kansalle. Herodeksen kannattajat puolestaan olivat äveriäitä ja halukkaita veronmaksajia, joten heidän kukkarostaan raha löytyi helposti. Tästä Galliassa painetusta hopeakolikosta tuli nyt kertomuksen draamallinen keskipiste. Sen avulla Jeesus sotki vastustajansa konseptit ja otti keskustelun ohjakset takaisin itselleen.

He ottivat esiin rahan, ja hän kysyi: ’Kenen kuva ja nimi siinä on?’[10]

Jeesus osoitti Herodeksen kannattajan kädessä olevaa rahaa, jossa oli maailman mahtavimman ja tunnetuimman hallitsijan kuva. Samalla hän käyttäytyi kuin ei itse olisi tuntenut koko miestä. Ikään kuin ei olisi koskaan rahaa nähnytkään, Jeesus pyysi sen omistajaa selittämään kenen rahasta oli kysymys. ”Kuka tuo mies oikein on? Miksi hänen kuvansa on painettu kolikon poskeen? Mihin näitä metallinpalasia oikein käytetään? Miksi niitä on täällä niin paljon, kun kansalla on omakin valuutta olemassa?” Heittäytymällä täysin tietämättömäksi Jeesus teki sarkastista pilaa arvokkaasta palasesta hopeaa, joka on alkanut hallita jopa sen vastustajien mieliä.

Kaikki tiesivät vallan hyvin, että siinä oli nykyisen keisarin Tiberiuksen kuva ja hänen jumalallinen kunnianimensä Augustus, Jumalan Poika. Yksistään se riitti tekemään kolikosta monelle juutalaiselle saastaisen esineen, jota ei saanut edes koskea syyllistymättä epäjumalanpalvontaan ja tulematta rituaalisesti epäpuhtaaksi.[11] Jeesuskaan ei ilmeisesti kolikkoa koskenut, vaan antoi kysyjien itse pitää sitä käsissään. He olivat jo alistuneet keisarin rahan valtaan, niin kuin miljoonat muutkin valloitettujen maiden asukkaat. Kansan villitseminen rahalla oli roomalainen käytäntö,[12] mutta Jeesus oli vapaa pitämään koko valuuttaa pilkkanaan.

Retorisella kysymyksellään Jeesus vain vahvisti otettaan keskustelun johdossa. Vastustajat joutuivat nyt kansan kuullen änkyttämään tuon kaikkien vihaaman sanan:

“Keisarin”, he vastasivat.

Sotilaallisen vallan sinetöimiseksi keisari yritti alistaa kansan myös taloudellisesti. Se tapahtui pakottamalla valloitetun maan kansalaisia korvaamaan omat rahansa imperiumin valuutalla. Sellainen oli henkisestikin nujertavaa. Itse painettu raha kansallisine symboleineen oli tärkeä osa kansallista identiteettiä ja itsetuntoa.[13] Nyt he joutuivat tekemään kauppaa vieraan vallan kolikoilla. Jotta he voisivat maksaa veronsa denaareilla, heidän piti myydä palvelujaan tai tuotteitaan denaareista. Rahan kautta keisarin valta ylti paljon pidemmälle kuin sotilaallinen mahti. Silti Jeesus kohteli sitä kuin merkityksetöntä symbolia.

Suorapuheiselta mieheltä odotettiin silti selkeää vastausta alkuperäiseen kysymykseen. Pitäisikö heidän maksaa keisarille veroa hänen omalla valuutallaan? Oliko se Tooran lain eli Jumalan tahdon mukaista?

Silloin Jeesus sanoi heille: ’Antakaa keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.’[14]

Jeesus käytti sanaa (apodote), joka tarkoittaa vähän enemmän kuin antamista: Maksakaa tai antakaa takaisin kenelle olette velkaa. Mutta ensin teidän täytyy päättää kenelle oikeasti olette velkaa. Hän kehotti kuningasmielisiä veronmaksajia ja verokapinallisia fariseuksia itse päättämään kenelle kuuluu mitäkin.

He olivat yrittäneet saada Jeesusta ansaan kysymällä, mikä hänen mielestään on oikein, ja pitäisikö veroa maksaa. Jeesus siirsi kysymyksen astetta syvemmälle ja jätti sen heidän itsensä vastattavaksi. Hän lukitsi kysyjät omaan loukkuunsa.

Juutalaisille tällainen rinnastus oli pöyristyttävä. Velkaa keisarille ja Jumalalle ei voinut verrata toisiinsa alkuunkaan. Hurskas juutalainen oli kaikesta velkaa Jumalalle eikä yhtään mistään velkaa keisarille. Päinvastoin: keisari oli velkaa sekä kansalle että Jumalalle. Kansalta hän oli vienyt maan ja vapauden. Nyt hän oli viemässä vielä toimeentulonkin. Rosvolleko piti maksaa siitä, että tämä oli vienyt kaiken? Ei tule kuuloonkaan.

Eikä Jeesuskaan väitä mitään muuta. Ei hän sano että kansa oli keisarille jotain velkaa. Kaikkihan sen tajusivat, ettei ole. Jeesuksen yleisö ymmärsi varsin hyvin mitä hän tarkoitti. Keneltäkään ei jäänyt huomaamatta Jeesuksen sanojen piiloviesti:

Antakaa keisarille mitä keisarille kuuluu – ei yhtään mitään!
Antakaa Jumalalle mitä Jumalalle kuuluu – koko elämänne, kaikki mitä teillä on koskaan ollut, on nyt, ja tulee koskaan olemaan.

Ei Jeesus tarjonnut mitään diplomaattisen siistiä kompromissiratkaisua. Jokaisen piti valita kahden vastakkaisen lojaalisuuden välillä. Eikä näistä antiteeseistä mitään siistiä synteesiä voinut rakentaa.

Jeesus ei suinkaan huolehtinut keisarin verosaatavista. Hän teki ironista pilaa tämän jumalallisesta vallasta ja hopearahasta vallan välineenä. Jos Keisari oli painattanut omalla kuvallaan koristeltuja hopearahoja, niin pitäkööt hyvänään ja viekööt mukanaan. Eivät ne tänne kuuluneet alun perinkään. Meitä hän ei niillä voi ostaa. Emme ole kaupan. Meidät Jahve on tehnyt oman kuvansa kaltaisiksi ja kuulumme siksi yksinomaan Hänelle. Maa, ja ihminen joka sitä asuttaa, on Jumalan omaisuutta, eikä kenenkään muun. Keisarille kuuluu korkeintaan se raha, jonka on itse teettänyt. Ei mitään muuta.

Jeesus vain valitsi sanansa niin, ettei häntä muodollisesti saatu kiinni kumouksellisesta toiminnasta. Todellisuudessa hänen sanansa olivat kumouksellista ironiaa. Ne, jotka sitä eivät ymmärtäneet, alistuivat entistäkin nöyremmin maksamaan veronsa sekä keisarille, että temppelille.[15] Ne, joilla oli korvat kuulla, vapautuivat itse päättämään mitä keisarille ja temppelille oikeasti kuului, vai kuuluiko niille yhtään mitään. Suurin osa kansasta luultavasti tajusi, että Jeesus ei antanut keisarin valuutalle minkäänlaista valtaa tai arvoa. Pohjimmiltaan se ei edes kuulunut hänelle, koska hopea oli ryöstetty valloitetuilta mailta ja kolikot teetetty gallialaisilla sepillä.

Tämä vastaus jätti heidät ymmälle.

Fariseuksilla ja Herodeksen kannattajilla oli tullessaan valmis vastaus kysymyksiinsä. Toiset kannattivat ja toiset vastustivat keisarille maksettavaa veroa.[16] Samalla he luultavasti kannattivat juutalaisten omaa vastaavaa veroa, joka maksettiin temppelille. Ehkä osapuolet olivat entistäkin vakuuttuneempia kannastaan. Olihan Jeesus ainakin kirjaimellisesti tukenut kumpaakin. Teksti kuitenkin kertoo heidän joutuneen ymmälle.

Jos Jeesus todella olisi neuvonut kansaa nöyrästi maksamaan mielivaltaisesti määrätyn ryöstöveron, niin ainakin Herodeksen kannattajat olisivat lähteneet paikalta melko tyytyväisinä. He eivät voisi syyttää Jeesusta mistään, mutta hän olisi kansan edessä puhunut itsensä pois pelistä. Kukaan miehitystä vihaava kansalainen ei enää kuuntelisi häntä. Fariseukset olisivat olleet hyvillään samasta syystä, vaikka itsekin salaa vastustivat veroa.

Jos hän olisi avoimesti väittänyt veroa Jahven tahdon vastaiseksi, ja kehottanut ihmisiä verokapinaan, kysyjät olisivat onnistuneet tärkeimmässä tavoitteessaan, ja luultavasti kutsuneet lähellä partioivat temppelipoliisit pidättämään Jeesuksen.

Mutta Markuksen mukaan kukaan kysyjistä ei poistunut hyvillä mielin. He olivat juuri sillä tavalla ymmällään, kuin totuutta paljastavan ironian edessä ollaan. Kestäisi vähän aikaa koota ajatukset takaisin tuttuun järjestykseen.

Kun papit myöhemmin syyttivät Jeesusta Pilatuksen edessä, he olivat vetäneet hänen sanoistaan viittä vaille oikean johtopäätöksen: Hän kieltää maksamasta veroa keisarille[17] Jeesus ei tosin suoraan ollut kieltänyt maksamasta veroa, mutta oli antanut ymmärtää että keisari voisi hänen puolestaan pitää rahansa.

Jeesusta ei kiinnostanut jäädä taistelemaan sen enemmän keisaria kuin hänen paikallisia vasallejakaan vastaan. Vero- tai temppelikapinat eivät olleet tarpeeksi vallankumouksellisia. Hallitsijat olisivat vaihtuneet, mutta vallan sortava luonne olisi pysynyt samana.[18] Uhritkin vaihtuisivat uusiin, mutta uhreja tuottava valta pysyisi olennaisesti samana. Jeesus oli kiinnostuneempi siitä, mikä kuului Jumalalle, kuin siitä mikä ei kuulunut temppelille tai keisarille.

Hän jätti tilaa myös sille, että joskus löytyisi pappeja ja keisareita, jotka oikeasti palvelisivat kansaa ja siksi olisivat veronsa ansainneet. Tiberius ja Jerusalemin temppelissä istuva paikallishallinto ei ollut sellainen.

Mitä hyötyä näistä kuuluisiksi tulleista Jeesuksen sanoista sitten oli kenellekään? Veronkanto jatkui entiseen tapaan. Myöhemmin monet kristityt keisarit tulisivat käyttämään Jeesuksen sanoja kasvattaakseen henkilökohtaista omaisuuttaan ja valtaansa. Pohjolan perukoillakin Jeesuksen sanoilla koulutettiin nöyriä veronmaksajia sadoiksi vuosiksi, ikään kuin Jeesus itse olisi kaikkien veronkantajien suojelupyhimys. Maallinen ja hengellinen regimentti vaativat toisiaan täydentävää kuuliaisuutta itselleen. Keisari Tiberius jäi edustamaan kaikkea myöhempää esivaltaa, johon Jeesuksen on oletettu suhtautuneen nöyrän alamaisesti.

Silti on aina ollut ihmisiä, jotka eivät ole lakanneet kysymästä itseltään, mikä kuuluu keisarille ja mikä Jumalalle. Tämän päivän talouden keisarit ovat kasvottomia kuin luonnonvoimat, mutta edelleen joudumme niiden edessä vastaamaan Jeesuksen kysymykseen. Kenelle kuuluu maa? Kenelle kuluu ihminen? Kuka meidät omistaa? Kenelle olemme velkaa ja mistä? Ketä ja mitä äänestämme kukkarollamme?

---

[1] Mark. 12:13.

[2] Mutta fariseukset menivät ulos ja ryhtyivät heti Herodeksen kannattajien kanssa suunnittelemaan, miten saisivat Jeesuksen raivatuksi pois tieltä. Mark 3:6

[3] Mark. 12:14.

[4] Herzog II. William R. Jesus, Justice and the Reign of God. A Ministry of Liberation. Westminster John Knox Press. Lousville. 2000. s. 120, 126.

[5] Fredriksen Paula. Jesus of Nazareth. King of the Jews. Vintage Books. 1999. s. 170.

[6] Horsley Richard A. Jesus and Empire. The Kingdom of God and the New World Disorder. Fortress Press. Minneapolis. 2003. s. 41, 42.

[7] Horsley Richard A & Hansen J. Bandits, Prophets and Messiah’s. Winston. Minneapolis. 1985. s. 52.

[8] Borg ja Crossan olettavat päinvastoin. He uskovat että tavoitteena oli lyödä kiilaa Jeesuksen ja Kansan väliin houkuttelemalla Jeesukselta tukea veron maksulle. Mutta miksi Jeesus olisi kääntynyt niitä vastaan, joiden parissa hän oli elänyt koko elämänsä? Miksi hän yhtäkkiä olisi ryhtynyt imperiumin edunvalvojaksi? Olihan hän koko ajan puhunut aivan uudenlaisen Jumalan valtakunnan tulemisesta. Borg Marcus & Crossan John Dominic. The Last Week. Harper. San Francisco. 2006. s. 64.

[9] Mark. 12:15

[10] Mark 12:16.

[11] Myers Ched. Binding the Strong Man. A Political Reading of Marks Story of Jesus. Orbis Books. Maryknoll. New York. 2002. s. 310-314

[12] Wroe Ann. Pontius Pilate. Random House. New York. 1999. s. 142.

[13] Horsley Richard A. Jesus and the Spiral of Violence. Popular Jewish Resistance in Roman Palestine. Fortress Press. Minneapolis. 1993. s. 308.

[14] Mark 12:17.

[15] Herzog II. William R. Jesus, Justice and the Reign of God. s. 230.

[16] Horsley Richard A. Religion and Empire. Fortress Press. Minneapolis. 2003. s. 104.

[17] Luuk 23:2.

[18] Wink Walter. Engaging the Powers. Dicernment and Resistance in the World of Domination. Fortress Press. 1992. s. 136.

Johannes mainitsee neljä Jeesuksen vierailua Jerusalemiin[1]. Muut evankelistat kertovat vain viimeisestä matkasta.

Juutalaisille Jerusalemin kaupunki oli ollut uskonnollisen maantieteen napa jo noin tuhat vuotta. Daavidin rakentamaan pääkaupunkiin liittyi muistoja voitoista ja tappioista, uskosta ja luopiudesta, kunniasta ja häpeästä, sankaruudesta ja nöyryytyksistä. Daavidin aikaan kuningas pystyi vielä pitämään 12 riitaisaa heimoa yhtenä kansana. Se oli kansan yhtenäisyyden, turvallisuuden ja suuruuden aikaa.

Siitä lähtien historia olikin ollut lähinnä kuoppaista alamäkeä. Jumala oli profeettojensa kautta monet kerrat moittinut kaupungin eliittiä köyhien sorrosta ja kaikenlaisesta vääryydestä. Kaupunki ei ollut kantanut saamaansa tehtävää arvokkaasti ja hurskaasti. Siksi Jumala oli kurittanut kaupunkia milloin minkäkin kuninkaan sotajoukoilla. Noin 600 vuotta aiemmin kaupunki temppelineen tuhottiin ja kansan jäännös vietiin Baabelin vankeuteen. Kokonainen sukupolvi kuoli vieraalla maalla ja suuri kertomus Jumalan valitusta kansasta näytti loppuvan siihen.

Yli viidenkymmenen vuoden vankeuden jälkeen rutiköyhä kansa palasi kaupunkinsa raunioille, ja rakensi pienen jämätemppelin vanhan paikalle. Seuraavien vuosisatojen ajan kaupunki maksoi veronsa persialaisten ja kreikkalaisten hallitsijoille. Papisto hoiti paikallishallinnon ja kantoi omat veronsa sen ylläpitämiseksi. Ainoa kunniakas aika oli makkabealaiskapinasta alkanut sadan vuoden itsenäisyys. Se päättyi kun Roomalaiset Pompeiuksen johdolla valloittivat koko maan v. 63 ekr.

Rooman senaatti pani riitelevät paikallisruhtinaat kuriin nimittämällä juutalaisuuteen kääntyneen idumealaisen koko Juudean kuninkaaksi. Julma Herodes ehti hallita ja rakentaa Jerusalemia kunnes kunnes kuoli patologisen vainoharhaisuuden vallassa vähän Jeesuksen syntymän jälkeen v 4 ekr.

Sitä seuranneiden kapinoiden nujertamiseksi Herodeksen armeija oli tappanut 3000 pääsiäisjuhlaan valmistuvaa ja keskeyttänyt pääsiäisen vieton kokonaan.[3] Pian tämän jälkeen roomalaiset olivat ristiinnaulinneet 2000 Jerusalemin asukasta. Jeesuksen synnyinsijoillakin oli poltettu monta kylää ja tapettu joukoittain ihmisiä. Monet Jeesuksen seuralaisista, jotka nyt lähestyivät Jerusalemia, olivat lapsuudessaan traumatisoituneita näistä hirmutöistä. Kaikki tiesivät mihin roomalaiset pystyisivät.

Kun rauha oli saatu palautettua Rooma jakoi valtakunnan Herodeksen kolmelle pojalle. Vuona 6 jkr Jerusalemista käsin hallitseva varttikunigas sai väistyä ja Rooma alkoi hallita Jerusalemia, Juudeaa ja Samariaa suoraan oman maaherransa kautta.

Kaikesta tästä huolimatta kansa eli siinä uskossa, että kaupungin suuruus oli vielä palautuva. Jerusalemin suuruuden päivät olisivat vasta edessä. Tähän kaupunkiin olisi vielä ilmestyvä väkevä messias. Hän tulisi moninkertaistamaan Jerusalemin muinaisen mahtavuuden ja tulisi tekemään siitä koko maailman navan.

Tämä odotus oli yksi syy miksi Jerusalem oli niin suunnattoman suosittu. Sadat tuhannet pyhiinvaeltajat vierailivat kaupungissa vuosittain. Kaupungin oma väkiluku oli noin 40 000, mutta nytkin Jeesuksen seurueen lisäksi sinne saattoi olla matkalla noin satatuhatta pääsiäisen viettäjää.[4]

80 % kaupunkilaisista sai toimeentulonsa uhrirituaalien ympärillä pyörivästä bisneksestä. Vain viidennes Jerusalemin kaupungin palkkatyöläisistä oli taloudellisesti riippumaton temppelistä ja sen alihankkijoista.

Vaikka kaupunkiin virtasi valtaisasti rahaa pyhiinvaeltajien mukana, Jerusalem oli luonnollisesti riippuvainen myös ympäröivän maaseudun kasvattamasta viljasta, lihasta ja polttoaineesta. Maaseudun asukkaat saivat toimeentulonsa siitä mitä tuottivat kaupungille. Silti jopa yli puolet heidän tuloistaan palautettiin takaisin kaupunkiin[5] verojen, lainakorkojen ja erilaisten maksujen muodossa. Viljelysmaa oli kaupungin rikkaiden omistuksessa. Niin oli aina ollut ja niin tuli aina olemaan. Se vain kuului Jumalalliseen järjestykseen kuten kaikkialla muuallakin.

Herodeksen ja hänen poikiensa hallintoaikana yhä suuremmat maa-alueet joutuivat kuningasperheiden ja heidän suosikkiensa omistukseen. Köyhät maanviljelijät menettivät maitaan tai joutuivat vuokraviljelijöiksi. Monet hakivat päivätöitä kaupungista tai joutivat kerjäläisiksi. Samaan aikaan rikkaiden omaisuus ja valta kasvoi.[6]

Jeesuksenkin seurue koostui suurimmaksi osaksi köyhistä maanviljelijöistä jotka olivat tottuneet elämään kaupunkilaiseliitin armoilla. Koska kuningahuonetta ei enää ollut, valta kuului papistolle ja maata omistavalle aristokratialle. Tavallisella kansalaisella ei ollut minkäänlaista äänivaltaa. Ainoastaan silloin kun he kokoontuivat suurena joukkona samaan paikkaan he saattoivat sopivan johtajan agitoimina saada suuren äänen aikaiseksi. Tätä yhden asian huutoäänestystä jokainen maan mahtava valtias oli oppinut varomaan. Vuodessa ei sen suhteen ollut vaarallisempaa juhlaa kuin tämä. Pääsiäisjuhlien aikana oli usein syntynyt mielenosoituksia ja kansannousuja. Jokainen vieras tiesi, että tämä oli vaarallinen matka. Jeesuksen seurueessa se tiedostettiin selvemmin kuin koskaan.

---

[1] Joh 2:13, 5:1, 7:10, 11:55

[2] Patterson Stephen J. Beyond Passion. Rethinking the Death and Life of Jesus. Fortress Press  2004 s. 28. Patterson tosin siteeraa Josefusta, jonka numeraalinen liioittelu on tunnettu.

[3] Greenberg Gary. The Judas Brief. Who Really Killed Jesus? Continuum. New York. 2007. s. 169.

[4] Borg ja Crossan ovat yleensä todella varovaisia arvioissaan. Siksi ihmettelin kun he arvioivat vierasluvun jopa kaksinkertaiseksi tästä. Borg Marcus & Crossan John Dominic. The Last Week. Harper. San Francisco. 2006. s.18. En ole asiantuntija, mutta Wroen arvio tuntuu uskottavammalta. Wroe Ann. Pontius Pilate. Random House. New York. 1999. Suomalaiset tutkijat ovat samoilla linjoilla. Holmen Tom ja Kankaanniemi Matti. A.D. 30. Art House. Helsinki 2009. s. 20. Juutalainen historioitsija väitti vieraita olleen noin 3 miljoonaa. Greenberg Gary. The Judas Brief. Who Really Killed Jesus? Continuum. New York. 2007. s. 168.

[5] Borg Marcus & Crossan John Dominic. The Last Week. s. 6, 7.

[6] Borg Marcus & Crossan John Dominic. The Last Week.. s. 16, 18.

Ukkosenjyrinän veljekset[1]

Matkan alussa Jaakob ja Johannes tulivat Jeesuksen luokse, ja yrittivät saada häneltä ennakkosuostumusta pyyntöön, jota eivät olleet vielä esittäneet.

Jaakob ja Johannes, Sebedeuksen pojat, tulivat Jeesuksen luo ja sanoivat: “Opettaja, meillä olisi sinulle pyyntö. Suostuthan siihen.”

Lapset käyttävät samaa taktiikkaa silloin kun epäilevät, että vanhempien vastaus on kielteinen. Jeesus halusi tietää mitä heillä oli mielessään.

“Mitä te haluatte minun tekevän?” kysyi Jeesus.

He vastasivat: “Kun kirkkautesi tulee, anna meidän istua vierelläsi, toisen oikealla ja toisen vasemmalla puolella.”[2]

Jaakob ja Johannes eivät olleet luopuneet valtaunelmistaan. ”Kun se valtakunta, josta olet puhunut, lopulta toteutuu niin anna pää- ja ulkoministerin salkut meille.”

Veljekset eivät edelleenkään ymmärtäneet Jeesuksen kutsumuksen ja tehtävän luonnetta. He kuvittelivat vieläkin seuraavansa ylivoimaista sankaria, kaikkien vihollisten voittajaa, joka lopulta saisi suunnattomasti valtaa, voimaa ja omaisuutta. He halusivat vain käyttää läheistä suhdettaan tulevaan maailmanhallitsijaan, ja varmistaa erikoisasemansa hänen rinnallaan. Olihan se sinänsä kohtuullinen pyyntö niiltä, jotka olivat uhrautuvaisesti ja lojaalisti osallistuneet uuden imperiumin perustamisvaiheen hankaluuksiin ja vaivoihin.

Turhaa Jaakobista ja Johanneksesta on etsiä mitään erityisen poikkeuksellista. Heidän asenteensa on meidänkin kilpailuyhteiskuntamme arkea. Etujaan ajava ihminen etsii siipeä, jonka päällä voisi lentää muutaman portaan yli.

Evankeliumien kirjoittajille tämä on kuitenkin oikeasti häpeällinen kertomus jaettavaksi. Matteus siirtää tämän pyynnön aika läpinäkyvästi Jaakobin ja Johanneksen äidin esittämäksi. Poikien äiti esittää asiansa polvistuen ”anovasti” Jeesuksen eteen.[3] Häpeä siirretään apostolisen piirin ulkopuolelle, vähän hupsun naisen kannettavaksi. Luukas ei mainitse koko episodia lainkaan. Ehkä häntä nolotti liikaa.

Pietari, Jaakob ja Johannes olivat hyvää vauhtia muodostamassa jonkinlaisen Jumalan valtakunnan triumviraatin. He halusivat valtiaiksi, herroiksi ja maan mahtaviksi ymmärtämättä ollenkaan että juuri sellaisten tuomittavaksi Jeesus oli matkalla. Juuri sellaisten valtiaiden pyhitettyä väkivaltaa Jeesus oli menossa paljastamaan. Unelmiensa kautta opetuslapset osoittautuivat maan valtiaitten kaltaisiksi. Heidän vallanhimonsa oli villiintynyt tavoittelemaan taivaita. He halusivat voittaa maalliset tyrannit taivaallisella despotismilla. Vaikka he ulkoisesti edelleen seurasivat Jeesusta, heidän mielensä oli vihollisen vallassa. Tämän maailman vallat ja voimat olivat heidän mimeettisen halunsa malleja.

Jeesus sanoi heille: “Te ette tiedä mitä pyydätte.

Ne Markuksen lukijat, jotka tunsivat kertomuksen lopun, tajusivat Jeesuksen lempeän kommentin synkän ironian. Veljesten paikan saivat kaksi ristiin naulittua rosvoa ”toisen hänen oikealle, toisen hänen vasemmalle puolelleen.”[4]

Viitaten symbolisesti tuleviin kärsimyksiinsä Jeesus kysyi:

Onko teistä juomaan sitä maljaa, jonka minä juon? Voitteko te ottaa sen kasteen, jolla minut kastetaan?”

Ehkä veljekset intoutuivat kuulemaan näissä sanoissa tulevan valta-asemansa pääsyvaatimukset. Tietenkin he olisivat valmiit minkälaisiin tulikokeisiin tahansa, jos vain saisivat palkinnokseen sen aseman, jota Jeesus ei vieläkään ollut heiltä kieltänyt. Ehkä he tästä syystä olivat niin varmoja vastauksestaan, kun he sanoivat yhteen ääneen:

“Voimme”, he vastasivat.

Mielikuvissani kuulen Jeesuksen huokaavan hiljaa.

Vieläkään hän ei moiti heitä vaan sanoo:

Silloin Jeesus sanoi heille:
“Sen maljan, jonka minä juon, te vielä juottekin, ja sillä kasteella, jolla minut kastetaan, kastetaan myös teidät.

Jeesus ei luvannut vapauttaa heitä joutumasta saman väkivallan uhreiksi. Päinvastoin. Vaikka he nyt mahdollisesti säästyisivätkin samalta kohtalolta, se voisi odottaa heitä myöhemmin.

Mutta minä en määrää siitä, kuka istuu oikealla ja kuka vasemmalla puolellani. Ne paikat ovat niiden, joille ne on tarkoitettu.”

Keskustelu päättyi näihin arvoituksellisiin sanoihin. Jotain veljekset kuitenkin kertoivat muille, tai sitten keskustelulla oli ollut kuulijoita.

Kun muut kymmenen kuulivat tästä, he suuttuivat Jaakobille ja Johannekselle.

Jaakob ja Johannes olivat yrittäneet etuilla jonossa, livahtaa salaa samalle huipulle, jonne kaikki muutkin halusivat. Heistä tuli muille opetuslapsille kilpailijoiksi muuttuneita haluamisen malleja.

Kateellisuus muuttuu katkeruudeksi kilpailijan pienimmästäkin etumatkasta.

Muut kymmenen olisivat halunneet puhua vain ukkosenjyrinän veljeksistä ja heidän käsittämättömästä röyhkeydestään. Jeesus ei kuitenkaan muiden kanssa kääntynyt kahta vastaan. Ei heissä ollut mitään erityisen moitittavaa. Ehkä he olivat muistaneet Jeesuksen aiemmat puheet lasten kaltaiseksi tulemisesta, ja päättäneet ilmaista halunsa juuri niin konstailemattomasti kuin pienet tekevät.[5] Salakavalasta ja laskelmoivasta kieroudesta heitä ei ainakaan voinut syyttää. He vain pyysivät mitä halusivat. Muut halusivat aivan samaa vähän peitellymmin.

Jeesus kuunteli aikansa opetuslasten kiivasta taistelua siitä, kuka on mitäkin ja kenestä mahdollisesti tulee jotakin. Lopulta hän kutsui koko keskenään kilpailevan joukon yhteen. Hänellä olisi asiaa kaikille.

Mutta Jeesus kutsui heidät luokseen ja sanoi: “Te tiedätte, että ne, jotka ovat hallitsijan asemassa, ovat kansojen herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla.

Jeesus ei osoittanut sormellaan ketään erityisesti. He olivat matkalla oman maansa valtakeskukseen. Siellä valta oli papistolla. Heidän taustallaan oli Pilatus, jonka auktoriteetti tuli keisari Tiberiukselta. Nämä valtiaat olivat vain esimerkkejä maan mahtavista ja kansojen herroista. Jeesuksen laveat ilmaisut sulkivat piiriinsä kaikki vallat ja voimat maan päällä. Jokainen ihminen kaikissa kulttuureissa oli aivan tavallisen arkensa keskellä sidoksissa pyhitettyyn väkivaltaan. Aivan sama oliko se pappien tai keisarien valtaa, patri- tai matriarkkojen määräysvaltaa, sotilaallista tai taloudellista alistamista. Kaikki perustui vertailevaan kilpailuun itse kunkin vertaisen ja vihollisen kanssa. Jeesus oli paljastamassa kaiken vallankäytön perusteitaan myöten alistavaksi ja uhriutta vaativaksi.

Jeesuksen puhe oli mitä loistavin johdanto viimeisen sodan julistukselle. Juuri noin sen pitäisi alkaa. Nyt se vihdoin tulisi! Kaikki hallitsijat maan päällä pitäisi alistaa voittoisan Messiaan tahtoon!

Mutta Jeesus kääntyikin vertaamaan tätä vallasta köyhää piskuista miesryhmää ylipappeihin, maaherroihin ja keisareihin, kaikkiin maan mahtaviin.

Niin ei saa olla teidän keskuudessanne.

Toisin sanoin: ”Äskeinen välikohtaus osoitti, että te olette aivan samanlaisia kuin kaikki vihaamanne maan mahtavat. Te matkitte toisianne. Te vertailette itseänne jatkuvasti toisiinne ja kilpailette näkemänne kanssa, kunnes tulette kaunan ja katkeruuden kautta aivan toistenne kaltaisiksi. Samalla tulette kaikkien vihaamienne johtajien kaltaisiksi. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne.”

Jeesus ei odottanut jotain kaunisteltua muotoa tai lempeämpää versioita näkemistään tavoista hallita. Hän odotti jotain täysin erilaista, laadullisesti ja sisällöllisesti jotain totaalisen toisenlaista. Mahdollisimman laajalla yleistyksellä Jeesus tekee selväksi, että tästä maailmasta ei löytynyt ainuttakaan mallia sille valtakunnalle, jota Jeesus oli tullut perustamaan. Mikään siihen asti koettu hallitsemisen muoto ei lähestulkoonkaan kelpaisi opetuslasten esikuvaksi.

Kaikkien palvelija

Opetuslasten keskuudessa vallan täytyy näyttää radikaalisti erilaiselta kuin mikään tähän asti koettu:

Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija (diakonos), ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon kaikkien orja (doulos).[6]

Jeesus piti ihmisten välistä valtataistelua itsestään selvänä. Kaiken kuulemansa opetuksen jälkeenkin opetuslapset olivat mimeettisesti kaikkien ensimmäisten ja suurimpien lumoissa. Tietenkin he halusivat tulla heidän kaltaisekseen. Totta kai he olettivat Jeesuksen auttavan heitä siinä.

Jeesuksella oli käytössään vain se kieli, joka oli syntynyt valtahierarkian sisällä. Hän ei voinut keksiä uusia sanoja kuvaamaan uutta valtakuntaa. Hänen oli pakko astua sen ainoan kielen sisälle mitä puhuttiin, ja rakentaa siihen sisältä käsin kumouksellisia merkityksiä. Hän käänsi vallan kielen nurinpäin: “…Olkoon palvelija… olkoon orja.”

Tietenkin nämäkin sanat olivat vallan ja alistuksen sanakirjoista. Jos Jeesus olisi lausunut ne alistettuun asemaansa tyytyneille naisille, ne olisivat ehkä kääntyneet sorron ruoskiksi. Hän kuitenkin lausui ne miehille, jotka halusivat hänestä hallitsijaa ja toivoivat itse pääsevänsä vallasta osallisiksi.[7] Sanat kuvasivat heidän intohimojaan ja painajaisiaan. Nyt Jeesus tavasi niiden avulla opetuslapsille Jumalan valtakunnan aakkosia.

Vallattomuuden aakkoset

Uuden valtakunnan esikuvaksi ja seurattavaksi malliksi hän tarjosi itseään:

Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan. ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.”[8]

Jeesus kieltäytyi lopullisesti Jaakobin ja Johanneksen tarjoamasta palveluksesta. Hän ei kaivannut apuhallitsijoita, eikä alamaisia. Hän ei ollut tullut palveltavaksi. Hän etsi aivan uutta asennetta valtaan ja hallitsemiseen.

Jeesus tarjoutui malliksi, jota voi seurata, mutta jonka kanssa ei voi kilpailla. Häneltä ei voinut kapinan tai vallankumouksen kautta riistää valtaa. Hän oli jo kieltäytynyt sellaisesta vallasta saatanallisena kiusauksena.

Jeesus ei jättänyt seuraajilleen vain valtoja ja voimia kyseenalaistavaa opetusta. Hän jätti heille valtoja ja voimia kyseenalaistavan esimerkin seurattavaksi.[9] Hän jätti itsensä aivan uudenlaisten halujen mimeettiseksi malliksi.

Sananlaskun mukaan “huipulla on yksinäistä.” Se ei pidä paikkansa. Tämäkin episodi kertoo, että jokaiselle huipulle on tungosta. Yksinäisin paikka on pohjalla. Sinne Jeesus oli matkalla, eikä yksikään hänen opetuslapsistaan halunnut seurata häntä sinne.

Hän oli kuitenkin päättänyt kulkea tien loppuun. Se oli tehtävä kaikkien niiden ihmisten tähden joille hän puhui ja joista hän puhui. Se olisi hänen palvelutehtävänsä äärimmäisin muoto. Jeesuksen oli itse riisuuduttava vallasta, pelastaakseen ihmiset kaikista valtojen orjuudesta. Hän oli tullut palvelemaan. ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.

Lunnaitten (lutron)[10] arkimerkitys liittyi orjien tai vankien vapauttamisesta maksettuun hintaan. Se oli tapa vapauttaa ihminen toisen vallasta. Sellaisena Jeesus näki itsensä. Hän tulisi antamaan henkensä kaikkien puolesta, jotta kaikille avautuisi tie vapauteen. Hänen kuolemastaan tulisi pelastava ja vapaaksi lunastava.

Kaikki huipulle pyrkivät olivat auttamattomasti sidottuja heikompia polkevaan väkivaltaan. Jalkojen alle jääneet olivat menestyksen hinta. Juuri sellaiseksi Jeesus oli antautumassa. Hän tulisi näyttämään mitä kaikkien palvelijaksi ja orjaksi tuleminen äärimmilleen vietynä tarkoitti. Mikään vähempi ei riittäisi vapauttamaan ketään pyhitetyn väkivallan pauloista.

Opetuslapsille tämä oli aivan käsittämätöntä puhetta. Kertomuksessa mikään ei viittaa siihen, että he olisivat ymmärtäneet Jeesuksen sanoja. Ensimmäiseksi ja suurimmaksi tulemisen ote heihin oli niin syvä, että sitä oli puheilla mahdoton murtaa. Heillä ei ollut aavistustakaan siitä, että juuri äskeisen kaltaiset arkiset riidat, kilpailut ensimmäisen paikasta ja toisen suuruuden kadehtimiset, olivat osa sitä mimeettistä myllyä, jonka uhriksi Jeesus oli antautumassa. Heidän aivan arkinen ja normaali asenteensa valtaan oli pieni pala kuolemankonetta, joka on tuottanut uhreja aikojen alusta asti.

Jeesus ei ollut antautumassa uhriksi vahvistaakseen uskoa uhriuden välttämättömyyteen tai väistämättömyyteen. Päinvastoin.

Ei Jeesus puhunut Jumalalle maksamisesta mitään. Ei hänen taivaallinen isänsä ihmisen vapaudesta mitään veriuhria tarvinnut tai halunnut. Ihmiset uhria olivat vaatimassa, eikä Jumala. Viha, jonka kohteeksi hän antautui, ei ollut Jumalan, vaan ihmisen. Jeesus antaisi elämänsä ihmisille pelastaakseen ihmisen vapaaksi ihmiseltä.

Hän oli antautumassa ihmisen luoman väkivaltaisen pyhän uhriksi pelastaakseen meidät rakastavan pyhän palvelukseen.

Kutsuessaan itseään monien lunnaaksi (lutron) Jeesus käytti sanaa, joka oli syvästi juurtunut Vanhan Testamentin uhrikulttuuriin.[11] Siksi sitä on tulkittu uhrikulttuurin kautta tarkoittamaan, että Jeesus antoi itsensä maksuksi meidän puolestamme. Kenelle lunnaat maksettaisiin?[12] Jumalalle? Saatanalle? Molemmat vaihtoehdot ovat kirkkohistoriassa olleet vahvoilla.[13]

Jeesus ei itse tarkenna sanan merkitystä. Meidän täytyy hänen muusta opetuksestaan päätellä, uskoiko hänen Jumalan tarvitsevan maksua meidän pelastuksestamme.[14]

Jeesus puhui väkivallattomasta Jumalasta ja palveluun perustuvasta valtakunnasta. Ainoa väkivallan väistämättömyys minkä hän näki, oli ihmiskunnan oma. Hän tiesi että hän sen haastajana tulisi kohdatuksi väkivallalla. Hän käytti uhriutta vaativan systeemin kieltä paljastaakseen sen pahuuden.[15] Kaikki ihmisen ostaminen, omistaminen ja myyminen ovat vääriä.

---

[1] Mark 10:35-45. Matt 20:20-28. Luuk 22:24-27.

[2] Mark 10:36, 37.

[3] Matt. 20:20.

[4] Mark 15:27.

[5] Alison James. The Joy of being wrong. Crossroad Publishing Company. New York. 1998. s. 228, 229.

[6] Mark 10:44,45.

[7] Wink Walter. The Human Being. Jesus and the Enigma of the Son of the Man. Fortress Press. Minneapolis. 2002. s. 95, 96.

[8] Mark 10:45.

[9] Heim Mark. S. Saved From Sacrifice. s. 241

[10] Sana lutron esiintyy vain tässä ja Matteuksen versiossa, joka on täsmälleen samanlainen (Matt. 20:20)

[11] Williams James. The Bible, Violence & the Sacred. Liberation From the Myth of Sanctioned Violence.  Harper. San Francisco. 1989. s. 222-225, 230, 231.

[12] Bartlett Anthony. Cross Purposes. The Violent Grammar of Christian Atonement. Trinity Press. Pennsylvania. 2001. s. 209-212, 215.

Gorringe Timothy. God’s Just Vengeance. Cambridge University Press. 1996. s. 63, 64.

Borg Marcus & Crossan John Dominic. The Last Week. Harper. San Francisco. 2006. 154, 155.

[13] Palaan tähän kysymykseen myöhemmin. Tässä yhteydessä Jeesus on juuri muullistanut opetuslasten käsityksen kaikesta vallan käytöstä. Miksi ihmeessä hän samassa siirtyisi alleviivaamaan ikivanhaa sijaisuhrin välttämättömyyttä. Normaali vallankäyttö menee uusiksi ja koko uhrikulttuuri menee vanhaksi. Jumala ei enää pidä ketään vankinaan, eikä tarvitse maksua kenenkään vapauttamisesta. Eikä hän tarvitse enää maksua myöskään vihansa lepyttämiseksi. Kaikki tuo kuului väkivaltaiselle pyhälle. Jeesus oli matkalla paljastamaan, että sen takana oli vain ihmisten oma tapa elää. Sana lunnas sopi hyvin myöhemmin kehitettyyn lunastusteologiaan, jonka mukaan Jeesus maksoi hinnan meidän synneistämme. Sellaisessa käytössä sana ei ollut edes Vanhassa Testamentissa. Miksi sillä yhtäkkiä olisi sellainen merkitys Jeesuksen puheessa?

[14] Jersak Brad & Hardin Michael Editors. Stricken By God..Nonviolent identification and the Victory of Christ. WM.B Eerdmans Publishing Co. s. 27.

[15] Swartley M. Willard Editor. Violence Renounced. Pandora Press. Telford. 2000. 193-195, 232,233.

Vaarallisia identiteettejä[1]

Markuksen pääsiäismatkakertomus alkaa Filippoksen Kesareasta, usean päivämatkan päässä Herodeksen hallitsemasta Galileasta pohjoiseen, lumipeitteisen Hermonin vuoren juurelta.

Jeesus ja hänen opetuslapsensa lähtivät Filippoksen Kesarean ympärillä oleviin kyliin.[2]

Täällä he olisivat suojassa Herodeksen oikuista. Jeesus oli menossa kohtaamaan kuolemaansa, mutta hän ei aikonut tulla saman miehen tappamaksi, joka oli vasta mestauttanut Johannes Kastajan. Itse asiassa he olivat nyt Herodeksen velipuolen hallintoalueella, hänen jonka vaimon Herodes oli napannut itselleen.

Alue oli sekä juutalainen, että hellenistinen, eikä Jeesus ollut täällä yhtä tunnettu kuin Galileassa. Vaeltaessaan näissä viileimmissä ja rauhallisemmissa maisemissa Jeesus käytti mahdollisuutta keskustella valitsemansa sisäpiirin kanssa.

Matkalla hän kysyi opetuslapsilta:
“Kuka minä ihmisten mielestä olen?”
Jeesuksen identiteetti oli jatkuvasti avoin kysymys hänen vastustajilleen, opetuslapsilleen ja ehkä vielä jossain määrin myös hänelle itselleen. Matkan varrella hänen on täytynyt monta kertaa esittää sama kysymys itselleen ja Jumalalle.
He vastasivat: “Toisten mielestä sinä olet Johannes Kastaja, toisten mielestä Elia, toisten mielestä joku profeetoista.”

Kaikilla oli poikkeukselliset odotukset suhteessa Jeesukseen. Mikä tahansa näistä rooleista herätti kansan joukossa pelon sekaista toivoa. Mikä tahansa näistä identiteeteistä olisi kertomus siitä, että Jumala on vihdoin puuttumassa kauan hylkimänsä kansan asioihin.

“Entä te?” kysyi Jeesus. “Kuka minä teidän mielestänne olen?”
Pietari vastasi hänelle: “Sinä olet Messias.”[3]

Pietari ei neuvottele muiden kanssa, mutta vastaus tuskin on vain hänen yksityinen mielipiteensä. Hän on kuitenkin ensimmäinen joka tohtii lausua ääneen tuon poliittisesti räjähdysalttiin sanan. Vallankumous seisoi ovella ja kolkutti.[4]

Jeesus ei innostu vastauksesta, eikä onnitellut siitä ketään. Minä kuvittelen hänet jonkin verran yllättyneeksikin. Vahvan tunnereaktion se hänessä kuitenkin näyttää herättäneen. Hän ei missään tapauksessa halunnut itsestään puhuttavan näin.

Jeesus varoitti heitä ankarasti kertomasta hänestä kenellekään.

Jeesus tunsi hyvin kansansa messiaaniset unelmat. Niistä toki oli monenlaisia versioita, mutta tässä tunnustuksessa hän luultavasti kuuli jotain itselleen täysin vierasta hehkutusta. Opetuslapset eivät välttämättä olleetkaan salassa pidettävän totuuden haltijoita, vaan vaarallisen väärinkäsityksen vallassa. Siksi Jeesus ankarasti kielsi heitä puhumasta itsestään siinä sävyssä.

”Kun Jeesus Markuksen evankeliumissa kieltää puhumasta itsestään, se ei yleensä tarkoita ”ymmärsit oikein, mutta pidä se salassa”, vaan ”käsitit täysin väärin, joten vaikene koko asiasta.” [5]

Hän oli herättänyt henkiin niin paljon sellaisia unelmia, joihin ei edes halunnut vastata.[6] Pietari odotti kuningasmessiasta, jollaista oli jo satoja vuosia toivottu. Jeesus ei siihen rooliin voinut samaistua. Ei hän silti väittänyt Pietarin vastausta vääräksikään. Olihan hän julistanut Jumalan valtakunnan tuloa ikään kuin itse sitä edustaisi. Kyllä hän tiesi, että hänen tehtävänsä oli monella tavalla pelastava ja siinä mielessä messiaaninen. Pietarin poliittisia pakkomielteitä Jeesus ei kuitenkaan halunut millään lailla rohkaista.[7]

Messiaaninen kiusaus[8]

Hillittyään opetuslastensa messiaanisia fantasioita, Jeesus alkoi antaa oman vastauksensa esittämäänsä kysymykseen. Hän ei kutsunut itsestään messiaaksi, vaan Ihmisen Pojaksi.[9] Hänen visionsa tulevaisuudesta ei vastannut kenenkään läsnä olevan odotuksia.

Sitten Jeesus alkoi selittää opetuslapsille, että Ihmisen Pojan täytyy kärsiä paljon. Kansan vanhimmat, ylipapit ja lainopettajat hylkäävät hänet, ja hänet surmataan, mutta kolmen päivän kuluttua hän nousee kuolleista. Hän puhui tästä aivan avoimesti.[10]

Sen sijaan, että Jeesus olisi alkanut väitellä opetuslasten unelmien kanssa, hän vain kertoi mitä itse odotti tulevaisuudeltaan. Ennustusten pikkutarkkuus on ehkä kristillisen tradition jälkilisäystä,[11] mutta olennaisella tasolla hän varmasti tunnisti herättämänsä väkivallan dynamiikan ja aavisti mihin sen haastaminen johtaisi.[12] Johannes kastajan mestaus oli kaikkien tuoreessa muistissa. Kyllä Jeesus osasi lukea mitä seinälle oltiin kirjoittamassa.[13]

Tämä ei ollut fatalistista puhetta profetioiden täyttymisestä, tai ennalta määrätystä kohtalosta. Jeesus vain tunnisti liikkeellä olevat vallat ja voimat. Hän oli myös tehnyt oman valintansa siitä, miten kohdata ne. Hän ei halunnut jättää opetuslapsiaan kohtaamaan kaikkea omien messiasfantasioidensa varassa. Hän ainakin yrittäisi varoittaa heitä siitä, mitä oli tulossa.

Se ei lainkaan vastannut opetuslasten visiota. Johtajan häpeällinen kuolema ei millään mahtunut heidän käsitykseensä mistään kuviteltavissa olevasta messiaan kohtalosta. Jumala tulisi varmasti suojelemaan Jeesusta ketä tahansa vihollista vastaan.[14] Hänhän oli tullut palauttamaan Jumalan kansan muinaiseen suuruuteen ja kunniaan. Siksi ei voinut olla mitään järkevää syytä antautua vastustajien tuottamalle kärsimykselle tai alistua heidän tapettavakseen. Jos Jeesus onkin puhunut sen jälkeisestä ylösnousemuksesta, se on jäänyt opetuslapsille aivan yhtä käsittämättömäksi.

Pietarin oli aivan pakko puuttua asiaan mahdollisimman päättäväisesti. Hän ei kuitenkaan halunnut näyttää äkkiä syntynyttä ristiriitaa koko yleisölle. Ehkä häntä hävetti Jeesuksen osoittama käsittämätön heikkous poliittisesti vaativassa tilanteessa. Ehkä häntä hävetti edes ajatella sitä mahdollisuutta, että Jeesus tulisi oman kansansa hylkäämäksi ja tappamaksi. Eiväthän juutalaiset voisi torjua vapauttajaansa. He tulisivat juhlien ottamaan vastaan messiaan. Hänen johdollaan he nousisivat yhdessä pakanoita vastaan, jotka pitivät luvattua maata hallussaan vastoin Jumalan tahtoa.[15] Pietari oli pakahtua vastaväitteisiinsä, mutta hän ei halunnut että Jeesus nolaisi itseään ja heitä kaikkia yhtään tämän enempää. Tämä asia oli selvitettävä kahden kesken.

Silloin Pietari veti hänet erilleen ja alkoi nuhdella häntä.[16]

Markus ei kerro nuhtelun sisällöstä mitään. Hän jättää sen valistuneen lukijan arvattavaksi.

Vähän aikaisemmin Pietari oli kaikkien opetuslasten puolesta kutsunut Jeesusta messiaaksi. Hänellä ei ollut aikomustakaan perua puheitaan. Päinvastoin, hän vaati Jeesusta olemaan juuri sitä. Seuraaja muuttuu herransa haastajaksi. Pietarilla oli mielestään paljon selkeämpi ja oikeampi kuva siitä mitä messiaanisuus merkitsisi. Sitä Jeesuksen pitäisi seurata[17] sen sijaan, että antautuisi vastaan taistelematta kenenkään uhriksi.

Sellainen olisi aivan sietämätöntä. Tämä vallattu maa oli kylläinen tapettujen sankarien verestä? Kansan unelmat eivät kestäisi enää yhtään murhattua messiasta. Pietarille sen suuntainen ajatuskin oli kauhistuttava skandaali. Ei viholliselle saanut antautua. Se piti voittaa sankarillisessa taistelussa, jossa Jumala olisi meidän puolellamme. Väkivaltaa ei voinut voittaa kuin väkivallalla. Saatana piti karkottaa Saatanalla. Sen pidemmälle hänen poliittinen tai hengellinen mielikuvituksensa ei yltänyt.

Tässä näkyy taas kerran Markuksen evankeliumin ironinen teema: Jeesuksen sisäpiiri on aivan pihalla, niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana.[18] Silmät heillä on, mutta eivät niillä näe. Korvat heillä on, mutta eivät he kuule. Pietarilla on suukin, ja sitä hän käyttää.

Pietari provosoitui mallinsa ja esikuvansa kilpailijaksi. Jeesuksesta tuli hänelle skandaali. Girardin mukaan ero sen välillä joka provosoi skandaalin, ja sen joka siitä provosoituu, alkaa hävitä.[19] Skandaalin osapuolet tempautuvat nopeasti kierteeseen, jossa alkavat yhä enemmän muistuttaa toisiaan.[20]

Jos Jeesus olisi tarttunut tähän koukkuun, hän olisi vastaavasti ryhtynyt kilpailemaan Pietarin kanssa ja heistä olisi tullut mimeettinen taistelupari. Keskenään taisteleva ”Jeesus liike”[21] olisi luultavasti tuhonnut itsensä ennen kuin kukaan olisi ehtinyt siihen edes koskea.

Pietarin messiaaninen intohimo on hyvinkin voinut kouraista Jeesuksen sydäntä pelottavan houkuttelevana vaihtoehtona. Olihan pyhissä teksteissä paljon lupauksia sotilaallisen sankarikuninkaan paluusta. Tämän kiusauksen hän oli kuitenkin kuullut jo ennen julkisen uransa alkua. Paholainen oli näyttänyt kuinka muinainen Daavidin valtakunta hetkessä muuttuisi koko maailman herruudeksi, jos hän vain kumartaisi sitä pyhitettyä väkivaltaa, jonka voimalla kaikki maailman valtakunnat on rakennettu.[22]

Jeesus oli kieltäytynyt tästä kiusauksesta jo kerran. Nyt hän kohtasi sen uudestaan entistä kierommassa muodossa. Hänelle tarjottiin pelastavaa väkivaltaa, messiaanista ylivoimaa, jota koko kärsivä kansa kipeästi tarvitsisi avukseen. Miten hän saattaisi hylätä koko sorretun kansan unelman? Oliko hän sittenkin ymmärtänyt taivaallisen isänsä tahdon itselleen ja omalle kansalleen aivan väärin?

Mutta hän kääntyi, katsoi opetuslapsiin ja sanoi ankarasti Pietarille: “Väisty tieltäni, Saatana!  Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!”[23].

Matteuksen mukaan Jeesus vielä lisäsi:

Sinä tahdot saada minut lankeamaan.[24]

Jeesus osoitti kiivaat sanansa opetuslasten ja Pietarin kautta suoraan Saatanalle. Kyseessä ei siis ollut mikä tahansa mielipide-ero. Jeesus oli joutunut äärimmäisen vakavan valinnan eteen. Tässä vastakkainasettelussa ei ollut neutraalia välimaastoa.

Miten Jeesus sitten perusteli tietoista kuoleman kitaan kulkemista? Ei mitenkään. Hän vain antoi ymmärtää, että oli jossain aivan luovuttamattomassa Jumalan ajatuksessa kiinni. Hän tunnisti myös Jumalan tahdon vastakohdan, ja vastusti sitä saatanallisena kiusauksena. Hän oli tiensä ja tehtävänsä valinnut, eikä aikonut siltä väistyä.[25]

Jeesus oli monella tavalla tehnyt selväksi, ettei ihannoinut mitään uhriuden tai marttyyriuden roolia. Sellaista hän ei ollut menossa kuolemallaan vahvistamaan.

Hän oli menossa kohti suurta vääryyttä, joka ei olisi koskaan saanut tapahtua kenellekään, eikä saisi tapahtua hänellekään. Hän ei menisi vahvistamaan siinä mitään hyvää. Sellaista siinä ei ollut, eikä koskaan tulisi olemaan.[26]

Juuri siksi Pietarilla oli varsin hyvät syyt vastustaa Jeesuksen antautumista niin hirviömäiselle vääryydelle. Mitä järkeä sellaisessa voisi olla? Mitä hyvää sellaisesta koskaan voisi tulla?

Matteuksen mukaan Pietari nuhteli häntä sanoen:

Jumala varjelkoon! Sitä ei saa tapahtua sinulle, Herra![27]

Jos Pietarin vastaväitteissä ei olisi ollut mitään syvää ja vakuuttavaa vetovoimaa, Jeesus tuskin olisi reagoinut niihin niin vahvasti. Hänen täytyi koota kaikkein ankarimman päättäväisyytensä pitääkseen itsensä kiinni taivaallisen Isänsä hyvässä ja loppuun asti väkivallattomassa tahdossa. Hänen täytyi uskoa, että sillä olisi pahuuden paljastava ja pahuudesta pelastava vaikutus, vaikka sama pahuus olisi ensin voittava hänet.

Ei meillä ole kovin hyviä syitä ylenkatsoa Pietarin ymmärtämättömyyttä, kun meidän on vieläkin vaikea käsittää miksi Jeesus valitsi tien suoraan vääryyden kitaan.

Inhimillisesti katsoen.., kärsimyskertomus ei voi olla muuta kuin skandaali.

Rene Girard [28]

---

[1] Mark 8:27-30. Matt 16:13-20. Luuk 9:18-21. Joh 6:66-71

[2] Mark 8:27.

[3] Mark 8:27-29.

[4] Myers Ched. Binding the Strong Man. A Political Reading of Marks Story of Jesus. Orbis Books. Maryknoll. New York. 2002. s. 242.

[5] ”Borg Marcus & Crossan John Dominic. The Last Week. 93.

[6] Matteuksessa Jeesus pitää Pietarin sanoja Jumalallisena ilmoituksena. Luukas jättää Jeesuksen nuhteet Pietarille kokonaan pois. Matt 16:13-23. Luuk 9:18-21, 22

[7] Wink Walter. The Human Being. Jesus and the Enigma of the Son of the Man. Fortress Press. Minneapolis. 2002. s. 116 , 117.

[8] Mark 8:31-33, Matt 16:21-23, Luuk 9:22.

[9] Tämän nimityksen merkitys ja suhde messias-nimitykseen on tuottanut valtavan määrän teologista kirjallisuutta ilman mitään yleisesti hyväksyttyä käsitystä niiden  määritelmistä. Schwager Raymund Jesus in the Drama of Salvation. Toward a Biblical Doctrine of Redemtion. The Crossroad Publishing Company. New York. 1999. s. 69 – 71.

[10] Mark 8:31, 32.

[11] Bovon Franqois. The Last Days of Jesus. Westminister John Knox Press. Louisville. London. 2006. s. 6

[12] Raymund Schwager sanoi ettei alkukristillisessä seurakunnassa ollut sellaista tilannetta, joka olisi voinut synnyttää tällaisen kertomuksen keksimisen. Hän päättelee että kuvatunlainen ristiriita varmasti on tapahtunut. ennen pääsiäistä. Jesus in the Drama of Salvation. Toward a Biblical Doctrine of Redemtion. The Crossroad Publishing Company. New York. 1999. s. 77.

[13] Gorringe Timothy. God’s Just Vengeance. Cambridge University Press. 1996. s.63.

[14] Schwager Raymund Jesus of Nazareth. How He Understood His Life. Crossroad Publishing Company. New York. 1998. s. 101.

[15] Miles Jack. Christ. A Crisis in the Life of God. s 141.

[16] Mark 8:32.

[17] Girard René. I See Satan Fall s. 33.

[18] Hamerton-Kelly The Gospel & the sacred. s. 103.

[19] Girard René. Things Hidden s. 418.

[20] Vähä väliä kirkon oikea ja vasen laita tekevät toisistaan skandaalin sukupuolikysymyksistä, naispappeudesta jne. Milloinkaan nämä äärilaidat eivät muistuta toisiaan niin paljon kuin skandaalin keskellä.

[21] Fleming Chris. Rene Girard. Violence and Mimesis. s. 139.

[22] Mark 1:12,13. Matt 4:1-11. Luuk 4:1-13.

[23] Mark 8:33.

[24] Matt 16:23.

[25] The Reasons for Jesus’ Crusifixion. N.T. Wright in: Jersak Brad & Hardin Michael Editors. Stricken By God..Nonviolent identification and the Victory of Christ.  WM.B Eerdmans Publishing Co. s. 130, 132.

[26] Heim Mark. S. Saved From Sacrifice. A Theology of the Cross. WM.B. Eerdmans Publishing Co. Grad Rapids/Cambridge. 2006. s.

[27] Matt 16:22.

[28] Girard René. Things Hidden Since the Foundation of the World. Standford University Press. Californi. 1978. s. 418.

Jeesus käveli tungoksen läpi pyhitetyn väkivallan ytimeen. Temppelin monitasoinen väkivalta oli kaikkein paksuimman myyttisen suojan peitossa.

He tulivat Jerusalemiin, ja Jeesus meni temppeliin ja alkoi ajaa myyjiä ja ostajia sieltä ulos. Hän kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja kyyhkysenmyyjien jakkarat, eikä antanut kenenkään kulkea tavaraa kantaen temppelialueen kautta. [1]

Markus on taas niukalle tyylilleen uskollinen: kahdella virkkeellä hän kuvaa Jeesuksen tähänastisen toiminnan dramaattisinta hetkeä. Luukas lisää kuvaukseen tunteita kertomalla siitä, kuinka Jeesus oli vähän aiemmin itkenyt Jerusalemin kohtaloa. Johannes lisää kuvaukseen aggressiivista teatraalisuutta kertomalla Jeesuksen itsensä sitomasta ruoskasta.

Kukaan aikalaisista ei kuitenkaan tarvinnut yhtään ylimääräistä hehkutusta tavoittaakseen tämän hetken tulisuuden. Jeesus ei olisi voinut osua arempaan hermoon. Korkeintaan vartin kestänyt häiriköinti keskeytti juutalaisen elämänmenon tärkeimmät toiminnot tavalla, joka oli kaikille osapuolille hengenvaarallinen. Jos se olisi kasvanut niin suureksi levottomuudeksi, että roomalaisten olisi pitänyt puuttua tilanteeseen, juutalaisten rajallinen itsehallinta olisi voinut loppua siihen. Roomalaiset olisivat turvallisuussyistä vallanneet koko temppelin. Se taas olisi syössyt Juudean veriseen sotaan.

Jeesus oli häpäissyt kaikkein pyhimmän instituution ja pilkannut kansakunnan pyhimpiä arvoja. Tänä päivänä vastaava rikos voisi olla kansakunnan lipun polttaminen eduskunnan istuntosalissa, eikä sekään herättäisi enää sellaisia intohimoja kuin temppelirauhan rikkominen.

Sattuiko jonkun myyjän nilkka nyrjähtämään tai polvi nirhaantumaan, oli täysin mitätön kysymys siihen verrattuna, kuinka uhkaavana Jeesuksen kokivat ne, joiden tehtävänä oli huolehtia temppelin vaikutusvallasta kansan keskuudessa.

Raha rituaalisena etäännyttäjänä

Ensin Jeesus keskeytti uhrieläinten kauppaamisen ja rahojenvaihdon. Mitä se tarkoitti? Mihin hän sillä pyrki?

Rahanvaihtajat ja uhrieläinten myyjät edustivat symbolista pyhää, mutta käytännössä he olivat vain rituaalisia linkkejä väkivallan ja uhrin välillä. He edustivat sijaisuhriutta vaativaa systeemiä,[2] jossa sekä raha että uhrieläin olivat syyllisten, saastaisten tai kiitollisuusvelkaisten ihmisten sijaisia.

Uhraajan ja uhrin välissä on kolme vaihetta. Prosessi alkaa siitä, kun uhraaja tuo rahan itsensä vastineena rahanvaihtajalle. Vastineeksi maalliselle rahalle hän saa pyhän temppelirahan (miinus kohtuullisen palvelumaksun), jolla hän sitten ostaa uhrieläimen. Raha ei ole vain valuuttaa. Se on uhraajan itsensä sijainen samalla tavalla kuin rahalla ostettu uhrieläin.

Kahdentyyppisen rahan käyttäminen luo turvallista välimatkaa uhraajan ja lopullisen uhrin välille. Kolmivaiheisella kaupankäynnillä uhraaja voi sujuvasti etäännyttää itsensä[3] sijaisuhrinsa kärsimyksestä ja kuolemasta.[4] Oman lemmikkieläimen tuominen uhriksi kuroisi umpeen tämän välimatkan ja paljastaisi uhraamisen väkivaltaisen luonteen henkilökohtaisesti tunnistettavalla tavalla. Rituaalirahalla hankitun eläimen perään ei kukaan itkenyt.

Rahalla on edelleen sama näkökykyä hämärtävä vaikutus kuin Jerusalemin temppelissä. Uhraaja ei kunnolla pysty näkemään uhria uhrina, koska hän on maksanut siitä reilun hinnan.

Jeesus ei suinkaan mennyt suoraan pappien luokse, vaan aloitti protestinsa ajamalla “myyjiä ja ostajia ulos”. Ilman heitä uhrituli sammuisi ja suureksi liiketoiminnaksi välineellistetty verinen kaupankäynti Jumalan kanssa lakkaisi.

Riistohengellisyyttä

Jeesus ei tullut vain puhdistamaan temppeliä asiaankuulumattomasta bisneksestä.[5] Ei siellä mitään turistikrääsää myyty. Kaikissa temppeleissä käytiin kauppaa. Uhrieläinten lisäksi myytiin viiniä, öljyä ja suolaa. Kauppa oli välttämätön ja käytännössä hyvin perusteltu osa koko uhrisysteemin ylläpitoa. Paikan päällä ostettu uhrieläin oli takuuvarmasti rituaalisesti puhdas ja siksi uhriksi kelpaava.[6] Kyllä temppelissä välillä harjoitettiin riistokapitalismiakin. Köyhille tarkoitetut uhrikyyhkyset saattoivat maksaa tolkuttoman paljon. Naiset ja spitaaliset jotka tarvitsivat niitä rituaalisessa puhdistumisessa, saattoivat olla niin köyhiä, ettei heillä ollut varaa halvimpaankaan uhriin.[7] Tässä yhteydessä olennaisinta ei kuitenkaan ollut liikevoiton maksimoiminen.[8] Ei Jeesus silti rähinöinyt alentaakseen uhrieläinten hintatasoa. Ongelma oli paljon isompi ja vakavampi:  siellä myytiin Jumalan anteeksiantoa ja taivaallista siunausta, eikä kaikilla ollut varaa sitä ostaa.

Rahanvaihtajat toimivat myös temppeliveron kerääjinä. He eivät asioineet niiden kanssa, jotka jo ennestään olivat velkaa papistolle. Köyhät menettivät kunniansa lisäksi uhreilla ostetun puhtauden, armon ja varjeluksen.

Ei Jeesuksen tarvinnut hyökätä temppelin sisemmille pihoille pappeja ravistelemaan. Rituaalisesti epäpuhtaana hän ei olisi päässyt edes juutalaisten maallikkomiesten alueelle. Hänelle riitti, että sai raha- ja tavaraliikenteen temppelin ja ulkomaailman välillä edes pieneksi hetkeksi pysäytettyä. Sellaisen seisauksen ylläpitäminen pidemmän aikaa olisi vaatinut pienen armeijan. Opetuslapset olivat liian kauhuissaan auttaakseen Jeesusta millään lailla. Jeesus pystyi kuitenkin yksin salpauttamaan temppelin hengityksen tarpeeksi pitkään, saadakseen koko valtavan uhrikoneiston tarkkaavaiseksi.

Rosvojen luolan suulla

Ennen kuin temppelivartiosto ehtii puuttua mihinkään, Jeesus pysähtyy keskelle aiheuttamaansa kaaosta ja alkaa opettaa paniikkireaktion partaalla käynyttä harrasta kansaa.

Hän opetti ihmisiä näin: “Eikö ole kirjoitettu: ‘ Minun huoneeni on oleva kaikille kansoille rukouksen huone’?

Lainaten vapaasti Jesajaa ja Jeremiaa[9] Jeesus sanoo, että temppelin pitäisi olla avoin myös muukalaisille ja pakanoille – jopa eunukeille, jotka olivat juutalaisessa puhtaushierarkiassa kaikkein alimpia.

Jokaisen temppelin olemukseen kuuluu tietty poissulkevuus. Niihin ei kuka tahansa pääse. Jos pääseekin, niin vain tietyllä tavalla puhdistautuneena, pukeutuneena ja käyttäytyvänä. Jerusalemin temppelissä kysymys oli näistä kaikista.

Niin kauan kuin pyhyys oli määritelty erottautumisena muista, se oli liitossa väkivallan kanssa. Juuri uskonnollisista syistä hyljeksittyjen ja saastaisina pidettyjen ihmisten kanssa Jeesus oli parhaiten viihtynyt. Heitä hän puolusti ja nosti ylös uhrin asemasta. Jeesukselle pyhyys oli uhrin kohtaamisessa eikä polkemisessa.

Ei Jeesus silti ollut ajamassa takaa mitään avoimuusreformiakaan. Muutama avointen ovien ilta ei olisi korjannut mitään, kun koko rakennuskompleksi toimintoineen oli muuttunut uskonnollisesti pyhitetyksi rosvoiluksi.

Mutta te olette tehneet siitä rosvojen luolan.

Hän ei näytä osoittavan sanojaan erityisesti kenellekään. Kaikki, jotka tähän toimintaan osallistuvat, ovat olleet mukana rakentamassa rosvojen piilopaikasta epäpyhää palatsia, jossa kyykytetään köyhiä.

Jeesus käänsi käsityksen rosvoudesta päälaelleen. Todelliset rosvot eivät olleetkaan ahdinkoon joutuneita maalaisia, jotka viimeisenä keinona yrittivät hankkia elantonsa ryöstämällä veronkerääjiä, tullimiehiä ja äveriäitä maanomistajia, piiloutuen sen jälkeen Arbelan erämaan lukuisiin luoliin. Todellisten rosvojen piilopaikka olikin kansakunnan pyhäkössä.[10]

Tänne oli piilotettu ihmisiä, jotka olivat ryövänneet muiden omaisuutta. Suuri osa rosvotusta saaliistakin oli täällä. Eikä sitä edes piilotettu. Mitä lähemmäs luolan perää tultiin, sitä enemmän näkyi riistohengellisyyden tuottamaa kultaa, hopeaa ja jalokiviä.

Papisto oli kuin rosvoklaani. Oli toisarvoista mitä mieltä kukin oli pyhistä kirjoituksista, tai mihin lahkoon kuuluivat. Tärkeintä oli keskinäinen lojaalisuus ja uskollisuus temppelille.

Muita pyhempiä paikkoja ei ole

Jeesus oli tähän asti elänyt kuin mitään muita paikkoja pyhempää paikkaa ei olisi olemassakaan. Hänen opetuksessaan millään rakennuksella ei ollut pyhän asemaa. Mikään maantieteellinen alue ei enää ollut muita pyhempi. Yhdenkään etnisen ryhmän tai kansan pyhyys ei antanut heille oikeutta sulkea muita ulkopuolelleen. Jeesukselle kaikki paikat, kaikki ihmiset ja kaikki tilanteet olivat pyhiä. Pyhän eristäminen jonkun valtaeliitin hallittavaksi oli Jeesukselle liiankin tuttu ilmiö. Se näkyi joka puolella. Jeesuksen julistama Jumalan valtakunta oli ainakin vaakatasolla tarkasteltuna täysin eksentrinen (= epäkesko, eriskummallinen, poikkeuksellinen) valtakunta, vailla mitään tunnistettavaa valtakeskusta maan päällä.

Jeesus näki temppelin magnetismin, mutta hänelle sillä ei ollut mitään mimeettistä lumovoimaa.[11] Vaikka hän hetkeksi keskeyttikin temppelin toiminnan, hän ei jäänyt taistelemaan sitä vastaan. Silloinhan hän olisi itse imeytynyt kapinan kautta pyörimään temppelin vetovoiman ympärillä. Hänen maailmassaan ei ollut sellaista napaa, jota olisi tarvinnut väkivallalla rakentaa ja puolustaa, eikä sellaista linnaketta, jota vastaan olisi pitänyt asein taistella.

Siksi hän ei kelpaa malliksi sankareille, jotka saavat identiteettinsä siitä, mitä ja ketä vastaan taistelevat. Sellaiset sankarit ovat loppuun asti vihollistensa mimeettisen lumovoiman vankeja. Vallankumoukselliset ovat yleensä kumoamansa vallan vankeja ja toistajia. Siinä mielessä Jeesus ei ollut vallankumouksellinen. Meillä ei taida löytyä suomen vastinetta sanalle subversive. Sitä Jeesus minusta oli: valtojen ja voimien sisältä nakertaja, paljastaja ja vallasta riisuja.

Nytkin Jeesus purki pyhän ja väkivallan välistä liittoa tavalla, jonka teho ei ollut välitön, mutta vääjäämätön. Pyhyyden paikallistaminen on aina väkivaltaista ja poissulkevaa. Pyhälle uhraaminen oli väkivaltaa uhrieläimiä kohtaan ja poissulkevaa kaikkia niitä kohtaan, joilla ei ollut varaa ostaa uhreja, tai jotka etnisistä syistä eivät saaneet osallistua Jumalan suosion ja anteeksiannon ostamiseen.

Jeesus oli toimintansa alusta asti tarjonnut Jumalan anteeksiantoa ilmaiseksi. Hän ei alkuunkaan uskonut, että Jumala tarvitsi ainuttakaan kuolemaa voidakseen suhtautua eläviin suopeasti. Uhraaminen ei ollut vain turhaa. Se oli perusteitaan myöten väärin. Siksi temppeli-instituutio tulisi kokonaan lopettaa.

Kirkkoraamattumme on otsikoinut tämän tapahtumakuvauksen tulkinnallisella nimityksellä: ”Temppelin puhdistus” Se saattaa olla poliittisesti korrekti ilmaus, mutta jää liian varovaiseksi. En usko, että temppeli Jeesuksen mielestä mitään puhdistusta tai reformaatiota olisi kaivannut. Lakkauttamista se oli paitsi. Jeesuksen sinänsä melkein mitätön liikevaihdon hetkellinen keskeytys oli profetaalinen ilmoitus siitä, että mytologisesti perustellun rituaalisen väkivallan aika oli ohi. Jumala ei tarvitse verta. Hän on rakastava ja anteeksiantava missä tahansa, kenelle tahansa ja milloin tahansa, aina, jokaiselle, kaikkialla.

Normaalimeno jatkuu

Heti tämän kohtauksen jälkeen kaikki näytti jatkuvan ennallaan. Rahanvaihtajat olivat nostaneet pöytänsä ja tarkistaneet kassansa. Uhrieläinten myyjät jatkoivat työtään, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Temppelivartiosto ei tiennyt mitä tehdä. Jeesuksen pidättäminen olisi voinut aiheuttaa mellakan.[12] Koska provokatiivinen käytös loppui, hänen annettiin olla rauhassa siinä toivossa, että hänkin jättäisi temppelin rauhaan.

Suurin osa massiivisesta pyhiinvaeltajien paljoudesta tuskin ehti huomata mitään. Sana tästä lyhyestä episodista lähti kuitenkin leviämään. Nopein tieto kulki hierarkiassa ylöspäin.

Ylipapit ja lainopettajat kuulivat tämän ja miettivät, miten saisivat Jeesuksen raivatuksi pois tieltä.

Farisealaiset ja saddukealaiset papit, jotka yleensä olivat keskenään eri mieltä kaikesta, löysivät toisensa yhteisen uhan edessä. Jeesus oli avoimesti uhmannut Tooran määräämää uhriliturgiaa. Markuksen mukaan he eivät miettineet Jeesuksen toiminnan merkitystä, eivätkä sitä, minkälaisen rangaistuksen hän siitä ansaitsisi. Vastaus kumpaankin kysymykseen olikin jo annettu. Kysymys oli vain keinoista.

He pelkäsivät häntä, koska hänen opetuksensa oli tehnyt ihmisiin voimakkaan vaikutuksen.

Pohjimmiltaan he pelkäsivät niitä ihmisiä, joihin Jeesuksen opetus oli tehnyt vaikutuksen. Heiltä he saivat oman valtansa ja toimeentulonsa.[13] Jos kansanjoukko lakkaisi pelkäämästä papistoa, ikivanha yhteiskuntajärjestys murtuisi, eikä kukaan enää tietäisi omaa paikkaansa maailmassa. Niin ei saisi käydä.

Ehkä he kuitenkin pitivät pelkurimaisena virheenä sitä, että olivat antaneet Jeesuksen lähteä temppelistä elävänä. Ehkä hänet sittenkin olisi pitänyt tappaa saman tien.

Illan tultua Jeesus ja opetuslapset lähtivät kaupungin ulkopuolelle.

Monet pitävät tätä lausetta koko kertomuksen suurimpana ihmeenä. Normaalikäytännön mukaan hänen ei olisi pitänyt selvitä hengissä tuollaisen käytöksen ja puheen jälkeen.[14]

Jeesus lähti. Laineet jäivät. Tässä vaiheessa ne saattoivat liplattaa Pilatuksenkin hovin porteilla. Jos kansan ylin johto oli provosoitunut, Pilatus luultavasti oli tietoinen asiasta.

Maaherran tehtävä oli laatia mahdollisimman yksityiskohtaisia raportteja kaikesta mitä hallintoalueella tapahtui. Joka päivä palvelijat toivat uusia vahalla päällystettyjä ohuita puulastuja (tabellae), joihin he raapustivat raporttejaan.[15] Tiivistetyt ja kaunistellut versiot näistä muistiinpanoista lähetettiin keisarille.

Näiden fanaatikkojen kanssa piti aina varautua pahimpaan. Kaikki vaanivat kateellisina toisiaan. Omiakin piti pelätä. Joku muukin saattaisi lähettää kirjeitä keisarille.

Voi kuinka Pilatus vihasikaan tätä haisevan sonnan, lämpimien ruhojen, höyryävän veren, palaneen lihan ja kuumina käyvien ihmisten kaupunkia.

---

[1] Mark 11:15-19. Markus, Matteus ja Luukas sijoittavat tämän kertomuksen Jeeuksen elämän viimeiselle viikolle. Johannes aloittaa Jeesuksen julkisen työn tällä kertomuksella. Matt 21:12-17. Luuk 19:41-48. Joh 2:13-17.

[2] E.P Sanders. Jesus and Judaism. Fortress Press. 19985. s.  69-71.

[3] Vastaavia “reilun kaupan” pelisääntöjä noudatetaan tänään prostituoitujen kanssa. Välivaiheita on vähemmän, mutta tässäkin raha on itsen korvike ja nainen Jumalan roolissa. Prostituoidun täytyy armollisesti vastaanottaa minut ja hyväksyä käytökseni ilman moitteita, piti siitä tai ei. Minähän olen uhrannut rahani ja sen takia olen ansainnut hyväksynnän sellaisena kuin olen.

Tällainen rinnastus tuntuu kieltämättä pyhäinhäväistykseltä tässä asiayhteydessä. Tarkoitukseni ei ole tämän vertailun kautta häpäistä juutalaisten historiaa, vaan puhua rahasta modernina uhrivälineenä.

Kummassakin tapauksessa raha vapauttaa uhraajan ottamasta täyttä vastuuta väkivallastaan, tai muusta rikkomuksestaan (Onko edes olemassa sellaisia syntejä, joissa ei millään tavalla tehdä väkivaltaa kenellekään?) Kummassakin tapauksessa raha oikeuttaa, pyhittää, väkivallan uhria kohtaan. Oli uhrina sitten viaton kyyhkynen tai prostituoitu, raha on se välineellinen uhri, joka pyhittää kaiken. Vastaanottajan tarjoutuminen/suostuminen kauppaan tai puolustuskyvyttömyys sitä vastaan, ei sinänsä poista uhraajan vastuuta. Raha toimii vain etäännyttäjänä, joka vieraannuttaa yksilön tai yhteisön omasta vastuustaan.

[4] Hamerton-Kelly. The Gospel & Sacred. s.  3.

[5] Vaikka Johannes nimenomaan korostaa protestin taloudellista puolta: “Älkää tehkö Isäni talosta markkinapaikkaa.” (Joh. 2:16)

[6] Borg Marcus & Crossan John Dominic. The Last Week. s. 48

[7] Myers Ched. Binding the Strong Man. A Political Reading of Marks Story of Jesus. Orbis. Maryknoll. New York. 1988. s 301.

[8] Akers Keith. The Lost Religion of Jesus. 117, 118

[9] Jes. 56:7 ja Jer. 7:11..

[10] Herzog II. William R. Jesus, Justice and the Reign of God. A Ministry of Liberation. Westminster John Knox Press. Lousville. 2000. s. 138 – 141.

[11] Alison James. On being liked. Darton, Longman and Todd. London 2003. s. 126

[12] Schwager R. Jesus of Nazareth. How He Understood His Life. Crossroad Publishing Company. New York. 1998. s 124.

[13] Williams James. The Bible, Violence & the Sacred. Liberation From the Myth of Sanctioned Violence.  Harper. San Francisco. 1989. s. 229.

[14] Patterson Stephen J. Beyond Passion. Rethinking the Death and Life of Jesus. Fortress Press  2004. s. 30.

[15] Wroe Ann. Pontius Pilate. s 92.

Monimerkityksellinen sisääntulo[1]

Samaan aikaan kaupunkia lähestyi idästä päin paljon vaatimattomampi kulkue. Alussa se ei millään tavalla erottunut tuhansista muista seurueista. Ryhmä yksinkertaisia maalaisia oli kävellyt verkkaiseen tahtiin noin sadankuudenkymmenen kilometrin matkan Galileasta Jerusalemiin. Viimeiset viikot he olivat viettäneet Jerusalemin lähikylissä. Hekin hermoilivat. Jotain kohtalokasta oli ilmassa. Sen he olivat jo jonkin aikaa aavistelleet opettajansa puheista. Alkukevään lämpö ei pystynyt rauhoittamaan heidän levottomia sydämiään. Mielissä risteili messiaanisia odotuksia ja pahoja aavistuksia. Kummatkin vain vahvistuivat, kun Jeesus alkoi antaa outoja ohjeita. Hänellä oli selvästikin jokin suunnitelma mielessään, mutta ohjeet eivät sopineet mihinkään ennakko-odotuksiin.

Kun he lähestyivät Jerusalemia ja tulivat Betfageen ja Betaniaan Öljymäen rinteelle, Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi heille:
“Menkää tuolla näkyvään kylään. Heti kun te tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te niin teette, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä mutta lähettää sen pian takaisin.”

Kunnioitetuilla rabbeilla oli oikeus lainata itselleen ajoneuvoa siirtyessään paikasta toiseen.[2] Siksi Jeesuksen tehtäväksianto ei ollut kovin kummallinen.

Opetuslapset lähtivät ja löysivät varsan, joka oli sidottu kujalle oven eteen. He ottivat sen. Paikalla olevat ihmiset kysyivät:
“Mitä te oikein teette? Miksi te viette varsan?”
He vastasivat niin kuin Jeesus oli käskenyt, ja heidän annettiin mennä. He toivat varsan Jeesukselle ja heittivät vaatteitaan sen selkään, ja Jeesus nousi ratsaille.[3]

Laskeutuessaan Öljymäen rinnettä kohti Jerusalemia opetuslapset ja muut seurueen jäsenet alkoivat aavistaa, mihin tarkoitukseen Jeesus oli pyytänyt aasia itselleen. Yhä useampi pyhiinvaeltajista tunnisti Jeesuksen ja liittyi kulkueeseen. Jeesusta tuntemattomatkin alkoivat kiinnittää huomionsa siihen, miten erikoisella tavalla hän oli valinnut tulla kaupungin porteista sisälle. Jeesus ei käyttänyt aasia väsymystään. Vain vanhukset ja invalidit tekivät niin.

Tämä oli tarkoin suunniteltu ja ajoitettu mielenosoitus, eikä kovin vaatimaton sellainen.

Tämä yksinkertainen ja sanaton sisääntulo muodostui mielenosoitukselliseksi ja anti-imperialistiseksi vastakulkueeksi sille, mitä tapahtui kaupungin toisella puolella.[4] Vastakkain olivat pyhitetyn väkivallan pelottavasti koliseva sotilasparaati, ja suorastaan koomisen-mitättömän näköinen parodia sellaisesta: Kuningas ilman valtaa ja aseita ratsastamassa laina-aasilla kohti kaupunkia, jossa hänellä ei ollut edes majapaikkaa. Silti kuka tahansa roomalainen olisi tunnistanut tässä surkuhupaisassa juhlaparaatissa jotain tuttua – pilkallisella tavalla tuttua.

Jos se oli harkittua satiirista katuteatteria[5], sen kärki osui myös juutalaisten messiasunelmiin. Jeesuksen tapa tulla kaupunkiin tällä tavalla herätti hänen seuraajiensa villeimmät haaveet valloittaja-messiaasta. Miehitysvallan korskea läsnäolo ja valloitettujen salaiset unelmat muistuttivat pohjimmiltaan toisiaan. Vaikka valloittaja ja valloitettu olivat statukseltaan kaukana toisistaan, heistä oli salaa tullut toistensa peilikuvia.

Ehkä Jeesuksella oli mielessään profeetta Sakariaan vähän oudon tuntuinen unelma tai ennustus:

Katso, kuninkaasi tulee. Vanhurskas ja voittoisa hän on, hän on nöyrä, hän ratsastaa aasilla, aasi on hänen kuninkaallinen ratsunsa.

Kansa tuskin tunsi tätä ennustusta. Se sopii liian huonosti kenenkään sankariunelmiin. Sakarjan sankari nimittäin aloittaa riisumalla oman armeijansa aseista.

Hän tuhoaa sotavaunut Efraimista ja hevoset Jerusalemista, sotajouset hän lyö rikki. Hän julistaa kansoille rauhaa.[6]

Kansa kuitenkin otti Jeesuksen vastaan niin kuin hän olisi ollut voittoisan ratsun selässä saapuva valloittaja, koska sellaistakin vapauttajaa samainen Sakarja oli heille luvannut.[7]

Monet levittivät vaatteitaan tielle, toiset taas lehviä, joita he katkoivat tienvarresta.

Kulkue jatkoi aasin verkkaista vauhtia Kidronin laakson halki kohti kaupungin itäistä porttia.

Ja ne, jotka kulkivat hänen edellään ja perässään, huusivat:
- Hoosianna! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä! Siunattu isämme Daavidin valtakunta, joka nyt tulee! Hoosianna korkeuksissa![8]

Mitä ikinä Jeesus yrittikin viestiä, kansa halusi nähdä hänessä kauan kaipaamansa vapauttajan. Varsinkin köyhin osa kansasta unelmoi loistokkaan ja militaristisen daavidilaisen valtakunnan paluusta. Vaikka aasilla ratsastaminen viittasi profetiaan kuninkaasta, joka tulisi poistamaan aseet, kansalla eli vanha unelma messiaasta, joka käyttäisi niitä roomalaisia vastaan.

Ylistyslaulujen retoriikasta ja ruhtinaallisesta vastaanotosta päätellen Jeesus oli tahtomattaan käynnistämässä kunnon messiaanista mellakkaa. Kaupungin porttien sisäpuolella sellaiseen olisi välittömästi puututtu, ja tilanne olisi nopeasti voinut eskaloitua kansannousuksi Pilatuksen joukkoja ja temppelipoliisia vastaan.

Mitä tahansa Jeesus oli suunnitellut, mellakointi olisi ollut vastoin kaikkea, mitä hän tähän mennessä oli Jumalan valtakunnan tulemisesta opettanut. Ei hän ollut mikään kansanvillitsijä eikä vihollisuuksien provosoija. Ei hän tahtonut ennallistaa mitään daavidilaista valtakuntaa, eikä hän ollut Rooman armeijaa kukistamassa. Hänen visionsa ja viestinsä oli aivan toisenlainen. Hän oli puhunut monin vertauksin. Nyt hän puhui symbolisella teolla. Jälleen kerran hänet ymmärrettiin täysin väärin ja tilanne oli karkaamassa käsistä.

Miten hän sai sytyttämänsä maastopalon sammumaan? Vaikka Jeesus selkeästi oli sytyttänyt alkukipinän, hän ei millään lailla lähtenyt lietsomaan kansan intoa. Siihen ei suuriakaan puhelahjoja olisi tarvittu. Ei hän myöskään käynyt väittelemään kansaa vastaan. Sellainenkin olisi ollut täysin turhaa. Yksikään evankelistoista ei kerro hänen lausuneen siinä tilanteessa mitään. Hän jätti tyystin osallistumatta tähän uskonnollisen kansalliskiihkon hurmioon. Ehkä juuri hänen vakava vaikenemisensa oli se, mikä vaiensi myrskyn. Hiljaista miestä aasinvarsan selässä ei voitu loputtomiin ylistää kadotetun sotilaallisen mahdin palauttajana.

Jeesukselta tullutta vastakaikua paitsi jäänyt kansa vaikeni vähitellen. Hänen päättäväinen sanattomuutensa hillitsi villiintyneen kansanjoukon. Näin minä luen tätä tarinaa.

Johanneksen kuvaus tukee tätä tulkintaa. Hänen mukaansa kansa oli kuullut huhuja sensaatiomaisesta Lasaruksen kuolleista herättämisestä. Tietenkin he innostuivat. Mitä roomalaiset mahtaisivat sellaiselle miehelle? Siksi he riensivät häntä vastaan ja alkoivat huudattaa häntä kuninkaaksi.

Johanneksen mukaan Jeesus vastaa kansan hurmioon nousemalla aasin selkään -  sanomatta yhtään mitään.[9] ”Tässä teille kuningas.” Jeesus peilasi heidän fantasioitaan tavalla, joka hillitsi tehokkaasti kaikkein fanaattisimman kiihkon.

Liian monta kertaa hän oli nähnyt innostuneen joukon muuttuvan lynkkaavaksi laumaksi.[10] Kansan messiaaniset fantasiat nousivat samasta hengestä. Daavidilainen sankarikuningas auttaisi heidät lynkkaamaan roomalaiset.

Kaikkien kulttuurien perusharha on kuvitelma, että pahasta väkivallasta voi pelastua vain käyttämällä hyvää väkivaltaa. Hiljainen mies aasin selässä oli ainut, joka ei ollut tämän ylivoimaisen vakuuttavan harhan vallassa. Päättäväisellä vaikenemisellaan hän pysäytti riemukulkueen, jonka meno olisi voinut yltyä mellakaksi.

Fariseukset ehtivät kuitenkin kunnolla pelästyä näkemäänsä:

“Näettekö? Mikään ei auta. Koko maailma juoksee hänen perässään.”[11]

Joko Johannes tai fariseukset liioittelivat. Ei Jeesus koskaan edes yrittänyt tavoittaa suuria joukkoja. Hänelle oli aina riittänyt se, että edes joku kansan joukosta heräsi ja näki.

Koko hoosianna episodi oli luultavasti ohi alle puolessa tunnissa. Aasikin palautettiin oikealle omistajalleen ja turhautuneet valloittaja-messiaan odottajat sulautuivat tungokseen. Mitään ei ollut tapahtunut. Kukaan ei valloittanut ketään, eikä yksikään hallitsija pudonnut valtaistuimeltaan.

Matteuksen mukaan episodissa mukana olleet kuitenkin levittivät levottomia huhuja juhlakansan keskuuteen:

koko kaupunki alkoi kuohua ja kaikki kyselivät: “Kuka hän on?”[12]

Ylipappi Kaifas ja koko papillinen aristokratia oli hyvin tietoinen kansan messiaanisista unelmista. He osasivat myös mitata, milloin juhlan lämpötila oli noussut kuumeen puolelle. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, mittari näytti punaista. Kansa todellakin oli huudattanut Jeesuksen messiaaksi. Vaikka Jeesus ei sitä vahvistanut, hän ei myöskään sitä kieltänyt. Jos kuume tästä vielä nousisi, Pilatus pitäisi ylipappeja päävastuullisina levottomuuksista. Jos he eivät kykenisi ylläpitämään järjestystä, he saisivat lähteä. Kaifaalla oli hyvä syy olla huolissaan.[13]

Jos Kaifas ei raportoinut välikohtauksesta Pilatukselle, tällä oli kyllä omatkin tiedonantajansa. Hänen vartiosotilaillaan oli temppelin stoan katolta erinomainen näköala. Vaikka he eivät ymmärtäneet kieltä eivätkä tunteneet kulttuuria, he pystyivät näkemään, keräsikö joku yksilö huolestuttavan paljon levottomasti liikehtivää joukkoa ympärilleen. Jos sotilaat olivat havainneet Jeesuksen poikkeuksellisen sisääntulon, he varmasti olivat raportoineet siitä esimiehelleen, joka puolestaan oli kertonut siitä Pilatukselle.

Kaifaksella oli jo kahdentoista vuoden kokemus Pilatuksen joukkojenhallintataktiikasta. Ylipappi tiesi, että johtajien pidätys ja nopea ristiinnaulitseminen oli osoittautunut hyvin lamaannuttavaksi shokkihoidoksi kuumana käyville joukoille.

Jeesuksen tyly vaikeneminen juhlinnan keskellä oli kuitenkin rauhoittanut pahinta aallokkoa. Mutta hallitsijoiden kannalta mikään ei ole niin pettävää kuin kansojen meren tyyni pinta, jonka alla huhut leviävät kuiskien.

Jeesus irtaantui huomion polttopisteestä ja sulautui opetuslapsineen kansan paljouteen. Tungoksessa hän sai olla rauhassa. Jotakin hän kuitenkin vielä halusi tehdä ennen kuin vetäytyisi opetuslapsineen yöpymään. kaupungin ulkopuolelle

---

[1] Mark 11:1-10. Matt 21:1-9. Luuk 19:28-40. Joh 12:12-19.

[2] Santala Risto. Kristinuskon juuret. Perussanoma Oy. 2005. s. 193.

[3] Mark 11:1-7

[4] Borg Marcus & Crossan John Dominic. The Last Week. Harper. San Francisco. 2006. s. 4, 5, 32.

[5] Myers Ched. Binding the Strong Man. A Political Reading of Marks Story of Jesus. Orbis Books. Maryknoll. New York. 2002. 294, 295.

[6] Sak 9:9, 10

[7] Rauhanomaisen alun jälkeen Jumala muuttuu saman tien sotajoukkojen päälliköksi. Sak. 9: 11-16. Herra Sebaot suojelee omiaan. Hän kaataa linkokivillään viholliset, lyö heidät maahan. Veri vuotaa valtoimenaan kuin viini. Herran soturit ovat yltä päältä vihollisten veressä niin kuin täydet uhrimaljat, niin kuin alttarin kulmat, verellä vihmotut.(15) Profeettojen visio Jumalasta uhriutta vihaavana tai verestä nauttivana vaihtelee, He ovat vielä osittain väkivaltaisen pyhän pauloissa.

[8] Mark 11:8-10.

[9] Joh 12:12-19

[10] Orchard Helen C. Courting Betrayal. Jesus as Victim in the Gospel of John. Sheffield Academic Press. 1998. s. 154.

[11] Joh 12:19

[12] Matt 21:10

[13] Fredriksen Paula. Jesus of Nazareth. King of the Jews. Vintage Books. 1999. s. 253.