Michel  Serres[1]

Mistä Jumalat on tehty?
Riidoista ja raadoista, niistä Jumalat on tehty.
Sodista ja sovinnoista, niistä taivaiden vallat on rakennettu.
Uhkista ja uhreista, niistä yliluonnolliset voimat ovat siinneet.
Hullujen huudoista ja viattomien haudoista on ensimmäinen pyhä syntynyt.
Alku-uskonnollisuuden ytimessä oli yhdessä tehty murha.

Kun alkulauma pysähtyi katsomaan kollektiivisen raivonsa runneltua uhria, he näkivät kauhistuttavan toiseuden. Siinä oli heidän oma pelkonsa ja pahuutensa. Siinä makasi heidän oma väkivaltaisuutensa ja vihansa.  Kukaan ei kuitenkaan tunnistanut uhrissa mitään tuttua. Toinen on vieraudessaan kuin toisesta maailmasta. Kuolleenakin hän oli täynnä salaperäisiä vaikutuksia, ikään kuin vielä eläisi. Sanoja ei vielä ollut, mutta sydämet vapisivat. Ihminen oli ensimmäistä kertaa tullut tietoiseksi pelottavasta toiseudesta. Hänen sydämensä täyttyi oudosta ahdistuksesta, itseä suuremman, tuntemattoman ja pelottavan edessä koetusta angstista.

Tällaiset lauseet ovat tietenkin vain mielikuvituksen villejä yrityksiä tavoitella maisemia, joissa mitään syitä ei vielä dokumentoitu. Vain pitkän tähtäimen seuraukset ovat jälkipolvien nähtävissä ja tulkittavissa.

Girard totesi jo teoriaa hahmotellessaan: Minua tullaan syyttämään mahdollisuuksien rajojen ylittämisestä kun esitän, että ihmiseksi tuleminen alkoi syntipukkimekanismin myötä.[2]

Tietenkään Girardilla ei ole mitään konkreettisia todisteita siitä, että kulttuurien alku olisi ollut juuri tällainen. Rousseau, Hobbes, Freud ja monet muut ovat myös antaneet itselleen luvan liikkua mielikuvituksensa varassa samoissa maisemissa. Jonkun kuvitelmat sopivat parhaiten yhteen sen kanssa mitä tiedämme.

Girardin selitys auttaa meitä parhaiten ymmärtämään miksi kaikki kulttuurit rakentuivat uhraamisen ympärille, miksi siihen osallistuminen oli niin tärkeää ja miksi pienenkin rituaalisäännön rikkomisesta seurasi niin vakavia katastrofeja.[3] Hänen pitkä tutkimusmatkansa vanhojen myyttien ja kansantarinoiden läpi johti hänet päätelmään, jonka mukaan primitiivisten kulttuurien jokainen jumala kätkee sisälleen kuolleen uhrin, syntipukkina tapetun ihmisen.[4]

Uhrissa nähty absoluuttinen pahuus, ja hämmentävä hyvyys, tuotti ensimmäisen kokemuksen tuonpuoleisista vaikuttajista. Jumalat olivat rehabilitoituja konnia. Kuolemansa jälkeen uhreille annettiin sellaista kunniaa, joista eivät eläessään voineet edes uneksia. Heistä tehtiin Jumalia.

Primitiivisissä yhteisöissä uhreista tuli mystisisiä ja pelättäviä tuonpuoleisuuden hahmoja. Heidän vallassa oli tuottaa sekä kaaosta että järjestystä. Syntipukista tuli ihmisen kulttuurin ensimmäinen tuonpuoleinen pyhä. Sitä pelättiin ja kunnioitettiin sekä tuhon että pelastuksen lähteenä. Alkukantaisen lynkkauksen uhri muuttui näkymättömäksi vaikuttajaksi, ensimmäiseksi jumalhahmoksi,[5] jolla oli pelastuksen ja hävityksen salaisuudet hallussaan. Muisto hänestä oli muisto vaarasta, joka voi toistua, ja rauhasta, joka voi rikkoutua. Alkumurhan muisto jäi elämään vavistuksena ja ihmetyksenä suuren tuntemattoman edessä.

Ensimmäinen pyhä kätki sisälleen sen, minkä näkemiseen ihmisellä ei vielä ollut eväitä: kollektiivisen vastuun yhdessä tehdystä murhasta.

[2] Girard René. Things Hidden Since the Foundation of the World. s. 97.

[3] Heim Mark. S. Saved From Sacrifice. s. 46, 47.

[4] Girard René. Things Hidden Since the Foundation of the World.. s. 82.

[5] Girard René. Things Hidden s. 52.

Kahden välinen jännite selitetään yleensä osapuolten erilaisuudella. Girardin mukaan todellinen syy on useimmiten päinvastainen: Joudumme eri leireihin, koska tavoittelemme samaa.[2]

Alkulaumasta asti toisen tarttuvan liikkeen tai himoitsevan katseen imitointi on välittömästi tuottanut kilpailuasetelman. Vasta paljon myöhemmin samaa haluaminen on poikkeuksellisesti tuottanut myös yhteistyötä.

Jos minä alan sinun innoittamanasi haluta jotain, sinä havaitset haluamasi asian tai henkilön minun haluni kautta entistä haluttavammaksi. Sen huomatessani myös minun haluni siihen yltyy. Myönnämme sen tai emme, alamme tulla toistemme kilpailijoiksi. Kilpailija aina vahvistaa halun kohteen arvoa ja kiihottaa halua samaan.

Haluamme saada mitä hänellä on tai olla mitä hän on. Vaikka kuinka pitäisimme halumme salassa, havaitsemme pian että halumme on tarttunut muihinkin. Mitä useampi kilpailija löytyy, sitä korkeammalle nousee yhteisen halumme markkina-arvo. Samassa suhteessa kiihtyy myös samaa tavoitelevien keskinäinen kilpailu.

Markkinoilla syntyy yliarvostettuja osakkeita. Reaali- ja markkina-arvon välille jää ahneen kilpailun puhaltamaa ilmaa, mimeettisen kiiman höyrystä paisunut kupla. Seuraavaksi kilpaillaankin siitä kuka nopeimmin pääse tästä yhteisen himon kohteesta eroon.

Jos ei ennen ole uskonut halun tai haluttomuuden tarttuvuuteen, mimeettiseen epidemiaan, sijoittakoon viimeiset säästönsä osakkeisiin ja seuratkoon päivittäin niiden arvon kehitystä.

[2] Girard René. Collective Violence and Sacrifice in Shakespeare’s Julius Caesar 11, 12