Lasaruksen kuolleista herättämisen jälkeen monet häntä seuranneista epäilijöistä uskoivat häneen.[2] Se riitti huolen aiheeksi. Jos tarpeeksi moni kansalainen siirtäisi uskonsa pois kansallisen yhtenäisyyden magneetista, temppelistä, sen auktoriteetit menettäisivät valtansa ja koko kansa joutuisi vakavaan kriisiin. Nyt kun Jeesus oli lähestymässä Jerusalemia, sen hallitsijat alkoivat huolestua.

Turvallisuusriski

Mutta muutamat heistä menivät fariseusten puheille ja kertoivat, mitä Jeesus oli tehnyt. Ylipapit ja fariseukset kutsuivat neuvoston koolle.[3]

He alkoivat varustautua Jeesuksen herättämää kuvitteellista uhkaa vastaan. He tunsivat hyvin kansansa suonissa sykkivän vapauden ja vallan kaipuun. Juutalaiset olivat kirjanneet muistiin kertomukset jokaisesta voitokkaasta taistelusta vihollisia vastaan. Niitä he muistelivat juhlapäivin ja kiitosuhrein. Jonakin päivänä muistot menneistä suuruuden päivistä saattaisi nostattaa kansan uhmaamaan roomalaisia. Tarvittiin vain mies, joka onnistuisi keräämään taakseen tarpeeksi suuren joukon turhautuneita kansalaisia. Jeesus saattaisi olla juuri sellainen uhka.

Juutalaisten oli jatkuvasti varottava antamasta Roomalaisille aihetta peruuttaa heille annetun rajallisen itsehallinto-oikeuden. Jotkut tekivät kaikkensa miellyttääkseen roomalaisia ja toiset tekivät kaikkensa uhmatakseen heitä. Neuvoston tehtävä oli tasapainoilla näiden välillä. Ei saanut antaa liian paljon periksi, mutta ei myöskään saanut sortua provokaatioon.[4]

Jeesuksen suosio nakersi neuvoston uskottavuutta roomalaisten viranomaisten edessä. Jos heillä ei “pysyisi homma hanskassa”, väkevämpien voimien täytyisi astua heidän tilalleen. Juuri sitä neuvosto pelkäsi:

Jos annamme hänen jatkaa näin, häneen uskovat kohta kaikki, ja silloin roomalaiset tulevat ja ottavat meiltä sekä tämän pyhän paikan että koko kansamme.[5]

Huolenaiheista ensimmäisenä oli pyhä paikka, eli temppeli. Vasta toisena oli koko kansa. Se oli varsin johdonmukaista, koska koko kansan identiteetti oli rakennettu uhritemppelin varaan. Israel oli temppelivaltio. Neuvosto ei pystynyt edes kuvittelemaan kansaa ilman temppeliä.

Näitä neuvotteluja oli luultavasti käyty ennenkin. Piti löytää tapa suhtautua terroristitaktiikkaan sortuviin selootteihin, nuoriin kiivailijoihin, jotka olivat kyllästyneet vanhempiensa nöyristelevään käytökseen valloittajien edessä. Piti ottaa kantaa milloin mihinkin kansan villitsijään.

Jeesuksesta ei vielä ollut selvää kuvaa. Toisaalta hän oli puhunut väkivaltaa vastaan, mutta samalla hän oli opettanut ihmisiä olemaan alistumatta väkivallalle ja sorrolle. Huhut hänen ihmeteoistaan ja väitteet hänen sääntörikkomuksistaan ja kansalaistottelemattomuudestaan hipoivat avoimen kapinan tuntomerkkejä. Silti hän ei ollut avoimesti lietsonut sellaistakaan. Kuka tästä miehestä ottaisi selvää?

Ylivoimaisen väkivallan edessä alistutaan kokonaan ja omaksutaan uhrin rooli, tai sitten sitä vastaan kapinoidaan viimeiseen mieheen asti. Neuvosto yritti välttää kumpaakin ja etsi toimivaa vaihtoehtoa niiden väliltä: Elettiin kompromissia, jossa vältettiin sekä totaalinen alistuminen että toivoton taistelu.

Kompromissin hankala puoli on, ettei se täydellisesti tyydyttänyt ketään, mutta katkeroitti monia. Jeesusta oli vaikea sijoittaa mihinkään tällä kartalla. Silti monet pitivät häntä sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden kannalta riskitekijänä.

Kriisikokous ilmeisesti poiki loputtoman ja toivottoman tuntuista väittelyä. Strategia ja taktiikka olivat aivan hukassa. Lopulta ylipappi, ilmeisen kärsimättömänä, keskeytti turhauttavan jaarittelun:

Yksi kaikkien puolesta…

Silloin yksi heistä, Kaifas, joka oli sinä vuonna ylipappina, sanoi :
“Te ette ymmärrä yhtään mitään. Ettekö te käsitä, että jos yksi mies kuolee kansan puolesta, se on teille parempi kuin että koko kansa joutuu tuhoon?”[6]

Niinpä tietenkin. Tottakai. Sehän on päivän selvää. Miksi emme tulleet heti sitä ajatelleeksi? Väittely loppui siihen.

Tarvittiin vain yksi määrätietoinen johtaja, joka uskalsi ottaa vastuun ensimmäisen kiven heittämisestä. Sen jälkeen kaikkien ajatukset kulkivat samaan suuntaan. Kaifaan tilanneanalyysi ja ratkaisuehdotus tuntuivat aivan vastaansanomattomalta. Asiat olivat juuri näin.

Tämä oli pyhitetyn väkivallan logiikkaa puhtaimmillaan. Ei sen kanssa voinut kiistellä. Kenenkään sydämestä ei noussut eettisesti kestävämpää argumenttia tai käytännössä hyödyllisempää vaihtoehtoa. Kaifaan ratkaisu oli kieltämättä väkivaltainen, mutta sen tarkoitus oli rajoittaa väkivallan traagiset seuraukset niin pieniksi kuin mahdollista.[7] Se oli tappavan tehokas ja yksinkertainen kansallisen pelastuksen suunnitelma. Yksi toki kuolisi, mutta se on välttämätöntä jotta “pyhä paikka” ja “koko kansa” pelastuisivat kuolemalta.

Tämä oli homeopaattista väkivallan ehkäisyhoitoa. Pieni annos väkivaltaa pelastaisi väkivallan puhkeamiselta epidemiaksi. Se täytyisi vain annostella juuri sopivan kokoiseksi ja kohde täytyisi valita oikein.

Kaifas oli tehokas poliitikko ja pappi. Väkivaltaisten ratkaisujen joukosta hän löysi vähiten väkivaltaisen. Senkin soveltamisessa oli omat riskinsä, mutta tätä pienemmäksi riskejä ei tässä tilanteessa voinut saada. Kaifas otti vastuun niistä ja muut antoivat helpottuneina luottamuksensa hänelle. He tunnustivat Kaifaan todelliseksi johtajaksi ja omaksuivat hänet halujensa malliksi.[8]

Kaifas oli appiukkonsa Annasin kanssa hallinnut ylipapin virkaa suurimman osan siitä ajasta, jolloin Juudea ja sen myötä Jerusalem oli ollut suoraan Rooman hallinnon alla.[9] Pilatus oli tuntenut Kaifaan ja Annaan koko virkakautensa ajan. Vaikka Annas oli jo vetäytynyt virasta, hän pysyi emerituspappina ja säilytti asemansa neuvoston todellisena voimahahmona.[10] Tämä parivaljakko pärjäsi joidenkin mielestä liiankin hyvin miehitysvallan kanssa. Koska roomalainen maaherra luotti heihin, kansa epäili heitä.

Kaifas kuului pieneen saddukealaiseen eliittiin, [11] joiden suvuilla oli suuria maaomaisuuksia. Hän oli Annaan kanssa tehnyt temppelistä valtavan rahastuskoneen, jota he hallinnoivat yhdessä rikkaan kaupunkiaristokratian kanssa.[12] Ylimmäisillä papeilla oli suuret taloudelliset intressit tässä vaarallisessa pelissä. Heidän asemansa oli täysin riippuvainen Pilatuksen oikuista, joten heillä ei ollut varaa hermostuttaa häntä millään lailla. Vaikka Pilatusta ei missään kirjoituksissa esitetä erityisen rahanahneena hallitsijana, oletetaan että Kaifas lahjoi Pilatusta hallinnoimastaan temppelirahastosta.[13]

Toisaalta Pilatuskin oli riippuvainen pappiseliitistä. Ei hänelläkään ollut varaa heiluttaa venettä liikaa erottamalla uppiniskaisen kansan vaikutusvaltaisimmat johtajat. He olivat tähän mennessä onnistuneet hyvin pitämään levottoman kansan aisoissa. Pilatus ja papisto elivät keskinäisen kaunan ja kauhun tasapainossa.

…eikä yksikään yhden puolella

Tässä ulko- ja sisäpoliittisessa kriisissä oli Kaifaan johdolla löytynyt kaikille kelpaava syntipukki. Koko neuvosto oli kuin äkillisen lumouksen voimasta yksimielinen.

Siitä päivästä lähtien neuvoston tavoitteena oli surmata Jeesus.[14]

Kaifas oli rituaalisen uhraamisen korkeimman tason ammattilainen, monisatavuotisen uhrikultin perinnön kantaja. Hänen johtamansa ammattikunta oli myynyt ja uhrannut satojatuhansia eläinuhreja verta vaativan Jumalan lepyttämiseksi. He tiesivät kuinka syvästi kansa oli sisäistänyt sen, ettei ole mitään anteeksiantoa tai sovintoa ilman veren vuodatusta. Veri sinetöi sekä keskinäisen rauhan, että liiton Jumalan kanssa. Veri yhdistää.

Nyt hän sovelsi uhriteologiaansa aivan avoimesti arjen poliittisiin ristiriitoihin. Pyhitetyn väkivallan kaikkein ensimmäisillä aakkosilla hän mobilisoi kansan korkeimman johdon yksimielisenä saman ylevän tavoitteen taakse. He olivat vihdoin löytäneet pyhän tehtävän, tavan pelastaa Jumalan temppeli ja koko kansa tuholta. Vaikka suunnitelma pysyisi toistaiseksi salaisena, he olivat vakuuttuneita siitä, että historia tulisi pitämään heitä sankareina. Nyt oli helppo uskoa olevansa oikealla asialla.

Kaifaan resepti yhä käytössä

Kaifaan käyttämä ikivanha resepti toimii edelleen melkein yhtä tehokkaasti. Thomas Jefferson sanoi, että vapauden puuta on ajoittain kasteltava patrioottien ja tyrannien verellä. Leninin mukaan ei voi tehdä munakasta, rikkomatta munia.  Mätä omena pitää polttaa, että muut säilyisivät. Jyvät on erotettava (p)akanoista. Menestyksellä on aina hintansa. Kipeitä leikkauksia pitää tehdä firman pelastamiseksi. Yhteisen edun nimissä… jne. Loppujen lopuksi vastuu jää uhrille. Hänhän oli jo kauan kaivanut verta nenästään. No, kerran se vain kirpaisee. Heikot sortuu elon tiellä jne.

Miksi yksi pitää uhrata? Koska niin nyt vain on. Se on toiminut aikojen alusta asti. Yhden uhraaminen on pelastanut monta kansakuntaa sisällissodalta, yhteisöä ja yritystä lopulliselta hajoamiselta jne.

Syntipukkiasetelma on kuitenkin evankeliumien vaikutuksen kautta tullut meille tiedostetummaksi. Siksi sitä voi enää harvoin käyttää näin ilmeisin ja paljain argumentein. Uhrit ovat oppineet puolustautumaan vetoamalla syntipukkirooliinsa ja uhraajat ovat oppineet tarkasti välttämään sellaisia lausuntoja ja toimenpiteitä, jotka paljastaisivat heidät Kaifaan kaltaisiksi. Mutta sama dynamiikka toimii edelleen, joskus spontaanin ilmeisenä, useimmiten monen juonen ja epäsuoruuden takaa. Keskinäisissä ristiriidoissa elävä yhteisö tarvitsee vain rohkean johtajan, joka suoraan tai epäsuoraan nimeää uhrin, ja yhteisön sisäiset ristiriidat ovat kuin taikaiskusta lauenneet.

Kaifaan lääke dominoi myös angloamerikkalaista oikeuskäsitystä teoriana, jota kutsumme nimellä utilitarismi. Sen mukaan teon moraalinen hyvä määräytyy sen meissä ja muissa tuottaman hyödyn ja onnellisuuden kautta. Se on meidän sivistynyt tapamme hallinnoida syntipukkimekanismia.[15]

Kaifas kristittynä teologina?

Valitettavasti Kaifasta siteerataan myös silloin kun saarnatuolista selitetään miksi Jeesuksen piti kuolla. Ikivanhaa uhrilogiikkaa julistetaan edelleen, ikään kuin myös kristittyjen Jumala olisi sidottu väkivallan ja verenvuodatuksen välttämättömyyteen. Monen ero kirkosta on protesti sen ydinsanomaa vastaan: He eivät voi uskoa Jumalaan, joka on haluton tai kyvytön antamaan anteeksi ilman veren vuodatusta. Sellainen ateismi on evankeliumien valaisemaa uskon harjoittamista.

Ilman Vanhan Testamentin kertomuksia väkivaltaisesta pyhästä ja evankeliumien kertomuksia ihmisen uhriksi antautuneesta Jumalan Pojasta, emme vieläkään tunnistaisi tätä väkivallan yksinkertaisinta yhtälöä kaikessa alastomuudessaan.

Vasta evankeliumeissa pyhitetyn väkivallan naamarit riisuttiin ja paljastettiin. Jos evankeliumit olisivat myyttisiä, ne seuraisivat Kaifaan näkökulmaa ja kertoisivat koko tapahtumasarjan siitä käsin. Näin ei kuitenkaan käynyt. Evankeliumit kuvaavat Kaifaan ratkaisun traagisena mutta niin tavallisena erehdyksenä, kaikkia myyttejä yhdistävänä perusvalheena, jota kenenkään ei enää pitäisi uskoa eikä seurata.

[2] Joh 11:45

[3] Joh.11: 46, 47.

[4] Tämä ristiriitainen tehtävä epäonnistui lopullisesti noin 40 vuotta myöhemmin kun Roomaliset olivat saaneet tarpeekseen provokaattoreista ja valloittivat koko maan.

[5] Joh 11:48

[6] Joh 11:49,50

[7] Girard René. The scapegoat. John Hopkins University Press. Baltimore. 1986. s. 112-114.

[8] Girard. The Scapegoat. s. 113.

[9] Fredriksen Paula. Jesus of Nazareth. King of the Jews. Vintage Books. 1999. s.9.

[10] Wroe Ann. Pontius Pilate. Random House. New York. 1999. s. 80.

[11] Greenberg Gary. The Judas Brief. Who Really Killed Jesus? Continuum. New York. 2007. s. 156-158.

[12] Herzog II. William R. Jesus, Justice and the Reign of God. A Ministry of Liberation. Westminster John Knox Press. Lousville. 2000. s. 137.

[13] Wroe Ann. Pontius Pilate. Random House. New York. 1999. s. 107.

[14] Joh 11:53

[15] Dupuy Jean-Pierre. Detour and Sacrifice: Illich and Girard. Kirjassa: Goodhart Sandor, Jorgensen Jorgen, Ryba Tom, Williams James toimittajat. For Rene Girard. Essays in Friendship and in Truth. Michigan Stater University Press. 2009. s. 70.

Jeesuksella ei ollut mitään aikomuksia helpottaa heidän valintaansa.[1] Päinvastoin:

Jeesus kutsui väkijoukon ja opetuslapsensa ja sanoi heille: “Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.[2]

Hän ei luvannut mahtikäskyllä vapauttaa itseään tai ketään muutakaan kärsimyksestä tai väkivaltaisen kuoleman mahdollisuudesta. Hän oli monella tavalla opettanut Jumalan väkivallattoman tahdon seuraamista. Nyt hän kertoi, että hänen esimerkkinsä seuraaminen voi johtaa myös kärsimykseen ja jopa marttyyriuteen.

Ei Jeesus haastanut ketään haluamaan kärsimystä tai etsimään marttyyrikuolemaa. Ei niissä itsessään ollut mitään hyvää, eikä tavoiteltavaa. Hän vain kertoi mitä hänen esimerkkinsä seuraaminen ja lojaalisuus hänen rinnallaan saattaisi merkitä.

Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni ja evankeliumin tähden kadottaa, on sen pelastava.[3]

Jeesus ei julistanut monista kielloista kärsivälle köyhälle kansalle lisää askeesia. Hän ei puhunut uusista kieltäymyksistä Jumalan miellyttämiseksi tai entistäkin ankeammasta elämästä uskonnollisesti perusteltujen kieltojen ja käskyjen alla. Hän puhui jostain paljon vähemmästä ja samalla suunnattoman paljon enemmästä.

Jeesus ehdotti koko siihenastisen identiteetin kyseenalaistamista. Se minuus, joka oli saatu olemalla kulttuurinsa uskollinen lapsi, joutaisi Jeesuksen ja hänen opetuksensa tähden vaihtoon. Koti, isien uskonto ja unelma luvatun maan vapauttamisesta oli osoittautumassa parhaimmillaan tyhjäksi ja pahimmillaan väkivaltaiseksi tavaksi tulla joksikin ja olla jotakin:

Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa?[4]

Tämä oli liiankin konkreettista puhetta ihmisille, jotka toivoivat Jeesuksen auttavan heitä voittamaan edes oman valloitetun maansa takaisin. Rohkeimmat heistä unelmoivat messiaasta, joka auttaisi heitä pääsemään koko tunnetun maailman hallitsijoiksi. Silloin he vasta olisivat jotakin.

Jeesus oli oppinut tuntemaan sellaisten unelmien auttamattoman sidoksen loputtomasti jatkuvaan väkivallan pyhittämiseen. Valloitetuista tulisi valloittajia ja vallankumous vain kumoutuisi seuraavalla. Hän tunsi ihmisen mielen. Hän tiesi että sielu, joka on antautunut haluamaan mitä tahansa, kilpaa kenen tahansa kanssa, menettää itsensä. Jokainen väkivaltaisesti voitettu vihollinen merkitsisi oman sielunsa kadottamista. Pelastus ei voisi koskaan löytyä kenenkään voittamisesta.

Tässä tilanteessa ja tälle yleisölle lausuttuna Jeesuksen sanoilla oli unelmia murskaava vaikutus. Hän ei tulisi auttamaan heitä voittamaan ketään missään taistelussa. Hänen sanoillaan oli selkeästi tunnistettava poliittinen merkitys. Samalla niillä oli syvältä kouraiseva psykologinen ja hengellinen merkitys. Pietari, muut opetuslapset ja kaikki, jotka olivat määritelleet itsensä näiden unelmien kautta, joutuisivat arvioimaan elämänsä perustaa ja merkitystä paljon syvemmältä, kuin olivat koskaan halunneet.

Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin?[5]

Jeesuksen retorisella kysymyksellä oli ilmeinen vastaus: Ei millään. Jeesus näki kuulijansa vangittuina ikuiseen itsensä ostamiseen. Muilla oli se mikä tekisi heidän elämänsä merkitykselliseksi. Roomalaiset hallitsivat suoraan ja epäsuoraan melkein kaikkea, mikä elämässä oli tärkeää.  Mutta sen takaisin ostaminen tai valloittaminen ei tulisi muuttamaan tarpeeksi paljon. Toisten halujen imitoiminen ja heidän kanssaan kilpaileminen jatkuisi jonkun toisen kanssa. Kun halu saa kipinänsä siitä mitä toisella on, sielu ei koskaan löydä kotia. Mikään voitto kenestäkään ei koskaan voisi pelastaa ketään. Kilpailijat vain menettäisivät sielunsa vertailunsa kohteille ja taistelu tuottaisi jatkuvasti uusia uhreja.

Silloin tällöin syntipukiksi valittu sijaisuhri toisi hetken rauhaa kilpailijoiden välille. Sen jälkeen kaikki jatkuisi niin kuin ennen. Kukaan ei pysähtyisi katsomaan uhreja silmiin, eikä kukaan kuuntelisi miestä, joka oli antautumassa uhriksi uhrien rinnalle.

”Joka häpeää minua…”

Joka tämän uskottoman ja syntisen sukupolven keskellä häpeää minua ja minun sanojani..,

Pietari oli selvästi hävennyt Jeesuksen sanoja. Siksi hän oli vetänyt Jeesuksen syrjään kansanjoukon keskeltä yksityistä puhuttelua varten. Ei kukaan voinut ylpeillä tällaisesta opetuksesta, eikä Jeesuksen seuraaminen enää tuntunut pönkittävän kenenkään egoa. Mihin he voisivat tarvita kärsivää ja kuolevaa messiasta? Sellainen avuttomuuden ja voimattomuuden osoitus hävettäisi ketä tahansa.

Mitä Jeesus tarkoitti tämän sukupolven uskottomuudella ja syntisyydellä? Sen hän oli vähän aiemmin selittänyt fariseuksille. Hän oli puhunut aikojen alusta lähtien vuodatetusta verestä, yhteisön sisäisestä hylkäämisestä ja systeemisestä väkivallasta. Kieltäytymällä opetuslasten ja kansan poliittisista messiasunelmista, hän torjui myös viholliseen kohdistuvan väkivallan. Jeesus ei halunnut osallistua kenenkään väkivaltaan ketään vastaan. Hän oli vapaa tämän sukupolven synneistä, samalla kun hän oli uskollinen saman sukupolven uhreille. Nyt hän haastoi ihmisiä mieluummin antautumaan uhriksi kuin tekemään niitä lisää. Se oli nöyryytetylle kansalle häpeällistä puhetta.

…sitä on Ihmisen Poika häpeävä, kun hän tulee Isänsä kirkkaudessa pyhien enkelien kanssa.[6]

Tätä viimeistä lausetta minun on vaikea ymmärtää. Se kuulostaa jotenkin tilanteeseen sopimattoman uhkaavalta. Jeesus, joka oli monella tavalla varoittanut maksamasta samalla mitalla takaisin, uhkasi nyt viimeisenä päivänä hävetä niitä, jotka häpesivät häntä ja hänen opetustaan. Miksi hän, joka kehotti ihmisiä seuraamaan omaa esimerkkiään, uhkaa itse lopulta seurata ihmisten esimerkkiä? Miten Jeesus voisi vastata häpeään häpeällä?[7]

Vai oliko tämä Jeesuksen äärimmäinen tapa haastaa ihmisiä olemaan uhrin puolella, sen sijaan että millään omalla asenteella tai käytöksellä osallistuisi kenenkään uhraamiseen? Puhuiko hän uhrin puolelle astumisen häpeästä, siitä ettei uskaltaisi astua ulos lynkkaavasta joukosta uhrin rinnalle? Siitähän kohta olisi kysymys myös suhteessa Jeesukseen.

Tulisiko Jeesus häpeämään niitä, jotka tarpeeksi vaarallisessa tilanteessa väistyisivät hänen rinnaltaan? Tulisiko hän viimeisenä päivänä häpeämään niitä, jotka häpesivät olla uhrin puolella? Oliko hän jo niin samaistunut kaikkiin ihmiskunnan väkivallan uhreihin, että näki heihin kohdistuneen hylkäämisen itsensä hylkäämisenä? Sellaisenko näkemistä hän tulee meissä viimeisenä päivänä häpeämään?

Jos Jeesuksen sanat tarkoittavat lähestulkoonkaan jotain tällaista, näen niissä terveen häpeän ensimmäiset askeleet ihmiskunnan keskellä. Voi meitä jos emme itse ymmärrä hävetä osallisuuttamme siihen, että joku joutui uhriksi. Voi minua, jos hylkäsin uhrin, koska häpesin hänen rinnalleen astumista. Jos en itse sitä häpeä, niin tietenkin Ihmisen Poika sitä häpeää.

[2] Mark 8:34

[3] Mark 8:35.

[4] Mark 8:36

[5] Mark 8:37.

[6] Mark 8:38

[7] Lapsuuteni ja nuoruuteni pienessä uskonnollisessa alakulttuurissa näitä Jeesuksen sanoja käytettiin ahkerasti. Hävetti kuulua pilkattuun vähemmistöön ja hävetti todistaa Jeesuksesta, mutta pakkohan sitä oli tehdä muuten Jumalan poika tulisi viimeisenä päivänä häpeämään minua Taivaalisen isän ja kaikkien enkeleiden edessä.  Häpeän uhmaaminen vielä suurempaan häpeään joutumisen uhalla toimi kyllä, mutta samalla se vain vahvisti häpeälle ja häpeän pelkäämiselle rakennettua minuutta.

Markuksen pääsiäismatkakertomus alkaa Filippoksen Kesareasta, usean päivämatkan päässä Herodeksen hallitsemasta Galileasta pohjoiseen, lumipeitteisen Hermonin vuoren juurelta.

Jeesus ja hänen opetuslapsensa lähtivät Filippoksen Kesarean ympärillä oleviin kyliin.[2]

Täällä he olisivat suojassa Herodeksen oikuista. Jeesus oli menossa kohtaamaan kuolemaansa, mutta hän ei aikonut tulla saman miehen tappamaksi, joka oli vasta mestauttanut Johannes Kastajan. Itse asiassa he olivat nyt Herodeksen velipuolen hallintoalueella, hänen jonka vaimon Herodes oli napannut itselleen.

Alue oli sekä juutalainen, että hellenistinen, eikä Jeesus ollut täällä yhtä tunnettu kuin Galileassa. Vaeltaessaan näissä viileimmissä ja rauhallisemmissa maisemissa Jeesus käytti mahdollisuutta keskustella valitsemansa sisäpiirin kanssa.

Matkalla hän kysyi opetuslapsilta:
“Kuka minä ihmisten mielestä olen?”
Jeesuksen identiteetti oli jatkuvasti avoin kysymys hänen vastustajilleen, opetuslapsilleen ja ehkä vielä jossain määrin myös hänelle itselleen. Matkan varrella hänen on täytynyt monta kertaa esittää sama kysymys itselleen ja Jumalalle.
He vastasivat: “Toisten mielestä sinä olet Johannes Kastaja, toisten mielestä Elia, toisten mielestä joku profeetoista.”

Kaikilla oli poikkeukselliset odotukset suhteessa Jeesukseen. Mikä tahansa näistä rooleista herätti kansan joukossa pelon sekaista toivoa. Mikä tahansa näistä identiteeteistä olisi kertomus siitä, että Jumala on vihdoin puuttumassa kauan hylkimänsä kansan asioihin.

“Entä te?” kysyi Jeesus. “Kuka minä teidän mielestänne olen?”
Pietari vastasi hänelle: “Sinä olet Messias.”[3]

Pietari ei neuvottele muiden kanssa, mutta vastaus tuskin on vain hänen yksityinen mielipiteensä. Hän on kuitenkin ensimmäinen joka tohtii lausua ääneen tuon poliittisesti räjähdysalttiin sanan. Vallankumous seisoi ovella ja kolkutti.[4]

Jeesus ei innostu vastauksesta, eikä onnitellut siitä ketään. Minä kuvittelen hänet jonkin verran yllättyneeksikin. Vahvan tunnereaktion se hänessä kuitenkin näyttää herättäneen. Hän ei missään tapauksessa halunnut itsestään puhuttavan näin.

Jeesus varoitti heitä ankarasti kertomasta hänestä kenellekään.

Jeesus tunsi hyvin kansansa messiaaniset unelmat. Niistä toki oli monenlaisia versioita, mutta tässä tunnustuksessa hän luultavasti kuuli jotain itselleen täysin vierasta hehkutusta. Opetuslapset eivät välttämättä olleetkaan salassa pidettävän totuuden haltijoita, vaan vaarallisen väärinkäsityksen vallassa. Siksi Jeesus ankarasti kielsi heitä puhumasta itsestään siinä sävyssä.

”Kun Jeesus Markuksen evankeliumissa kieltää puhumasta itsestään, se ei yleensä tarkoita ”ymmärsit oikein, mutta pidä se salassa”, vaan ”käsitit täysin väärin, joten vaikene koko asiasta.” [5]

Hän oli herättänyt henkiin niin paljon sellaisia unelmia, joihin ei edes halunnut vastata.[6] Pietari odotti kuningasmessiasta, jollaista oli jo satoja vuosia toivottu. Jeesus ei siihen rooliin voinut samaistua. Ei hän silti väittänyt Pietarin vastausta vääräksikään. Olihan hän julistanut Jumalan valtakunnan tuloa ikään kuin itse sitä edustaisi. Kyllä hän tiesi, että hänen tehtävänsä oli monella tavalla pelastava ja siinä mielessä messiaaninen. Pietarin poliittisia pakkomielteitä Jeesus ei kuitenkaan halunut millään lailla rohkaista.[7]

Messiaaninen kiusaus[8]

Hillittyään opetuslastensa messiaanisia fantasioita, Jeesus alkoi antaa oman vastauksensa esittämäänsä kysymykseen. Hän ei kutsunut itsestään messiaaksi, vaan Ihmisen Pojaksi.[9] Hänen visionsa tulevaisuudesta ei vastannut kenenkään läsnä olevan odotuksia.

Sitten Jeesus alkoi selittää opetuslapsille, että Ihmisen Pojan täytyy kärsiä paljon. Kansan vanhimmat, ylipapit ja lainopettajat hylkäävät hänet, ja hänet surmataan, mutta kolmen päivän kuluttua hän nousee kuolleista. Hän puhui tästä aivan avoimesti.[10]

Sen sijaan, että Jeesus olisi alkanut väitellä opetuslasten unelmien kanssa, hän vain kertoi mitä itse odotti tulevaisuudeltaan. Ennustusten pikkutarkkuus on ehkä kristillisen tradition jälkilisäystä,[11] mutta olennaisella tasolla hän varmasti tunnisti herättämänsä väkivallan dynamiikan ja aavisti mihin sen haastaminen johtaisi.[12] Johannes kastajan mestaus oli kaikkien tuoreessa muistissa. Kyllä Jeesus osasi lukea mitä seinälle oltiin kirjoittamassa.[13]

Tämä ei ollut fatalistista puhetta profetioiden täyttymisestä, tai ennalta määrätystä kohtalosta. Jeesus vain tunnisti liikkeellä olevat vallat ja voimat. Hän oli myös tehnyt oman valintansa siitä, miten kohdata ne. Hän ei halunnut jättää opetuslapsiaan kohtaamaan kaikkea omien messiasfantasioidensa varassa. Hän ainakin yrittäisi varoittaa heitä siitä, mitä oli tulossa.

Se ei lainkaan vastannut opetuslasten visiota. Johtajan häpeällinen kuolema ei millään mahtunut heidän käsitykseensä mistään kuviteltavissa olevasta messiaan kohtalosta. Jumala tulisi varmasti suojelemaan Jeesusta ketä tahansa vihollista vastaan.[14] Hänhän oli tullut palauttamaan Jumalan kansan muinaiseen suuruuteen ja kunniaan. Siksi ei voinut olla mitään järkevää syytä antautua vastustajien tuottamalle kärsimykselle tai alistua heidän tapettavakseen. Jos Jeesus onkin puhunut sen jälkeisestä ylösnousemuksesta, se on jäänyt opetuslapsille aivan yhtä käsittämättömäksi.

Pietarin oli aivan pakko puuttua asiaan mahdollisimman päättäväisesti. Hän ei kuitenkaan halunnut näyttää äkkiä syntynyttä ristiriitaa koko yleisölle. Ehkä häntä hävetti Jeesuksen osoittama käsittämätön heikkous poliittisesti vaativassa tilanteessa. Ehkä häntä hävetti edes ajatella sitä mahdollisuutta, että Jeesus tulisi oman kansansa hylkäämäksi ja tappamaksi. Eiväthän juutalaiset voisi torjua vapauttajaansa. He tulisivat juhlien ottamaan vastaan messiaan. Hänen johdollaan he nousisivat yhdessä pakanoita vastaan, jotka pitivät luvattua maata hallussaan vastoin Jumalan tahtoa.[15] Pietari oli pakahtua vastaväitteisiinsä, mutta hän ei halunnut että Jeesus nolaisi itseään ja heitä kaikkia yhtään tämän enempää. Tämä asia oli selvitettävä kahden kesken.

Silloin Pietari veti hänet erilleen ja alkoi nuhdella häntä.[16]

Markus ei kerro nuhtelun sisällöstä mitään. Hän jättää sen valistuneen lukijan arvattavaksi.

Vähän aikaisemmin Pietari oli kaikkien opetuslasten puolesta kutsunut Jeesusta messiaaksi. Hänellä ei ollut aikomustakaan perua puheitaan. Päinvastoin, hän vaati Jeesusta olemaan juuri sitä. Seuraaja muuttuu herransa haastajaksi. Pietarilla oli mielestään paljon selkeämpi ja oikeampi kuva siitä mitä messiaanisuus merkitsisi. Sitä Jeesuksen pitäisi seurata[17] sen sijaan, että antautuisi vastaan taistelematta kenenkään uhriksi.

Sellainen olisi aivan sietämätöntä. Tämä vallattu maa oli kylläinen tapettujen sankarien verestä? Kansan unelmat eivät kestäisi enää yhtään murhattua messiasta. Pietarille sen suuntainen ajatuskin oli kauhistuttava skandaali. Ei viholliselle saanut antautua. Se piti voittaa sankarillisessa taistelussa, jossa Jumala olisi meidän puolellamme. Väkivaltaa ei voinut voittaa kuin väkivallalla. Saatana piti karkottaa Saatanalla. Sen pidemmälle hänen poliittinen tai hengellinen mielikuvituksensa ei yltänyt.

Tässä näkyy taas kerran Markuksen evankeliumin ironinen teema: Jeesuksen sisäpiiri on aivan pihalla, niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana.[18] Silmät heillä on, mutta eivät niillä näe. Korvat heillä on, mutta eivät he kuule. Pietarilla on suukin, ja sitä hän käyttää.

Pietari provosoitui mallinsa ja esikuvansa kilpailijaksi. Jeesuksesta tuli hänelle skandaali. Girardin mukaan ero sen välillä joka provosoi skandaalin, ja sen joka siitä provosoituu, alkaa hävitä.[19] Skandaalin osapuolet tempautuvat nopeasti kierteeseen, jossa alkavat yhä enemmän muistuttaa toisiaan.[20]

Jos Jeesus olisi tarttunut tähän koukkuun, hän olisi vastaavasti ryhtynyt kilpailemaan Pietarin kanssa ja heistä olisi tullut mimeettinen taistelupari. Keskenään taisteleva ”Jeesus liike”[21] olisi luultavasti tuhonnut itsensä ennen kuin kukaan olisi ehtinyt siihen edes koskea.

Pietarin messiaaninen intohimo on hyvinkin voinut kouraista Jeesuksen sydäntä pelottavan houkuttelevana vaihtoehtona. Olihan pyhissä teksteissä paljon lupauksia sotilaallisen sankarikuninkaan paluusta. Tämän kiusauksen hän oli kuitenkin kuullut jo ennen julkisen uransa alkua. Paholainen oli näyttänyt kuinka muinainen Daavidin valtakunta hetkessä muuttuisi koko maailman herruudeksi, jos hän vain kumartaisi sitä pyhitettyä väkivaltaa, jonka voimalla kaikki maailman valtakunnat on rakennettu.[22]

Jeesus oli kieltäytynyt tästä kiusauksesta jo kerran. Nyt hän kohtasi sen uudestaan entistä kierommassa muodossa. Hänelle tarjottiin pelastavaa väkivaltaa, messiaanista ylivoimaa, jota koko kärsivä kansa kipeästi tarvitsisi avukseen. Miten hän saattaisi hylätä koko sorretun kansan unelman? Oliko hän sittenkin ymmärtänyt taivaallisen isänsä tahdon itselleen ja omalle kansalleen aivan väärin?

Mutta hän kääntyi, katsoi opetuslapsiin ja sanoi ankarasti Pietarille: “Väisty tieltäni, Saatana!  Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!”[23].

Matteuksen mukaan Jeesus vielä lisäsi:

Sinä tahdot saada minut lankeamaan.[24]

Jeesus osoitti kiivaat sanansa opetuslasten ja Pietarin kautta suoraan Saatanalle. Kyseessä ei siis ollut mikä tahansa mielipide-ero. Jeesus oli joutunut äärimmäisen vakavan valinnan eteen. Tässä vastakkainasettelussa ei ollut neutraalia välimaastoa.

Miten Jeesus sitten perusteli tietoista kuoleman kitaan kulkemista? Ei mitenkään. Hän vain antoi ymmärtää, että oli jossain aivan luovuttamattomassa Jumalan ajatuksessa kiinni. Hän tunnisti myös Jumalan tahdon vastakohdan, ja vastusti sitä saatanallisena kiusauksena. Hän oli tiensä ja tehtävänsä valinnut, eikä aikonut siltä väistyä.[25]

Jeesus oli monella tavalla tehnyt selväksi, ettei ihannoinut mitään uhriuden tai marttyyriuden roolia. Sellaista hän ei ollut menossa kuolemallaan vahvistamaan.

Hän oli menossa kohti suurta vääryyttä, joka ei olisi koskaan saanut tapahtua kenellekään, eikä saisi tapahtua hänellekään. Hän ei menisi vahvistamaan siinä mitään hyvää. Sellaista siinä ei ollut, eikä koskaan tulisi olemaan.[26]

Juuri siksi Pietarilla oli varsin hyvät syyt vastustaa Jeesuksen antautumista niin hirviömäiselle vääryydelle. Mitä järkeä sellaisessa voisi olla? Mitä hyvää sellaisesta koskaan voisi tulla?

Matteuksen mukaan Pietari nuhteli häntä sanoen:

Jumala varjelkoon! Sitä ei saa tapahtua sinulle, Herra![27]

Jos Pietarin vastaväitteissä ei olisi ollut mitään syvää ja vakuuttavaa vetovoimaa, Jeesus tuskin olisi reagoinut niihin niin vahvasti. Hänen täytyi koota kaikkein ankarimman päättäväisyytensä pitääkseen itsensä kiinni taivaallisen Isänsä hyvässä ja loppuun asti väkivallattomassa tahdossa. Hänen täytyi uskoa, että sillä olisi pahuuden paljastava ja pahuudesta pelastava vaikutus, vaikka sama pahuus olisi ensin voittava hänet.

Ei meillä ole kovin hyviä syitä ylenkatsoa Pietarin ymmärtämättömyyttä, kun meidän on vieläkin vaikea käsittää miksi Jeesus valitsi tien suoraan vääryyden kitaan.

Inhimillisesti katsoen.., kärsimyskertomus ei voi olla muuta kuin skandaali.

Rene Girard [28]

[2] Mark 8:27.

[3] Mark 8:27-29.

[4] Myers Ched. Binding the Strong Man. A Political Reading of Marks Story of Jesus. Orbis Books. Maryknoll. New York. 2002. s. 242.

[5] ”Borg Marcus & Crossan John Dominic. The Last Week. 93.

[6] Matteuksessa Jeesus pitää Pietarin sanoja Jumalallisena ilmoituksena. Luukas jättää Jeesuksen nuhteet Pietarille kokonaan pois. Matt 16:13-23. Luuk 9:18-21, 22

[7] Wink Walter. The Human Being. Jesus and the Enigma of the Son of the Man. Fortress Press. Minneapolis. 2002. s. 116 , 117.

[8] Mark 8:31-33, Matt 16:21-23, Luuk 9:22.

[9] Tämän nimityksen merkitys ja suhde messias-nimitykseen on tuottanut valtavan määrän teologista kirjallisuutta ilman mitään yleisesti hyväksyttyä käsitystä niiden  määritelmistä. Schwager Raymund Jesus in the Drama of Salvation. Toward a Biblical Doctrine of Redemtion. The Crossroad Publishing Company. New York. 1999. s. 69 – 71.

[10] Mark 8:31, 32.

[11] Bovon Franqois. The Last Days of Jesus. Westminister John Knox Press. Louisville. London. 2006. s. 6

[12] Raymund Schwager sanoi ettei alkukristillisessä seurakunnassa ollut sellaista tilannetta, joka olisi voinut synnyttää tällaisen kertomuksen keksimisen. Hän päättelee että kuvatunlainen ristiriita varmasti on tapahtunut. ennen pääsiäistä. Jesus in the Drama of Salvation. Toward a Biblical Doctrine of Redemtion. The Crossroad Publishing Company. New York. 1999. s. 77.

[13] Gorringe Timothy. God’s Just Vengeance. Cambridge University Press. 1996. s.63.

[14] Schwager Raymund Jesus of Nazareth. How He Understood His Life. Crossroad Publishing Company. New York. 1998. s. 101.

[15] Miles Jack. Christ. A Crisis in the Life of God. s 141.

[16] Mark 8:32.

[17] Girard René. I See Satan Fall s. 33.

[18] Hamerton-Kelly The Gospel & the sacred. s. 103.

[19] Girard René. Things Hidden s. 418.

[20] Vähä väliä kirkon oikea ja vasen laita tekevät toisistaan skandaalin sukupuolikysymyksistä, naispappeudesta jne. Milloinkaan nämä äärilaidat eivät muistuta toisiaan niin paljon kuin skandaalin keskellä.

[21] Fleming Chris. Rene Girard. Violence and Mimesis. s. 139.

[22] Mark 1:12,13. Matt 4:1-11. Luuk 4:1-13.

[23] Mark 8:33.

[24] Matt 16:23.

[25] The Reasons for Jesus’ Crusifixion. N.T. Wright in: Jersak Brad & Hardin Michael Editors. Stricken By God..Nonviolent identification and the Victory of Christ.  WM.B Eerdmans Publishing Co. s. 130, 132.

[26] Heim Mark. S. Saved From Sacrifice. A Theology of the Cross. WM.B. Eerdmans Publishing Co. Grad Rapids/Cambridge. 2006. s.

[27] Matt 16:22.

[28] Girard René. Things Hidden Since the Foundation of the World. Standford University Press. Californi. 1978. s. 418.

”Ei ihme että tappoivat Jeesuksen. Olivathan he tappaneet kaikki häntä edeltävätkin profeetat.”

Olen jo maininnut useita syitä miksi teksti ei oikeuta tällaiseen johtopäätökseen. Annan vielä yhden. Sekä Matteus että Luukas käyttävät ilmaisua epi tes ges, joka tarkoittaa ”koko maailmaa” puhuessaan vuodatetusta viattomasta verestä. Miten vain juutalaiset voisivat olla syyllisiä kaikkeen viattomaan vereen, joka koko maailmassa on vuodatettu?[1]

Jos näitä tekstejä lukee pelkästään farisealaisia koskevina, niitä voidaan pitää juutalaisvastaisena propagandana. Sellaisina niitä on kristillisessä historiassa usein luettukin, mutta vain siksi että lukijat eivät ole antaneet Jeesuksen sanojen lukea heitä itseään.

Ne, jotka kristillisen historian aikana ovat ajatelleet Jeesuksen sanojen kuuluneen poikkeuksellisen raskauttavista syistä vain juutalaisille, astuvat itse huomaamattaan fariseusten rooliin: “Jos me olisimme eläneet fariseusten aikana, emme olisi heidän kanssaan tahranneet käsiämme Jeesuksen vereen.” Näin tehdessään he toistavat juuri sitä väkivallan ketjua, josta Jeesus yritti herättää fariseuksia.

Moderni tapa väistää näiden puheiden perillemeno, on tehdä itse tekstistä syntipukki väittämällä, että tämä teksti on tuottanut kristikunnassa antisemitismiä. Kuka lieneekään pannut nämä sanat Jeesuksen suuhun, on itse vastuussa niiden innoittamasta antisemitismistä.[2] Girard näkee tässä historiallista ironiaa:

On ehkä väistämätöntä että ihmiskunnan väsymätön yritys kiertää evankeliumien todellinen sisältö, päätyy niin merkilliseen vääntöön: Tehdään juuri siitä tekstistä uusi syntipukki, joka alun perin paljasti meille koko syntipukkimekanismin.[3]

Jeesuksen puhe fariseuksille ei ole antisemitistinen. Se on koko ihmiskuntaa sitovan pyhitetyn väkivallan paljastaja. Osa kristikunnasta on tekstin tulkitsijana omaksi häpeäkseen osoittautunut antisemitistiseksi. Se ei kuitenkaan tee itse tekstiä sellaiseksi.

Toisaalta yritykset jälkikäteen suojella fariseuksia Jeesuksen sanoilta, ovat ehkä yrityksiä väistää samojen sanojen meihin kohdistuvaa kärkeä. Mikä tahansa uskonnollinen, poliittinen tai akateeminen yhteisö voi katsella itseään niiden syytösten valossa, joita Jeesus esitti fariseuksille. Yksikään ihmisten yhteenliittymä tuskin pystyy kiemurtelemaan itsensä kokonaan syyttömäksi siitä väkivallan dynamiikasta, jota Jeesus yritti fariseuksille paljastaa.

Jos emme tunnista fariseuksia kaltaisiksemme, emme oikeasti ole tunnistaneet tekstin todellista sisältöä. Meidän ja heidän välinen ero kutistuu ja ehkä mitätöityy, jos käytämme tätä tekstiä kollektiiviseen ja yksilölliseen itsetutkiskeluun..

Jeesuksen puheessa oli vahva uskonnollisen itsekritiikin ulottuvuus. Hän puhui omilleen. Hän osoitti sanansa sille uskonnollisuudelle, jonka lapseksi oli syntynyt ja jonka opetuksen piirissä oli kasvanut. Hän joutui itse valitsemaan mihin samaistuisi ja mistä sanoutuisi irti omassa perinnössään. Tarvitsemme näitä puheita edelleen erityisesti uskonnollisen itsekritiikin syväluotaajina.

Jeesuksen ankara saarna fariseuksille pistää jokaisen yhteisön koko maailmassa pihteihin: Tunnistakaa ja tunnustakaa oma pyhitetty väkivaltanne ja millä tavalla itse yritätte salata sen. Oppikaa tuntemaan Jumalan valtakunta, joka perustuu syliin sulkevaan armoon eikä poissulkevaan väkivaltaan. Jos ette näitä tiedon avaimia käytä, olette tuomittuja jatkamaan väkivallan ikuista kierrettä.

[2] Viimeksi lukemani esimerkki tästä: The Blood Required of This Generation. Melanie Johnson-DeBaufre. in. Matthew Shelly and Gibson E. Leight (editors) Violence in the New Testament. T&T Clark International. New York. London. 2005.

[3] Williams. The Girard Reader. s. 221.

Vaikka Jeesus osoitti sanansa fariseuksille, hänen viestinsä kuului myös suurelle hiljaiselle yleisölle, joka oli kerääntynyt seuraamaan Jeesuksen ja fariseusten välistä yhteenottoa.[2] Nimenomaan heille Jeesus halusi palauttaa “tiedon avaimet”: luvan itse arvioida hyvyyden ja pahuuden olemusta, kyvyn nähdä pyhitetyn väkivallan läpi ja silmät havaita kuka on kenenkin uhri. Ilman näitä avaimia kaikki näyttäytyisi väärässä valossa, eikä väkivallan todellinen olemus paljastuisi.

Uskonnollisen vallan haltijoille tilanne oli vaarallinen. Heillä oli edelleen käytössään väkivaltaiset keinot karkottaa tiedon avaimet kansan keskuudesta. Totuus pyhitetyn väkivallan olemuksesta oli se tiedon avain, jota kansan ei pitänyt saada.

Jeesuksen puhe provosoi kansan keskuudessa konsensusta uhkaavaa levottomuutta. Kaaoksen vaara oli ilmassa. Nyt oli kiire kääntää uskonnollista rauhaa uhkaavat intohimot sijaiskohteeseen. Tällä kertaa syntipukin valitseminen oli helppo. Moitteillaan Jeesus suorastaan provosoi pyhitetyn väkivallan itsensä kimppuun. Siinä mielessä hän kulki hyvin tallattua polkua. Monet profeetat ennen häntä olivat kulkeneet samaa tietä.

“Kun Jeesus lähti sieltä, lainopettajat ja fariseukset ahdistivat hellittämättä häntä kysymyksillään ja ottivat puheeksi kaikenlaisia asioita yrittäen houkutella hänet ansaan. He kuuntelivat valppaasti saadakseen hänet kiinni hänen omista sanoistaan.”[3]

Jeesus oli puheessaan kytkenyt uskonnollisten johtajien asennemaailman ja käytännön väkivaltaisen historian jatkumoon. He eivät suostuneet katsomaan itseään siitä peilistä, jonka Jeesus asetti heidän eteensä. Siksi he sortuivat kopioimaan mallia, jonka Jeesus oli esittänyt varoittavana esimerkkinä.

Totuus, joka oli ollut “salattua maailman luomisesta saakka” ei auennut kuulijoille pelkästään selittämällä. Tarvittiin enemmän. Jeesuksen ankara puhe houkutteli esille juuri sen väkivallan toiston, jota kukaan ei tunnistanut ja tunnustanut omakseen. Tulisiko häneen kohdistuva väkivalta paljastamaan sen, mitä hän ei opettamalla saanut perille?

Täytyy myös kysyä olivatko Jeesuksen omat puheet väkivaltaisia ja hylkääviä? Hän oli varoittanut tuomitsemasta, ettei itse tulisi tuomituksi. Oliko hän tulossa tuomituksi, koska oli itse tuominnut? Osallistuiko hän itse siihen väkivaltaiseen mekanismiin, jonka oli juuri diagnostisoinut saatanalliseksi?[4]

On aika ilmeistä, että Jeesuksen ankarat puheet eivät ainakaan pysäyttäneet maailman alusta asti pyörineitä väkivallan rattaita. Hän oli puheillaan provosoinut ne uudelle kierrokselle. Jeesuksessa oli kaikki uhrille sopivat merkit. Hän oli marginaalisesti omaan kansaan kuuluva levottomuuden herättäjä. Hän oli sen verran vähäpätöinen, että hänen kuolemaansa tuskin lähdettäisiin kostamaan. Toisaalta hän oli niin suurta levottomuutta aiheuttava, että hänet voitiin nähdä kaikkien sisäisten ristiriitojen aiheuttajana. Hänet oli jo nyt valittu uudeksi uhriksi pitkässä uhrien sarjassa, joka oli alkanut Abelista, jatkunut Sakarjassa, mutta ei suinkaan päättynyt häneen. Jeesuksesta tulisi uusi syntipukki loputtoman pitkässä sarjassa sijaiskärsijöitä.

Mutta tulisiko hänestä vain uhri muiden joukossa? Jeesuksen tavassa ”hankkiutua uhriksi” oli jotain uutta, jotain kaikkia väkivallan voimia haastavaa, paljastavaa ja tilille panevaa. Häneen kohdistuvassa murhanhimossa ei ollut mitään uutta, mutta hänen tavassaan houkutella väkivaltainen pyhä myyttisten valheitten suojasta, oli jotain uutta.

[2] Luuk. 12:1.

[3] Luuk. 11:53,54.

[4] Raymund Schwager.Jesus in the drama of salvation 92,93.

Te olette lähtöisin Saatanasta. Hän on teidän isänne, ja hänen halunsa te tahdotte tyydyttää. Saatana on ollut murhaaja alusta asti. Hän on kaukana totuudesta, se on hänelle vieras. Kun hän valehtelee, hän todella puhuu omiaan, sillä hän on valehtelija ja valheen isä.[1]

Tässä Jeesus tiivisti koko pyhitetyn väkivallan historian ja kutsui sitä Saatanaksi, kaikkien murhien ja valheiden isäksi. Ensin oli murha. Sitten oli valhe, joka peitti, selitti tai pyhitti murhan. Näin luotu myyttinen tarina taas poiki uusia väkivallan muotoja, joita tarvittiin alkuperäisen väkivaltaisuuden peittämiseksi, selittämiseksi ja pyhittämiseksi. Tai sitten alkuperäinen lynkkaus ritualisoitui ja toistettiin säännönmukaisesti, jotta keskinäiset vihat saatiin karkotettua sijaisuhrin kautta.

Näin on ollut “alusta asti” Kreikan sana on arche, josta saamme sanaliitteen arkkityyppi. Se on alkukuva jostain, jonkun prototyyppi. Saatana on siis arkkimurhaaja ja arkkivalehtelija maailman perustamisesta asti. Ei maailman luomisesta ex nihilo, vaan kulttuurin perustamisesta asti katabole tou kosmou.[2] Sekä Johannes että Luukas ymmärtävät, että Jeesus kytkee murhan kulttuurin alkuun. Johanneksen mukaan Jeesus kutsui kulttuurin väkivaltaista alkujuurta Saatanaksi.

Olla “lähtöisin Saatanasta” tarkoitti Jeesuksen puheessa kuulumista systeemiin, joka sai energiansa keskinäisestä vertailusta ja kateellista kilpailusta, ja joka lopulta kanavoitui väkivaltaan sijaisuhria kohtaan.[3]

”Hänen halunsa te tahdotte tyydyttää” on vain yksinkertainen kuvaus ihmisen halusta, joka on kykenemätön toimimaan ilman mallia. Jeesus tarjosi Saatanan halulle väkivallattoman ja totuudellisen vaihtoehdon. Mutta Jeesuksen malli oli melkein kaikille sietämätön, koska se paljasti jokaisesta liian paljon. Johanneksen mukaan Jeesus näki kaikkien muistomerkkien ja merkitsemättömien hautojen läpi. Siistin uskonnollisen ulkokuoren alla oli alaston halu tappaa kilpailija. Kaikkien kuullen hän paljasti vastustajiensa motiivin:

…te haluatte tappaa minut – miehen, joka on sanonut teille totuuden, sen, minkä on Jumalalta kuullut.[4]

Jeesus käytti valtaa, jota itse pidän vääränä: Kenelläkään ei ole oikeutta tietää motiivejani, eikä minulla ole oikeutta tietää kenenkään muun motiiveja. Minä ja muut voimme esittää valistuneita arvauksia, mutta kunkin perimmäiset pyrkimyksen ovat sen verran salaisia, ettei niistä voi tietää, ellei asianomainen itse niistä kerro.

Jeesus kuitenkin väitti tietävänsä, että fariseukset halusivat tappaa hänet. Miten hän saattoi olla niin varma? Hän väitti kuulleensa Jumalalta jotain, mitä kukaan ei ollut aiemmin nähnyt ja paljastaneensa asioita, joiden takia hänet haluttiin tappaa.

Jälkeenpäin voimme pitää hänen ennustustaan aika helppona. Väkivallan mimeettinen luonne, sen kaavamainen itsensä toistaminen on vähitellen tullut meille tutuksi. Ennen Jeesusta väkivallan toiston saatanallinen sisältö ei ollut niin selkeä. Eikä sen katkaisemiseksi ollut mitään tunnettua tapaa. Kukaan ei myöskään tajunnut, että juuri tämän miehen kautta ihmiskunnan historiaan tarjoutuisi ainutlaatuinen murros.

Kehämäinen käsitys historiasta kaiken ikuisena toistona muuttui lineaariseksi vasta sen kautta, että ihmisten maailmaan istutettiin toivo väkivallattoman elämän ja kiitollisuuteen perustuvan kulttuurin mahdollisuudesta. Pyhitetyn väkivallan varaan rakennetun kosmoksen sisälle oli hiipimässä Jumalan väkivallaton valtakunta. Se oli Jeesuksen missio, vaikka hänen sanojensa ankaruus pelottavasti muistuttikin väkivallan retoriikkaa. Käyttääkö Jeesuskin verbaalisella tasolla sitä väkivaltaa mitä vastustaa?

Johanneksen evankeliumissa Jeesuksen moitesaarna on aika abstraktinen ja metafyysinen. Voisi jopa epäillä, että Johannes uudestaan mytologisoi väkivallan tavalla, joka peittää historialliset uhrit näkyvistä ja vapauttaa murhaajat vastuusta. Matteuksessa ja Luukkaassa Jeesus pysyy tunnetussa historiassa ja tunnistettavissa uhreissa, joiden kautta hän luo yleistyksiä.

Pelkkä historiallinen ja juridinen kielenkäyttö ei kuitenkaan tee täyttä oikeutta sille väkivallan ja valheen systeemille, joka on tunkeutunut kulttuurin kaikille aloille, ja muuttanut melkein kaiken oman kuvansa kaltaiseksi. Siitä oli tullut yhtä murhaa paljon suuremmaksi ja yhtä valhetta paljon isommaksi vallaksi ja voimaksi. Johanneksen mukaan Saatana on jokaisen murhan ja valheen isä. Yhtä totta on että jokainen murha ja valhe on Saatanan äiti. Tämä kauhistuttava vuorovaikutussuhde pitää Saatanan edelleen elossa – sitä tuhoisampana, mitä vähemmän uskomme myös Johanneksen kielenkäytön aiheellisuuteen.

Johannes puhui samasta ilmiöstä eri kielellä. Kaikkien evankelistojen tekstissä Jeesus kuitenkin haastaa kuulijansa tunnistamaan itsensä väkivaltaisen ja valheellisen historian lapsena ja siinä jylläävien valtojen ja voimien yhtenä vastuullisena toimijana. Jos tätä tunnistusta ja tunnustusta ei tapahdu Saatanan valta, pyhitetyn väkivallan kierre, ei käytännössä murru.

Fariseukset eivät tunnistaneet sukulaisuuttaan minkäänlaisen väkivallan kanssa. Siksi heistä tuli sen sokeita jatkajia. Fariseusten jälkeen harva on halunnut tunnustaa heidät sukulaisikseen. Siksi mekin jatkamme kulttuuria, joka edelleen rakentuu väkivallalle ja sen valheelliselle pyhittämiselle.

Jeesuksen puhe Saatanasta ei suinkaan tee evankeliumeja vanhanaikaisiksi ja myyttisiksi. Päinvastoin. Hänen paljastuksensa Saatanasta toimivat myös postmodernin kulttuurin terävimpänä kritiikkinä.[5]

[2] Williams. The Girard Reader. s. 204.

[3] Tämäkin tulkinta on varmaan Girardilta, mutta en nyt muista tarkaan mistä.

[4] Joh 8:40.

[5] Williams. The Girard Reader. s. 210.

Niinpä tämä sukupolvi saa maksaa kaikesta profeettojen verestä, joka maailman luomisesta lähtien on vuodatettu. Abelin verestä aina Sakarjan vereen asti, hänen, joka surmattiin alttarin ja pyhäkön välille. Niin, minä sanon teille: tämä sukupolvi vaaditaan vielä tilille.[1]

Luukkaan mukaan Jeesus puhui kaikesta verestä, joka maailman luomisesta (katabole tou kosmou) asti on vuodatettu. Kreikan sana kosmos on tarkoittanut tilanteen mukaan universumia, luomakuntaa, ihmiskuntaa tai omaa maailmaamme. Uuden Testamentin kirjoittajat antavat sanalle uuden ja erityisen merkityksen. He käyttivät kosmos -sanaa  kuvatakseen koko Jumalan tahdosta vieraantunutta uskonnollista ja poliittista systeemiä.[2] Kosmos kuvasi valtoja ja voimia, joiden juuret olivat väkivaltaisessa pyhässä. Kosmos oli vertailevan ja kilpailevan valtakunnan kuolemaan päättyvää kateellista kilpailua. Kosmos oli kaikkea sitä, mistä ihmiskunta oli oppinut olemaan ylpeä.

Jeesus ei siis todellakaan puhunut vain omasta kansastaan, vaan väkivallan ikivanhasta perinnöstä, joka on paljon juutalaisuutta vanhempi. Hän viittasi ihmiskunnan taakkaan, joka alkoi kerääntyä heti kun mitään opittua alkoi siirtyä perintönä eteenpäin. Erityisesti Luukas näyttää alleviivaavan ensimmäisen murhan perustavaa laatua olevaa vaikutusta koko ihmiskunnan historiaan.[3]

Miten Jeesus saattoi pitää fariseuksia syyllisinä murhiin, jotka oli tehty kauan ennen kuin fariseuksia tai edes juutalaisia oli ollut olemassakaan?

Jeesus ei puhunut periytyvästä syyllisyydestä. Eivät lapset peri syyllisyyttä vanhempiensa veriteoista. Jeesus puhui periytyvästä haluttomuudesta kantaa vastuuta mistään syyllisyydestä. Juuri tämä haluttomuus johti isien syntien toistamiseen, edellisten sukupolvien imitoimiseen.

Fariseukset uskoivat voivansa vapautua isiensä synneistä tuomitsemalla heidät. Samalla tavalla monet meistä ovat tuominneet vanhempiemme synnit, ja vannoneet, että emme ikinä tulisi toistamaan niitä. Niin tehdessämme olemme ottaaneet ensimmäisen askeleen tiellä, jota emme halua tunnistaa omaksemme. Alamme toistaa juuri sitä hylkäävää tuomitsemista, poissulkevaa syyllistämistä ja toisen syntipukiksi julistamista, josta olemme itse aikanaan kärsineet niin paljon. Saatuamme itse lapsia huomaamme kauhuksemme, että vanhempiemme asenteet ja käytösmallit eivät olekaan kuolleet sen tuomion myötä, minkä vanhemmillemme annoimme.

Alitajuisesti olemme pysyneet uskollisina sille pyhitetyn väkivallan perinnölle, jonka uhreina kasvoimme. Vasta herättyämme tähän tietoisuuteen, Jeesuksen sanat fariseuksille löytävät kauhistuttavan sisältönsä: Havaitsemme olevamme syypäitä kaikkeen viattomaan vereen, joka maan päällä on vuodatettu. Minun tai “heidän” väkivallalla ei ole enää mitään olennaista eroa. Vaikka kuinka yritän vedota itse käyttämäni väkivallan laadun toisenlaisuuteen tai määrän vähemmyyteen, löydän itseni Kainin merkin kantajana.

Kaikki puolustuspuheenvuoroni: “he olivat kuitenkin pahempia kuin minä,..” ovat vain Kainin perinnön jatkamista. Juuri tämä haluttomuus tunnistaa ja tunnustaa samankaltaisuutemme, tekee meidät samankaltaisiksi – myös Jeesuksen puhuttelemien fariseusten kanssa.

”Tämä sukupolvi” oli ihmiskunnan historiassa ensimmäinen sukupolvi, jolle selkeäsanaisesti paljastettiin koko ihmiskunnan auttamaton sidonnaisuus uhriutta vaativaan väkivaltaan. Jeesuksen jälkeen väkivallan verukkeet muuttuisivat läpinäkyviksi, ja hylkäämisen selitykset kävisivät ontoiksi. Jeesus avasi ankarilla sanoillaan kiusallisen mahdollisuuden historialliseen ja henkilökohtaiseen itsetuntemukseen. Tämän jälkeen väkivalta ei enää olisi millään tavalla pyhitettävissä.

”Tämä sukupolvi” jolle Jeesus puhui, ei ole vieläkään kuollut. Edelleen imitoimme heidän tapojaan. Pystytämme muistomerkkejä muiden uhreiksi joutuneille ja parhaassa tapauksessa omiemme uhreiksi joutuneille. Kummassakin tapauksessa saatamme jatkaa sokeaa historiaa.

Olemmeko siis edelleen tilillä isiemme synneistä? Kyllä me olemme. Olemme tilillä koko ihmiskunnan väkivaltaisesta historiasta kunnes näemme, ja oikeasti havahdumme huomaamaan, että meidänkin asenteillamme ja toiminnallamme on uhreja, että meidänkin kätemme ovat veressä.

Kun Jeesus sanoi, että tämä sukupolvi saa maksaa.., hän ei uhkaa Jumalan kostolla, eikä sillä, että Jumala olisi vaatimassa kenenkään verta. Jeesus vain ennustaa syntipukkimekanismin toimimattomuuden verisiä seurauksia. Jos kansa ei senkään jälkeen ota yksilöinä ja yhteisöinä vastuuta osallisuudestaan aikojen alusta asti jatkuneeseen systeemiseen väkivaltaan, se saa maksaa siitä raskaan hinnan. Jeesuksen jälkeen jokainen sukupolvi joutuisi maksamaan veristä hintaa sokeudestaan. Jeesus ei puhunut Jumalalle maksettavasta velasta tai verestä, vaan toinen toisillemme tuottamasta tuskasta, kun uhrikulttuurin hillitsemä väkivalta vapautuisi ihmiskunnan omaksi kurimukseksi.[4]

[2] Wink Walter. Engaging the Powers. Dicernment and Resistance in the World of Domination. Fortress Press. 1992.. 51-59.

[3] Girard. I See Satan Fall… s.86.

[4] Myöhemmin Jeesuksen paljastama pyhitetty väkivalta tulisi kohdistumaan häneen itseensä: Silloin hän rukoili murhaajilleen anteeksiantoa, koska ”he eivät ymmärrä mitä tekevät.” Vaikka uskon että olemme varauksetta anteeksiannettuja, taidamme silti edelleen olla tilillä, jotta vihdoin ymmärtäisimme oman osallisuutemme, siihen väkivaltaan, jonka tähden koko maailma on anteeksiannon ja pelastuksen tarpeessa.

Kuulkaa siis: Minä lähetän teidän luoksenne profeettoja, viisaita miehiä ja lainopettajia. Toiset heistä te tapatte ja ristiinnaulitsette, toisia ruoskitte synagogissanne ja ajatte takaa kaupungista toiseen.[1]

Vanhan käytännön pohjalta Jeesus ennusti, mitä esimerkiksi Paavali tulisi muutaman vuoden sisällä tekemään. Hän ei kuitenkaan tyytynyt vain ennustamaan väkivaltaisen menneisyyden ikuista toistoa. Ei sellaisen olisi mitään erityislahjakkuuksia vaatinut. Jeesus oli tullut vaatimaan uskonnollisia johtajia ja koko ihmiskuntaa vastuuseen väkivallasta – kaikesta väkivallasta, aina ja kaikkialla.

Näin te tulette syypäiksi kaikkeen viattomaan vereen, joka maan päällä on vuodatettu, hurskaan Abelin verestä aina Sakarjan, Barakjan pojan, vereen asti, hänen, jonka te tapoitte temppelin ja alttarin välille. Näin te tulette syypäiksi kaikkeen viattomaan vereen. ”[2]

Lyhyessä murhahistorian yhteenvedossa Jeesus mainitsi vain kaksi murhaa. Girard kutsuu näitä heprealaisen Raamatun ensimmäiseksi ja viimeiseksi murhaksi.[3]

Veljensä Kainin murhaama Abel kuului esijuutalaiseen historiaan, eli koko inhimillisen kulttuurin alkutarinaan. Jeesuksen puheet profeettojen murhista eivät ole ilmauksia hänen tai Luukkaan juutalaisvastaisuudesta.[4] Tässä yhteydessä Girard kuittaa sellaiset väitteet lyhyesti: ”Abelin aikana ei ollut juutalaisia.”[5]

Sakarjan lynkkaus taas oli Vahan Testamentin kronologiassa viimeiseksi kirjattu veriteko, jonka uhri on mainittu nimeltä.[6] Kansa kivitti profeetan. Viimeisiksi sanoikseen Sakarja pukee ikivanhan toiveen ennustuksen muotoon: Herra näkee ja kostaa.[7] Se on varmaan vaiennetun uhrin yleisin huokaus: Kunpa joku näkisi mistä todella on kysymys, ja palaisi vaatimaan tekijät tilille.

Jeesus ei ollut toteuttamassa kostoa Abelin Sakarjan tai kenkään muunkaan puolesta. Mutta hän oli tullut tuomaan kaikki myytteihin peitetyt murhat valoon. Hän oli tullut kertomaan, että joku on koko ajan nähnyt mistä pohjimmiltaan on kysymys.

Abelin ja Sakarjan väliin jäi lukematon määrä eri syin pyhitettyjä murhia: kaikki viaton veri, joka maan päällä on vuodatettu. Girardin analyysin mukaan Abelin murha oli Jeesuksen puheessa vain alkumurha, prototyyppi sille väkivallalle, joka oli sokea omalle pahalle luonnolleen. Juuri sellaisesta väkivallasta ihmisten kulttuuriksi järjestäytyminen alkoi, ja sille se on rakentunut alkumurhasta asti. Siinä mielessä pyhitetyn väkivallan jokainen uhri Aabelista asti on profeetta. Jokainen uhri on huutavan ääni erämaassa. Se on profetaalinen karjunta, joka vaikenee vasta kun kuulijat ovat tunnistaneet ja tunnustaaneet osuutensa hänen kohtaloonsa.

Kuinka monta uhria Abelin ja Sakarjan välissä on, ja ketkä ovat siihen syyllistyneet, on Jeesuksen argumentin kannalta samantekevää. Jeesus käyttää näitä murhia kuvaamaan verta, jonka vuodatuksesta kaikki ovat jollakin tavalla aina vastuullisia. Kukaan ei voi kokonaan sanoutua irti mistään murhasta ikinä ja missään.

Ihmiskunta on alusta lähtien rakentunut väkivallalle ja Jumalan totuus on salattuna kuiskauksena ollut kuultavana jokaisen uhrin veressä. Uhriin haudattu Jumala on Aabelista asti huutanut, ei kostoa, vaan peiliin katsomista.

[2] Matt 23:35.

[3] Girard René. Things Hidden Since the Foundation of the World. Standford University Press. Californi. 1978. s. 179.

[4] Girard. I See Satan Fall… s.85.

[5] Williams. The Girard Reader. s. 212.

[6] Tämä ei suinkaan ollut VT:n kirjaama viimeinen veriteko, niin kuin Girard vähän huolimattomasti sanoo. Sitä oli Banylonian kuninkaan suorittama Juudan  nuorukaisten joukkomurha  2Aikak 36:17. Ensimmäiseksi ja viimeiseksi murhan tai lynkkauksen prototyypeiksi nämä kyllä sopivat. McEntire Mark. The Blood of Abel. Mercer University Press. 1999. s. 116, 117.

[7] 2Aikak 24:21,22.

Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset! Te teeskentelijät! Te olette kuin kalkilla valkaistut haudat. Ulkopuolelta ne kyllä ovat kauniita mutta sisältä täynnä kuolleiden luita ja kaikkea saastaa.”[1]

Ankara metafora on jäänyt elämään tekopyhyyden ja ulkokultaisuuden kuvauksena. Jos hänen tarkoituksensa oli moittia fariseuksia vain teennäisyydestä, kielikuva tuntuu liioittelulta.[2]

Kenen kuolleita luita Jeesus näki fariseusten puolueen siistin ja hyvin järjestäytyneen ulkokuoren sisällä? Väittikö hän, että heidän hyvyytensä ja seremoniaalisen puhtautensa pimeässä salakaapissa on luurankoja? Keiden luista Jeesus puhuu?

Oliko fariseusten yhteisö omien uhriensa hautausmaa? Puhuiko Jeesus niistä, jotka oikean opin takia olivat tulleet yhteisönsä hylkäämiksi tai moraalisen lankeemuksen takia tapetuiksi?

Entä näkikö hän siellä uhrattujen esikoisten, sonnien, lampaiden, vasikoiden, vuohien ja kyyhkystenkin luita? Murhasta ja väkivallasta kielivä veri on pesty pois, mutta uhrien luut muodostavat Jeesuksen mukaan koko uskonnollisen systeemin olennaisen mutta salatun sisällön.

Jokainen menestyvä yhteisö ja yksilö on saman läpitunkevan katseen ja sitä seuraavan kysymyksen alla: Kuinka monta uhria tämä menestys on vaatinut? Kenen kustannuksella se on rakennettu? Kuinka monta hylättyä, halveksittua, laiminlyötyä ja unohdettua lähimmäistä on piilotettu tämän loistavan ulkokuoren alle?

Luukas kuvaa samoja käveleviä hautoja vielä “syvemmin”:

Te olette kuin merkitsemättömät haudat, joita ihmiset tietämättään tallaavat. [3]

Uskonnon väkivaltainen luonne on salattu niin perusteellisesti, että kuka tahansa voi arjessaan kulkea uhrin yli tai ohi huomaamatta ollenkaan mitä tekee. Kun väkivalta on tarpeeksi hyvillä valheilla peitetty, siitä tulee niin sujuva osa arjen rutiinia ja pyhän rituaalia, ettei kukaan edes huomaa uskonnon uhreiksi joutuvia ihmisiä.

Armottoman uskonnollisuuden uhrit hautaavat usein itsensä, etteivät tulisi sosiaalisesti hylätyiksi. He tekevät itsestään merkitsemättömiä hautoja, piilottaessaan olennaisia osia minuudestaan uskonnollisen yhteisön tuomiolta. Kaappihomot, ja muita seksuaalisia taipumuksiaan salaavat, tekevät itsensä ylikävelemisen niin helpoksi, että se jää yhteisöltä huomaamatta.

Tällaisen piiloväkivallan keskellä on vaikea nähdä mihin osallistuu. Vielä vaikeampaa on tunnustaa, että juuri meidän uskonnollisessa yhteisössä tai meidän firman yhteishengessä voisi olla mitään väkivaltaista, että juuri meidän jalkojemme alta löytyisi merkitsemättömiä hautoja, joita ihmiset tietämättään tallaavat.

Girardin mukaan myyttien tarkoitus onkin ollut salata hautojen todellinen sisältö. Myyttisten peitetarinoiden mukaan joku nyt vain putosi omista syistään kelkasta tai tunaroi itsensä junan alle. Ei kukaan oikein tarkkaan muista miksi ja milloin, mutta se on ainakin selvää, ettei kukaan meistä ollut siihen syypää.

Jos joku väittää itsemurhan taustalla olleen mitään työpaikkakiusaamista tai suoranaista vainoamista, hän voi itse joutua saman kohteeksi.

Nämä sanat on suunnattu oikeasti hurskaille ja vilpittömille fariseuksille. Jeesus ei puhu yksittäisten uskonnonharjoittajien henkilökohtaisesta moraalittomuudesta, muuten puhtaan yhteisön pahoista jäsenistä. Tässä ei ole kysymys poikkeusyksilöiden salaa tehdyistä rikoksista, vaan systeemisestä väkivallasta, johon koko yhteisö on huomaamattaan osallistunut. Uhraaminen ei toimisi, jos ihmiset oikeasti näkisivät mitä ovat tekemässä.

Juuri sen näkemiseen Jeesus yrittää avata kuulijoidensa silmiä.

[2] Heim Mark. S. Saved From Sacrifice. s. 120.

[3] Luuk. 11:44.

Girardin mukaan “ei ole mitään kulttuuria ilman hautaa eikä mitään hautaa ilman kulttuuria. Pohjimmiltaan hauta on kulttuurin ensimmäinen ja ainoa symboli”[2] Haudan ympärillä kunnioitetaan kollektiivisen väkivallan aikaansaamaa kansan yhtenäisyyttä. Samalla haudat innoittavat puolustamaan ”pyhiä arvoja” uusilla uhreilla. Kukaan ei saa uhata sitä kansan yhtenäisyyttä, jonka nämä uhrit ovat saaneet aikaan.

Juuri tähän hautojen salaperäiseen merkitykseen Jeesus tunkeutuu retorisella kysymyksellä, johon ei edes odota vastausta:

mutta ketkä heidät tappoivat? Teidän isänne

Yhdellä viiltävällä kysymyksellä ja vastauksella hän paljastaa näiden pyhien paikkojen funktion: Ne ovat uskonnollisen väkivallan suojapeitteitä, kollektiivisen itsepetoksen monumentteja. Niissä on kunnioitettujen isien tappamia kunnioitettuja profeettoja. Jeesus yrittää herättää kansan johtajia hautojen tuottamasta hartaasta hulluudesta, siitä moraalisesta sokeudesta, jonka yhteisö kokee oman väkivaltaisuutensa uhrien äärellä.

Näin te tunnustatte ja hyväksytte isienne teot: he tappoivat profeetat, ja te rakennatte profeetoille muistomerkit.[3]

Mitä väärää siinä on? Meidän isoisämme tappoivat toisiaan punaisina tai valkoisina, ja me rakennamme uhreille muistomerkkejä? Mitä moitittavaa siinä voi olla? Eihän se ole murhan hyväksymistä. Pikemminkin päinvastoin. Rakentamalla muistomerkin murhatuille me nimenomaan tuomitsemme rikoksen. Mutta onko tämä meidän harras ja moraalisesti ylevä historiallinen tuomiomme todella niin selvänäköinen? Näemmekö me jotain olennaisesti enemmän kuin fariseukset omien sankariensa tai uhriensa hautojensa äärellä? Ehkä kahdentuhannen vuoden jälkeen ymmärrämmekin enemmän. Tai sitten meidän on palattava kuuntelemaan, mitä Jeesuksella oli sanottavana fariseuksille.

Matteuksen versiossa Jeesus näkee sankarien ja uhrien, tai sankariuhrien, kunnioituksessa koko ihmiskunnan moraalisen umpisokeuden:

Te teeskentelijät! Te rakennatte profeettojen haudoille muistomerkkejä, te koristelette vanhurskaiden hautakiviä ja sanotte: ‘ Jos me olisimme eläneet isiemme aikana, emme olisi heidän kanssaan tahranneet käsiämme profeettojen vereen.’ [4]

Rakentamalla isiensä uhreille muistomerkkejä he pesivät kätensä isiensä kaltaisuudesta. Ei sellaista tietenkään ääneen sanottu. Jotkut hulluudet säilyvät sellaisina vain hartaassa hiljaisuudessa.

Toisaalta fariseuksilla oli aivan yhtä hyvät syyt itsepetokseensa kuin meilläkin. Eivät he mitään verenhimoisia murhaajia tai fanaattisia tappajia olleet. He olivat korkeasti koulutettuja, sivistyneitä, omassa uskossaan vilpittömiä ja hyvämaineisia uskonnon harjoittajia, joille koti, uskonto ja isien maa oli kaikki kaikessa. Oli aika luonnollista ja itsestään selvää, ettei heillä voinut ollut mitään tekemistä menneiden lynkkausten kanssa. Jos jossain tapahtui murha, fariseukset olivat lähtökohtaisesti epäiltyjen listan ulkopuolella.

Juuri tässä itsestäänselvyydessä piili itsepetos, jonka Jeesus yritti paljastaa. Pestessään kätensä profeettojen verestä, he kaikki osallistuivat isiensä syntiin. Salaa mielensä sopukoissa he kivittävät isänsä, niin kuin nämä ovat kivittäneet profeettansa. Seuraavaksi he tulisivat tahraamaan kätensä sen miehen vereen, joka nyt yritti paljastaa heidän itsepetoksensa. Heidän jälkeensä tulisi muita, jotka puolestaan tulisivat tahraamaan kätensä fariseusten vereen jne,[5] kunnes tulemme omaan sukupolveemme. Olemmeko millään olennaisella tavalla erilaisia?

Girard sanoi: ”Lapset toistavat vanhempiensa rikoksia juuri siksi että kuvittelevat olevansa moraalisesti heitä parempia.”[6]

Onko tämä kuvaus myös meistä? Tunnustammeko vihdoin oman alttiutemme väkivaltaan, kunhan se vain on tarpeeksi hyvin pyhitettyä? Vai haluammeko mekin nähdä itsemme eettisesti isiämme kehittyneempinä?

Girard kutsuu modernia individualismia epätodelliselle erilaisuudelle perustuvaksi mimeettiseksi harhaksi.[7] Emme edes havaitse kuinka me imitoimme erilaisuutemme muilta ja kilpailemme siitä kuka meistä on erilaisempi. Mitä kiivaammin kilpailemme ollaksemme yksilöllisiä, sitä samanlaisemmiksi tulemme. Mimesis alkaa sen kieltämisestä. Fariseukset seurasivat isiään juuri sen kautta, etteivät myöntäneet olevansa heidän kaltaisiaan. Olemmeko me keksineet vain uuden version ikivanhalle itsepetokselle?

[2] Girard. Things Hidden… s. 83.

[3] Luuk 11:48.

[4] Matt 23:19, 30.

[5] Goodhart. Sacrificing Commentary. s. 102

[6] Girard. I See Satan Fall… s. 20.

[7] Girard. I See Satan Fall… s. 20.