Teoblogi

…mutta pelkkä tietoisuus siitä, että hän miellytti jotakuta tuntematonta, vihattavaa miestä, teki hänet minulle kiihkeän haluamisen arvoiseksi.

Mika Waltari [1]

Siitä lähtien kun Paavali määritteli halun ja himon ihmisen perusongelmaksi,[2] länsimainen kulttuuri on pitänyt halua keskeisenä itseymmärryksen ulottuvuutena. Kirkkoisä Augustinus piti halua oppaana ihmisen suhteessa Jumalaan. Hegel oli ensimmäinen modernin ajan filosofeista joka teki halusta keskeisen osan tietoisuuden filosofiaansa. Freud puhui halusta viettipohjaisena toimintana piti niiden torjuntaa vaarallisena. Freudin vaikutuksesta haluja alettiin pitää autonomisen yksilöllisyyden tärkeänä ilmauksena

Toisen maailmansodan jälkeen ranskalaiset filosofit ovat paljonkin askarrelleet haluamisen ongelman kanssa. He ovat nähneet että mitä enemmän saavuttamattomia halun kohteita ihmisille tarjotaan, sitä ongelmallisemmaksi haluaminen muodostuu. Sartrelle haluaminen oli suuri eksistentiaalinen ongelma ja päätyi kutsumaan ihmistä turhaksi intohimoksi.  Jacques Lacan kuvaili halua vääristymäksi joka kasvaa normaalin ruokahalun ja rajattoman rakastetuksi tulemisen vaatimuksen välisestä epäsuhdasta. Maurice Blanchot ja George Bataille puhuvat ihmiselon olennaisesta absurditeetista, joka ei koskaan voi löytää tyydytystä tai täyttymystä.[3]

Tätä taustaa vastaan myös René  Girard alkoi kiinnostua halusta. Koska hän ei ollut filosofi vaan kirjallisuuskriitikko, hän alkoi tutkia haluamisen dynamiikkaa kirjallisuuden kautta. Ensimmäiset oivallukset hän teki novellistien kautta. Cervantesin Don Quijote, Feodor Dostojevski, Marcel Proust ja Shakespeare auttoivat häntä huomaamaan kuinka halu syntyy toisen haluamisen kautta.

Novellistit kuvaavat haluamista, jossa tärkeintä ei ole halutun saavuttaminen vaan samaa haluavan voittaminen. Tämä tekee haluamisesta toivottoman taistelun, jossa täyttymyskin jättää mielen tyhjäksi ja tyydyttämättömäksi.[4]

Girardia alkoi kiinnostaa halun historia. Minkälainen haluaminen on kyennyt sekä luomaan että tuhoamaan suuria kulttuureja. Mikä on se haluamisen tapa joka rakentaa ja muokkaa yksilön identiteettiä, mutta pystyy sn myös hajottamaan ja saattamaan sen äärimmäiseen hajoamisen tilaan.

[2] “Mitä meidän on siis sanottava? Onko laki syntiä? Ei toki. Mutta vasta lain vaikutuksesta tulin tuntemaan synnin. Himo olisi ollut minulle tuntematon asia, ellei laki olisi sanonut: “Älä himoitse.»” (Room. 7:7)

[3] Webb. The self betveen. s. 226.

[4] Gebauer Gunter and Wolf Christoph. Mimesis. s. 234