Vaikka kaikki tämä on niin ilmeistä, oma vihollisen kaltaiseksi muuttuminen on ihan pakko kieltää. Mitä enemmän minä alan muistuttaa pahinta kilpailijaani, sitä kiivaammin minun on todistettava itselleni ja muille olevani olennaisesti erilainen kuin hän.
Ainoa liiankin hämäävä ero on siinä, että toinen osapuoli yleensä on voitolla. Uhrit ja voittajat näkevät itsensä ja toisensa hyvin erilaisina. Vihjauskin samankaltaisuudesta olisi mitä syvin loukkaus. Sellainen kyseenalaistaisi koko käynnissä olevan sodan oikeutuksen.
Ristiriidan tarkkailijat onnittelevat itseään profeetaalisesta tarkkanäköisyydestään. He näkevät liiankin hyvin osapuolten muuttumisen toistensa kopioiksi. Siksi täytyykin joskus olla tarpeeksi kaukana sodasta nähdäkseen mistä todella on kysymys. Todellisuuden taju pettää heidät samantien, kun itse joutuvat kriisin osapuoliksi.
Silloinkin, kun jonkinasteinen samankaltaisuus on ihan pakko myöntää, se yritetään nähdä jotenkin poikkeuksellisena, valitettavana vahinkona tai tilapäisenä lankeemuksena. Tai sitten myönnytys tehdään niin pinnallisella tasolla, ettei edelleenkään pysty oikeasti näkemään toisessa olennaisesti itsensä kaltaisen ihmisen – lähimmäisen
Ehkä ensimmäinen ihminen, sanan humanistisessa merkityksessä oli se, joka havahtui näkemään vihollisessa itsensä.
Kun sodat on sodittu, voitot on voitettu ja vihollista ei enää ole, identiteetti joutuu uuteen kriisiin. Kun on liian kauan tottunut määrittämään itsensä pahimman vihollisensa kautta, ei enää tiedä kuka on. Minuudelle pitää löytää uusi focus.
Sisällysluettelo-osio:
3.6.2 Sokaiseva vihollisuus
3 kommenttia. Jatka keskustelua »