Teoblogi

Itsestäni tiedän, ettei ihminen koskaan voi olla niin rikas, ettei mielellään soisi omaisuutensa vielä karttuvan. Se ei ole moitittavaa ahneutta, vaan vain suuren omaisuuden mukanaan tuoma, kuin luonnon säätämä ominaisuus, jolle ihminen itse ei voi mitään.

Mika Waltari[1]

Valtioiden sisäisissä onnellisuustutkimuksissa rikkaat ilmaisevat suurempaa tyytyväisyyttä elämäänsä kuin köyhät. Tämä tuskin yllättää. Tiesimmehän jo entuudestaan että rikkaus tekee ihmiset tyytyväisemmiksi ja onnellisemmiksi.

Johtopäätös on väärä. On nimittäin havaittu että ylä- keski- ja alaluokan tyytyväisyys elämään ei kohoa juuri ollenkaan vaikka kaikkien materiaalinen hyvinvointi vuosien aikana kohoasi. Miksi? Tyytyväisyys elämään ei suinkaan ole suorassa suhteessa omaan varallisuuteen vaan suhteessa naapurin varallisuuteen. Jos kummankin varallisuus nousee samassa suhteessa, kummankaan onnellisuusaste ei muutu miksikään. Siksi myös kansainvälisissä vertailuissa onnellisuuskäyrät korreloivat hyvin heikosti valtioiden elintasojen kanssa. Sekä rikkaissa että köyhissä maissa ihmiset näyttävät määrittelevän onnellisuutensa suhteessa lähimmäisen varallisuuteen, eikä suhteessa absoluuttiseen omaisuuteensa.

Myös työpaikkojen sisällä tehdyt onnellisuustutkimukset tukevat samaa väitettä. Työpaikkatyytyväisyys korreloi enemmän työpaikan sisäisten palkkaerojen kanssa, kuin eri alojen keskinäisten palkkaerojen kanssa.

Omalla varallisuudella on paljon vähemmän tekemistä onnellisuuden kanssa kuin naapurin varallisuudella. Useimmat eivät ole onnellisia varallisuudesta sinänsä, vaan siitä että sitä on enemmän kuin muilla.[2]

Sosiaalipsykologiassa on alettu enemmän tutkia sitä olemmeko keskinäisessä vertailussamme egoistisia vai altruistisia, kilpailevia vai yhteistyöhakuisia. Sitä on selvitetty yksinkertaisilla kokeilla:

Ensimmäisessä kokeessa neljälle henkilölle jaetaan rahapotti, sillä tavalla että ryhmään jää kaksi rikasta ja kaksi köyhää. Seuraavaksi järjestetään lottoarvonta, joka jakaa potin sattumanvaraisesti uudestaan. Lopuksi vähemmälle jääneet saavat mahdollisuuden sijoittaa vähäisen omaisuutensa voittajien omaisuuden hävittämiseen. Jos toisen omaisuuden vähentäminen käy halvaksi, enemmistö valitsee tehdä niin. Silloinkin kun se käy kalliiksi, yli kolmasosa valitsee tehdä niin. Suuri enemmistö valitsee omaisuuden polton kohteeksi kaikkein rikkaimman. Homo economicus ei polttaisi omaisuuttaan toisen omaisuuden hävittämiseen, vaan käyttäisi sen oman hyvinvointinsa edistämiseen. Homo mimeticus sen sijaan on valmis uhraamaan omaisuuttaan vähentääkseen hänen ja rikkaamman välistä tuloeroa.

Toisessa kokeessa koehenkilölle annetaan mahdollisuus jakaa 10 € itsensä ja anonyymin vastaanottajan kanssa. Jakajalla on mahdollisuus tarjota tuntemattomalle vastaanottajalle nollasta kymmeneen euroa.

Vastaanottajalla on mahdollisuus hyväksyä tai hylätä tarjous. Jos hän hyväksyy sen, raha jaetaan ehdotuksen mukaan. Jos hän hylkää tarjouksen, kumpikaan ei saa mitään.

Homo economicus tietenkin hyväksyisi minkä tarjouksen tahansa, koska se olisi parempi kuin ei mikään. Kuitenkin noin puolet niistä joille tarjotaan alle neljä euroa hylkäävät tarjouksen. Lopputulos on sama silloinkin kun jaettava summa on isompi. Miksi? Koska lähimmäistensä halujen kanssa kilpaileva ihminen on valmis uhraamaan oman voitto-osuutensa kokonaan, jotta tuntematon lähimmäinen ei saisi enemmän ilmaista rahaa kuin hän.

Kun tarjouksen vastaanottajan aivoja on skannattu saman kokeen aikana, on huomattu että aggressiota ja vihaa ohjaava aivojen alue on aktivoitunut. Jos epäedullisen tarjouksen tekijä on ollut tietokone, vastaavaa reaktio oli paljon pienempi. [3]

Potin jakajista juuri kukaan ei tarjoa itselleen epäedullista jakoa varmistaakseen että saisi edes jotain. Homo economicus tekisi juuri niin. Ihminen ei olekaan rationaalinen oman edun tavoittelija vaan irrationaalinen toisen edun tavoittelija.

[2] Simon Gächter and Christian Thöni. Envy, Status, and Economy. An empirical Approach. (Palaver Wolfgang, Steinmair-pösel Petra (Eds) Passions in Economy, Politics and the Media.) s. 44,45.

[3] Simon Gächter and Christian Thöni. Envy, Status, and Economy. An empirical Approach. (Palaver Wolfgang, Steinmair-pösel Petra (Eds) Passions in Economy, Politics and the Media.) s. 45-54.