Teoblogi

“Vallankumoukselliset uskoivat tuhonneensa turhamaisuuden, hävittämällä aateliston etuoikeudet… Siitä lähtien ihmiset imitoisivat toinen toisiaan. Yhden epäjumalan sijaan jokaisella olisi loputtomasti kilpailijoita vihattavanaan” René  Girard[1]

Adam Smith saattoi vielä pitää kateutta aika vaarattomana paheena. Hän eli hierarkkisessa yhteiskunnassa, jossa esivalta piti tehokkaasti huolta siitä, ettei köyhien kateus pääsisi riistäytymään väkivallaksi eikä rikkaiden omaisuus joutunut sen kautta vaaraan. Suuret luokkaerot pitivät kateutta kurissa. Turha kadehtia liian kaukaista ja tavoittamatonta aristokratiaa. Suomalainen torppari ei luultavasti menettänyt yöuniaan kadehtimalla tilanomistajaa tai maaherraa. Ihmiset olivat sosiaalisen statuksensa kautta hyvin perillä siitä mitä oli edes soveliasta haluta. Tietenkin oli kateutta ja kilpailua, mutta se pysyi yleensä tabujen ja sääntöjen sanelemissa puitteissa.

Aatelisten menetettyä mahtinsa ja sääty-yhteiskunnan purkauduttua, kenelle tahansa avautui ainakin unelmissa mahdollisuus tulla kenen kaltaiseksi tahansa. Uskomattomat menestystarinat innoittavat kaikkein köyhimpiäkin aiemmin täysin mahdottomiin unelmiin. Kaikki ja mikä tahansa on mahdollista sille joka tarpeeksi intohimoisesti sitä haluaa. Slummista miljonääriksi on muuttunut miljoonien unelmaksi. Jos se on mahdollista yhdelle, se voi onnistua minultakin.

Kun kapitalismi vielä ruokkii kateellista kilpailua talouden tärkeänä elvyttäjänä, olemme lähempänä Hobbesilaista painajaista, kaikkien sotaa kaikkia vastaan. Mitä rikkaammaksi yhteiskunta tulee ja mitä vapaampi markkinatalous on, sitä vaarallisemmaksi voimaksi kateus muuttuu.[2]

Kateellinen kauna ja katkeruus elää vahvimmin suhteessa niihin joiden elintasoa on lähentynyt, mutta joilla silti on enemmän kuin minulla. Vaikka elintasokuilujen täyttäminen onkin eettisesti tärkeää, se ei valitettavasti ratkaise kateuden ja väkivaltaisen kilpailun ongelmaa – päinvastoin. Mitä enemmän mahdollisuuksia on päästä tasoihin kadehdittujen kanssa, sitä kiivaammin taistellaan, ei tasoihin pääsemisestä, vaan toisen voittamisesta.[3]

Voittajien luokka onkin kasvanut kaikkialla maailmassa ja tuloerojen uusi kuilu repeää koko ajan isommaksi. Tällä kertaa suuri ero ei enää suojele rikkaita köyhien kilpailevalta ja potentiaalisesti väkivaltaiselta kateudelta. Uusrikkaista ei enää tule statukseltaan turvattuja aatelisia. Kateellisten kilpailijoiden nostattamat skandaalit, joukkokanteet, protestit ja boikotit uhkaavat ketä tahansa. Rikkainkin miljonääri voi päätyä slummikoiraksi.

Kateus yritetään voittaa saavuttamalla kadehdittu tila. Ikään kuin kadehdittuna ei enää tarvitsisi kadehtia ketään. Ennen pelättiin kadehtijan pahaa silmää ja varottiin nostattamasta kateutta. Nyt unelmoidaan kadehtivien silmien alla elämisestä. Ehkä minä vapaudun vihreästä demonistani kun vihdoin pääsen tuohon siunattuun tilaan, jossa kadehtivat minua. Mutta sekään ei riitä, koska aina löytyy joku, jolla on enemmän ja joka sen tähden on enemmän kuin minä. Loputon taistelu kateutta vastaan ja kateuden puolesta hyödyttää kyllä kansantaloutta, mutta näännyttää sielun.

“Kasvava tasa-arvoisuus… ei tuota harmoniaa vaan entistä kiivaampaa kilpailua. Vaikka tämä kilpailu tuottaa taloudellista kasvua, se myös johtaa hengelliseen kärsimykseen, koska mikään materiaalinen ei pysty sitä tyydyttämään. Köyhyyttä poistava tasa-arvo on itsessään hyvää, mutta se ei pysty tyydyttämään edes niitä, jotka sitä kiivaimmin vaativat. Se vain kiihottaa heidän halujaan jostain enemmästä.”

Pyhä kunnioitetaan pyhänä juuri siksi että se on enemmän kuin minä. Kun sellaista ei enää ole, ei mikään eikä kukaan saa olla enemmän kuin minä. Itseä ylempien halut ovat kateellisen mimesiksen kautta muuttuneet omiksi. Voitetut eivät enää herätä mielenkiintoa, ja toistaiseksi voittamattomat ovat muuttuneet pakkomielteeksi. Tätäkö Girard kutsui hengelliseksi kärsimykseksi?

Kun kateellinen kilpailu statusomistamisesta tulee elämää ohjaavaksi passio, se saavuttaa epäjumalapalvonnan ulottuvuudet. Minua ylemmän lähimmäisen halu on korvannut minua suuremman pyhän kunnioittamisen. Weber oli väärässä olettaessaan että kapitalismi perustuu kyltymättömään tavaran nälkään. Ei siitä ole kysymys. Emme edes pidä kaikesta hankkimastamme tavarasta. Kysymys on enemmän kateudesta kuin tavarasta. Haluamme samaa kuin muut vaikka emme edes pitäisi haluamastamme. Kateellinen toisen halujen imitoiminen on kapitalismin moottori. Markkinoiden kannalta tämä hengellisestä tyhjyydestä nouseva ja sitä jatkuvasti kasvattava ominaisuus tietenkin on hyvä, mutta onko se sitä ihmisen itsensä kannalta?

Kiitollinen taju koko elämän ja maailman lahjanomaisuudesta on se, joka jää markkinavoimien ruokkiman kateuden alle.

Ei ahneudella ja kateudella ole mitään olennaista eroa. Molemmat saavat innoituksensa vertailusta ja kilpailusta. Molemmat sikiävät erimuotoista väkivaltaa. Girard on minusta kohtuuttoman optimistinen kapitalismin kyvystä pitää kateellinen kilpailu väkivallattomana ja edes auttavasti kristillisyydestä juonnettujen arvojen ohjauksessa.[4]

Saatana on kaiken kateuden arkkityyppi. Hän kääntyy elämän lähteestä pois, koska ei itse ole Hän. Jäljelle jää vain kääntyminen elämän lähdettä vastaan. Siksi Saatana on myös kuoleman lähteen arkityyppi.

Kaikki muut synnit voivat tuottaa nautintoa. Kateus on ainoa synti, joka tuottaa pelkkää tuskaa. Mikään muu synti ei niin tehokkaasti käänny kaikkea hyvää ja kiitettävää vastaan kuin kateus, kateuden pelko tai julkea tavoite saavuttaa kadehdittuna olemisen asema.

Kateellinen haluaa tuhota kaiken kiitettävän toisessa.

Kateutta pelkäävä tappaa kaiken kiitettävän itsessä.

Kateuden kohteeksi pyrkivä eliminoi kiitollisuuden ulottuvuuden koko inhimillisestä todellisuudesta.

Ei sinua inhimillisten luonteenvikojesi takia kukaan vihaa, suurvisiiri Ibrahim, vaikka ihmiset niitä mielellään paisuttelevat tehdäkseen kaunansa itselleen ja muille ymmärrettäväksi. Sinua vihataan vain siksi että luonnonlahjojesi ansiosta olet enemmän kuin muut ihmiset, eikä kukaan tavallinen ihminen ajan mittaan voi sellaista sietää. Viljapellostakin ihminen ohikulkiessaan vaistomaisesti katkaisee muita korkeammaksi ylenneen korren hypistelläkseen sitä sormissaan. Miten verrattomaksi enemmän häntä ärsyttää pää, joka ihmisten joukossa kohoaa muita ylemmäksi. Mutta tuo kaikki on ihmisen luonnollista heikkoutta.

Waltari Mika[5]

[2] Olen kirjoittanut kateudesta ystäväkirjeessä “Kiitollisuus & Vertailu, Kilpailu ja Kateus  Ystäväkirje 1/2001 Se löytyy kotisivuiltamme. Aion tulevaisuudessa tehdä nimenomaan kateudesta perusteellisemman tutkielman.

[3] Girard. Deceit, Desire, & the Novel. s. 120, 136.

[4] Girard René. Evolution and Conversion s. 242

[5] Waltari Mika, Mikael Hakim, WSOY 2002, s. 896.